Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Punainen erokirja


"Hän tiesi sen. Sen hän tiesi."

Ihan ensiksi on syytä kiittää valtakunnan lesboa Pirkko Saisiota mahtavasta teoksesta, sirpaleisesta ja terävästä Punaisesta erokirjasta. On eri asia ryhtyä kokeeseen, joka heiluttaa romaanin, kielen ja fiktion rajoja, kun selviytyä siitä. Minulle Punainen erokirja edustaa sitä suomalaista kirjallisuutta, jota pitäisi koulussa pakkotuputtaa oppilaille puuroisen Seitsemän veljeksen sijaan. 

Käsittelimme Punaista erokirjaa Imatran pääkirjaston lukupiirissä, ja yhdessä totesimme, että on vaikea kerrata juonta tästä romaanista. Siksi jätänkin tiivistelmän haettavaksi jostain muualta, mikäli sitä kaipaa. Punainen erokirja on toki juonellinen, mutta kirjan tapahtumat liikkuvat sirpaleina niin monella eri tasolla, että olisi vaikeaa yhdistää niitä loogiseksi tapahtumaketjuksi. Muutenkin romaanin rakenne jäljittelee onnistuneesti ihmisen muistia, ja eihän muistia voi tiivistää. Tapahtumat sekoittuvat, kertoja myöntää tietoisesti sotkevansa faktat ja fiktiot. Muisti on epätäydellinen ja valheellinen, täysin tulkinnallinen työväline.

Pohdimme lukupiirissä myös sitä, missä määrin teos oli fiktiota. Saision kirja houkuttelee katalasti lukemaan itseään faktana, koska siihen on ympätty todellisuuden henkilöitä. Mutta sitten kuitenkin kertoja välillä tekee olemassaolonsa kovin tiettäväksi, esimerkiksi sulkeistamalla jonkin huomautuksen että tämän repliikin sanoi itse asiassa aivan toinen henkilö. Samalla näpäytetään lukijaa: tämä on fiktiota. Moni meistä olisi halunnut googlettaa Erokirjan henkilöt, mutta samalla mietimme, että mitä väliä sillä on, että onko kirja fiktiota vai faktaa. Romaani itsessään luotautuu fiktion kentälle, joten miksi etsimme pakkomielteisesti kiinnekohtia elävään elämään? Kun muistelmatkin jo ovat fiktiota (tämä on kuulemma itsensä Saision sanomaa, joskaan en jaksa sitä nyt varmistaa).

Fiktion ja faktan välinen leikki - tai pikemminkin lukijan kiusaaminen - tuo teokseen huumoria. Nyt huijataan, vai huijataanko? Kertoja saa lukijan pyrskähtelemään moneen kertaan. Eräskin tapahtuma, jota pohjustetaan niin että lukija odottaa suurinpiirtein kaameaa massamurhaa, paljastuu kovin paljon vaatimattomammaksi. Ja kun homous ei olekaan enää rikollista, kertoja pettyneenä toteaakin halunneensa olla rikollinen. Lisäksi tekstin keskeyttää aina silloin tällöin täysin järjetön sivuraide, joka ihmetyttää, naurattaa ja ärsyttää. Mitä tämä nyt on olevinaan?

Myös kielellä leikitään. "Hän tiesi sen. Sen hän tiesi."  Kertoja maistelee kieltä, leikkii sen rajoilla (kuten tässä esimerkissä määräisellä muodolla ja sen vaikutuksella lauseeseen). Kielen vääntely on yksi keino, jolla romaani näpäyttää taas kerran lukijaansa, muistuttaa omasta fiktiivisyydestään. Ja tietenkin korostaa kertojan valtaa tarinaan - muuttamalla sanajärjestystä jumalainen kertoja muuttaa koko ymmärryksemme tapahtuneesta.

Leikittely, romaanin sirpaleinen rakenne ja huumori toki tuovat lisänautintoa analysoivalle lukijalle, mutta varsinnainen hekuma syttyy lävittyvistä, moninaisista identiteeteistä. Koska sitähän Erokirja kuvaa: identiteetin muodostumista. Saisio liikkuu seksuaalisuudesta ammatilliseen, politiikasta parisuhteeseen, pelokkaasta tyttärestä pitelemättömään kirjailijaan. Kaikki modernin ihmisen kehityksen osa-alueet käydään läpi, yhtäaikaa, päällekkäin ja ilman kronologiaa. Välillä näitä käsitellään runouden keinon, välillä dialogin ja välillä taas katkonaisen kuvailun kautta. Sirpaleista syntyykin kokonaisuus, joka säihkyy kirkkaana mielessä vielä pitkään.

Aamen ja kiitos Saisio.

---
2003, Wsoy.
298 sivua.
Kustantajan sivut

27 kommenttia:

  1. Olen ajatellut lainata tämän äänikirjana. Saisiota on kehuttu ja luultavasti luen tai kuuntelen tämän tai Elämän menoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä yksi lukupiirissä kuunteli tämän, ja kehui äänikirjaa paremmaksi vaihtoehdoksi kuin tekstikopiota! Elämän meno on ihan mahtava esikoinen, ehdottomasti must-read. Siinä on yksi Suomalaisen kirjallisuuden räväkimmistä hahmoista.

      Poista
    2. Luultavasti Saisiokin lukisi arviosi mielellään, siinä ei avata juonta lainkaan. Luin juonesta toisaalla, ja luulen että Sonja O ui samassa ajassa, ja hieman samaa nurkkaa koskettaen.

      Poista
    3. Sonja O. löytyy hyllystä, mutta jostain syystä se näyttää pesiytyneen sinne. Ehkä pitäisi uskaltaa raottaa sitäkin... :)

      Poista
  2. Minä olen viime aikoina huomannut kaipaavani lukupiirikokemusta. Sellaista kun ei ole. Tämä postauksesi, josta näkyy selvästi lukupiirin vaikutus kirjan analysointiin, ei parantanut tautiani. Joten kiitos. :)

    Ja niin. Punainen erokirja odottaa hyllyssä lukemista. Ehkä jo viikonloppuna.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lukupiiri on kyllä hieno kokemus. Meillekin toivoisin vain enemmän porukkaa, tuntuu yksinäiseltä kun siellä on miun lisäksi vetä ja vain neljä muuta. Mutta kyllä se aina piristää miun päivää. :)

      Ja suosittelen aloittamaan vaikka heti - kirja on sen verran nopealukuinen kaikessa hienoudessaan, että ei ole mitään tekosyitä siirtää tuonnemmaksi. ;)

      Poista
  3. Minun on pitkään pitänyt lukea Saisiota, mutta en ole saanut luettua vielä yhtäkään kirjaa häneltä. Tästä voisi vaikka aloittaa, vaikuttaa kiinnostavalta kirjalta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lämpimästi suosittelen tätä, sekä Elämän menoa ja Kainin tytärtä. Niistä lukemistani. :)

      Poista
  4. Tämä on tosiaan erinomainen kirja. Ja juu, tuo faktan jäljittäminen tosiaan houkuttaa - blogiini on tullut useampikin vierailija hakusananaan joku kirjan henkilöiden nimistä. Äänikirjanakin tämä olisi varmasti mielenkiintoinen kokemus, mutta tuntuu, että varmasti melko erilainen kuin paperilta luettuna.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta - ehkä silloin kerronnallisuus korostuu vielä enemmän. Tai sitten juuri toisinpäin :D

      Mikä siinä onkaan, että kaiken täytyy aina olla totta - mitä väliä sillä edes on?

      Poista
  5. En ole Saisiolta lukenut mitään, mutta aion kyllä. Varsinkin tämä kirja alkoi kiinnostaa arviosi myötä!

    VastaaPoista
  6. Kiintoisaa pohdintaa! Itse luin tämän joskus neljä vuotta sitten ja innostuin siinä määrin, että luin lyhyessä ajassa monta Saisiota peräkkäin ja sitten vähän jo kyllästyinkin. Mutta tämä oli kyllä erinomainen lukukokemus, samoin Elämänmeno ja sitä seurannut Sisarukset-romaani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mie en pitänyt Sisaruksista niin paljoa, luultavasti siksi että Elämänmeno oli liian tuoreessa muistissa. Haluaisin lukea Saisiota vielä lisääkin, niin pirun hyvä kirjailija. :)

      Poista
  7. Minäkin pidin tästä, ja varsinkin kielestä. Myös Elämänmeno on hieno, mutta aivan erilainen kuin Punainen erokirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kirja tuntuu saaneen paljon ihastuneita lukijoita. Toivottavasti saa vielä lisääkin. :)

      Ja kyllä, Saision esikoinen on niin kovin erilainen kuin tämä, mutta ihan mieletön sekin. Eila on niin elävä henkilö, että vieläkin hymyilyttää muistella häntä. :)

      Poista
  8. Minäkin pidin tästä paljon, mutten ollut ihan yhtä vaikuttunut kuin sinä. Minä taas epäilen, että se vähän johtuu äänikirjaformaatista kohdallani. Tätä olisi voinut jäädä välillä makustelemaan ja miettimään, ellei äänikirja olisi jouduttanut koko ajan eteenpäin.

    Olen viime aikoina miettinyt paljon autofiktioita ja tämä on kyllä hirveän hyvä esimerkki sellaisesta monella tavalla. On totta, että autofiktiokin on fiktiota ja ehkä sekin, ettei esimerkiksi sillä pitäisi olla väliä, ketä kirjan henkilöt ovat todellisuudessa olleet, mutta toisaalta minusta autofiktion kirjoittajan täytyy kestää se, että kirjaa luetaan pitkälti totena ja sen kautta kirjailijan henkilöstä ollaan kiinnostuneita.

    Minunkin blogiini tullaan usein hauilla, "kuka on havva/klovnisilmäinen" tms. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teksti keskeentyykin tiuhaan tahtiin - juuri niitä ajatustaukoja on paljon tarjolla.

      Totta - sehän on niin kuin jättäisin suklaalevyn lastentarhan pöydälle. Siis kun kirjailija kirjoittaa autofiktiota. Pakkohan sitä on sorkkia, tahtomattaankin. Viimeksi tänään googlasin Beate Grimsrudin tuotannon, kun halusin tietää missä määrin hänen romaaninsa Hullu vapaana pohjautuu hänen omiin kokemuksiinsa. Että enpä pitkälle päässyt miekään... :D

      Toisaalta mietin myös sitä, että mitä tuo fiktion ja faktan sorkkiminen kertoo meistä lukijoista. Häiritseekö autofiktio ja kokeellisempi kirjallisuus, haluammeko luonnollistaa lukemaamme? Nojoo, nyt meni jo syväluotaukseksi ja luotainkin hävisi.

      Poista
  9. Minun täytyy kohta lakata sinun blogisi seuraaminen, kun lukulista senkun kasvaa! Mutta kiitos jälleen kirjavinkistä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on kyllä pakko siun lukea, pidät melko varmasti. USKALTAISIN jopa sanoa! ;P

      Poista
  10. Minä tuskin koskaan mietin, onko joku fiktiota vai faktaa. Olen vain huomannut, että fiktion ja faktan leikki tuo usein oivallisia kirjoja lukijalle. Vaikkapa 'melkein elämänkerrat' Satu Koskimiehen Hurmion tyttäret (kertoo Katri Valasta ja Elina Vaarasta) tai Ernst Brunnerin kirjan Edith, joka kertoo runoilija Edith Södergranista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoiselta kuulostavat nuo, Hurmion tyttäriä olen aikaisemminkin jo miettinyt. :)

      Poista
  11. Hetkinen, jotenkin eksyin katsomaan Luettua-listaasi ja etenkin maaliskuuta. Luit seitsemän Finlandia-palkittua kirjaa: Hytti nro 6, Nenäpäivä, Juoksuhaudantie, Toiset kengät, Maan ääreen, Missä kuljimme kerran ja tämä Punainen erokirja.

    Kiinnostaisi, että mitä f-palkittuja sinulla on vielä lukematta. Minä otin tämän vuoden tavoitteeksi lukea kymmenen noista palkituista, mutta todennäköisesti tulee luettua enemmänkin, kun nyt jo olen lukenut seitsemän, joista kolme samoja mitä sinulla maaliskuussa.

    Ei muuten tullut tätä erokirjaa luettua viikonlopun 24 tunnin lukemisprojektissa. Ehkä hyväkin niin, sillä viikonloppuna oli kiusaus lukea aika nopeasti ja tämä ei ehkä kuulu niihin kirjoihin, joita kannattaa kiireellä lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miulla oli viime kuussa Finlandia-kuu ( vietän siis tänä vuonna teemavuotta, huhtikuu ja toukokuu ovat vapaampia koska pänttään pääsykokeisiin samaan aikaan, kesä/heinäkuussa käyn läpi Virginia Woolfin koko tuotannon).


      Äkkiseltään katsottuna lukematta on:
      Hyryn Uuni
      Carpelanin Kesän varjot
      ... ja kaikki sitä ennen saaneet.

      Että ihan kovin pitkälle en ole päässyt, mutta varmaan jatkan savottaa kun aikaa liikenee. Pitääkin käydä katsomassa, miten 24 tuntiasi kuluivat. :)

      Poista
  12. Tiesitkö, että Saision Punainen erokirja on kolmas kirja trilogiasta, jonka ensimmäiset kirjat ovat Pienin yhteinen jaettava ja Vastavalo. Kummatkin olivat Finlandia-ehdokkaina kun ilmestyivät.
    Mielestäni Erokirja aukeaa kaikkein parhaiten, kun nämä kaikki kolme kirjaa lukee järjestyksessä. Ystäväni, joka luki ainoastaan Erokirjan, ei pitänyt siitä, mutta itse luin kaikki kolme ja olin aivan myyty. Saisio onkin yksi lempikirjailijoistani.

    t. uusi lukija :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olin kyllä tietoinen tästä - mutta Erokirja hurmasi minut ihan vain yksittäisenäkin teoksena. Luultavasti luen kyllä trilogian kaksi muutakin osaa. :)

      Tervetuloa. :)

      Poista
  13. Näin tämän arviosi jo aikaisemmin, mutten uskaltautunut lukemaan, kun tiesin itse tarttuvani Punaiseen erokirjaan vasta tovin myöhemmin. Nyt se on luettu ja uskalsin lukea sinunkin kokemuksesi. Punainen erokirja oli ensimmäinen Saisio minulle (tosin koko trilogia on varsin tuttu, olen opiskeluihin liittyen lukenut siitä useamman teoria-artikkelin) ja olen aivan myyty. Itku tuli, kun kirja loppui ja olen edelleen lukukokemuksesta niin mykistynyt, etten saanut kirjoitettua edes järin järkevää arviota blogiini. Ihana, ihana kirja!

    Pidän fiktiolla ja faktalla leikittelystä kirjallisuudessa muutenkin (esimerkiksi kirjailijan nimisestä pää- tai sivuhenkilöstä), mutta en ole loppupeleissä kovinkaan kiinnostunut siitä, mikä sitten oikeasti on totta ja mikä ei. Minusta on jopa vähän ärsyttävää, että omaelämäkerrallisina mainostetut teokset kiinnostavat ihmisiä enemmän ja ehkä jopa myyvät paremmin. Se kertoo jotain nykymaailman "tirkistelykulttuurista". Tässä kohti Saisio näyttää onnistuneesti kieltä julkkiskulttuurille, koska kirjan idea on suurilta osin siinä, ettei itse kirjailijakaan tiedä missä fiktion ja faktan raja kulkee - saati sitten että lukija.
    (Tosin Saisio on tainnut kuitenkin antaa haastatteluja trilogiaansa koskien? En tiedä tarkemmin, koska no, kuten sanottua, en ole järin kiinnostunut siitä, mikä tarkalleen oli totta enkä ole jaksanut esimerkiksi googlailla asiaa tarkemmin.)

    Punaisen erokirjan jälkeen lisäsin koko Saision tuotannon lukulistalleni. Olen vaikuttunut.

    Kiitos arviostasi, joka oli huomattavasti selkeämpi ja analyyttisempi kuin omani. :D

    VastaaPoista