Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

maanantai 9. huhtikuuta 2012

Wintergirls


"The number doesn't matter. If I go down to 070.00, I'd want 065.00. If I weighed 010.00, I woudn't be happy until I get down to 005.00. The only number that would ever be enough is 0. Zero pounds, zero life, size zero, double-zero, zero point. Zero in tennis is love. I finally get it."

Lia ja Cassie ovat parhaat ystävät, jotka ovat tehneet verivalan - heistä tulee laihoja. Tytöt syöksyvät yhdessä pimeään talvimaailmaan, josta ei ole tietä ulos. Jokainen hetki on täynnä jäätävää kylmyyttä, tasapainoilua elämän ja kuoleman välillä. Eräänä päivänä Lia saa kuitenkin kuulla, että Cassie on löydetty kuolleena. Miksi Cassie on kuollut? Miten Lia selviää ystävänsä kuolemasta, ja - ennen kaikkea - omasta sairaudestaan?

Laurie Halse Andersonin Wintergirls oli ristiriitainen lukukokemus. Toisaalta kirja oli naivi, toisaalta taas se koski ja syvältä. Siinä missä Anderson onnistuu luomaan särkyneen talvimaailman ja kuvaamaan sairasta mieltä, kirjailija taas epäonnistuu rakentamaan uskottavia ratkaisuja ja juonenkäänteitä. 

Lian anoreksia vie kaiken tytön energian - Lia on jo niin sairas, ettei enää välitäkään pysyä hengissä. Ainoa päämäärä on laihtua, laihtua loputtomiin. Anderson on ujuttanut kertomukseen monia tehokeinoja (kuten kalorilukemat sulkeissa eri ruokien perässä), jotka kuvaavat loistavasti anoreksiaan sairastuneen ajatusmaailmaa. Mielestäni Anderson myös tarttuu hienosti anoreksian itsekkyyteen, siihen, kuinka sairaus tekee ihmisestä kylmän ja itsekeskeisen. Millään muulla ei ole enää väliä, paitsi numeroilla. Lopulta enää nekään eivät merkitse mitään. 

Liikutuin myös romaanissa Lian yksinäisyydestä. Usein anorektinen on yksin ongelmansa kanssa - vanhemmille esitetään roolia, sairautta piilotellaan eikä siitä voi keskustella kenenkään kanssa. Kun Cassie kuolee, Lian on pakko kohdata sairautensa ja tehdä päätös, tahtooko hän laihtua vai elää. Se päätös ei synny hetkessä eikä siinä onnistu kerralla. Anderson kuvaa myös aikuisten neuvottomuutta anoreksian kanssa: kukaan ei tunnu ymmärtävän Liaa, eikä tämä haluakaan päästää vanhempiaan lähelle. Puhuminen on niin vaikeaa, että sanat jäävät sanomatta. Ja näin Anderson painottaa sitä mikä on sanomattakin selvää - anoreksia on koko perheen sairaus.

Mutta. Wintergirlsissä on paljon teiniystävällistä ekstraa, mikä ainakin minua riepoi. Orastava rakkaustarina häiritsi ja tuntui väkinäiseltä, samoin myös Cassien dramaattinen kuolema. Mietinkin, että onko nykyään tarpeen keksiä mitä mielikuvituksellisempia juonia, että saadaan nuoret kiinnostumaan yhtään mistään. Andersonin teos olisi ollut paljon eheämpi ja intensiivisempi, jos siitä olisi jätetty turha draama pois. Nyt se sortuu pieneen kosiskeluun, mikä heikentää sen tehoa. Anoreksiassa itsessään on ihan tarpeeksi dramatiikkaa.

Pientä ärsyyntymistä seurasi myös Lian katkeruudesta. Jos romaanista jäisi jokin jälkimaku, se olisi jotakin todella hapokasta. Ehkä sitruuna. Lia on kenties yksi ärsyttävimpiä kertojia, jota todellakin tekee mieli ravistella. Päähenkilö näkee kaiken ainoastaan omasta näkökulmastaan, on kyvytön ymmärtämään toisia tai tajuamaan aiheuttamaansa kipua. Tämähän on teini-iässä ihan ymmärrettävää - mutta hei, vielä kahdeksantoistavuotiaanakin...? Onneksi edes pientä kasvamista on romaanin edetessä luvassa.

Kokonaisuutena Wintergirls ei nouse suosikkilistalle, mutta teki kuitenkin vaikutuksen onnistuneella sairaskuvauksellaan. Aihe on tärkeä, ja Andersonille voi nostaa hattua rehellisyydestä. Toivoisinkin, että tämä kirja suomennettaisiin sen ajankohtaisuuden takia. Nimittäin juuri tällaista anoreksia on - kuluttavaa, repivää, turhaa, itsekästä. Ja paraneminen lähtee aina ihmisestä itsestään, eikä se ole mikään lyhyt prosessi. Ties vaikka tämä kirja voisi auttaa jonkun nuoren alkuun siinä prosessissa.

---
Wintergirls
Speak, 2009. 
278 sivua. Kannen kuva: Alexandre Denomay. 

3 kommenttia:

  1. Tämä kyllä vaikuttaisi aiheensa myötä kiinnostavalta, mutta tuo tietty teinimäisyys saattaa kyllä sitten vähän närästää mua..

    Hieno kansi muuten kirjassa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miutakin nimenomaan se teinimäisyys latisti. Mutta muuten kyseessä on ihan kelpo teos, juurikin tuon anoreksian kuvauksen osalta.

      Ja hei, siinä kannessa on vielä kimalteita, ne ei vain näy kuvassa! ;D

      Poista
  2. Itse luin joskus tosi paljon anoreksiaan liittyvää kirjallisuutta, kun minua kiinnosti aihe ja samalla halusin jotenkin selvittää omia syömisjuttuja (ei ollut anoreksiaa eikä bulimiaa enkä ahminut tms, vaikka nämä nyt tulee ekana mieleen) ja siis onhan ne tosi tärkeitä kirjoja. Aiheesta on kuitenkin vaikea puhua ja ei oikein toiset tunnu ymmärtävänkään, joten toivon, että toisetkin erinäisistä syömishäiriöistä kärsivät saisivat potkua elämään sitten vaikka kirjojen kautta.

    Niin ja on aika jännä, miten erilaisia tarinoita vaikka anoreksian takana on. Kaikillahan se ei lähde mistään laihuuden ihannoimisesta.

    VastaaPoista