Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

maanantai 30. huhtikuuta 2012

No ja minä


"Minä ajattelen, että tämäkin on väkivaltaa, tämä mahdoton ele, joka kulkee hänestä minuun, ele, joka ei koskaan pääse perille."

Älykkään, mutta syrjäytyneen  ja ujon Loun pitää tehdä esitelmä. Hän päätyy puhumaan kodittomista, ja heidän joukossa olevasta uudesta ystävästään, Nosta. Kun Lou tapaa Non, hän haluaisi pelastaa tämän kadulta, auttaa uuden elämän alkuun. Tytöistä tulee parhaimmat ystävät. Hetken näyttää jopa siltä, että myös Nolla on mahdollisuus tavalliseen perhe-elämään. Pian Loun maailma alkaa kuitenkin rakoilla, kun Non ongelmat seuraavat tätä aina puhtaaseen kotiinkin. Loulla ja Nolla on enemmän yhteistä, kun kumpikaan aluksi uskoi, mutta vain toisella on mahdollisuus pelastua.

Delphine de Viganin romaani No ja minä edustaa sitä nuorisokirjallisuutta, josta löytyy jotakin sekä nuorelle että vähän aikuisemmallekin. Se on monitasoinen romaani, kehityskertomus täynnä kasvukipua. Samalla Viganin teos kuvailee myös yhteiskunnan ongelmakohtia, kodittomia ja parempiosaisten välinpitämättömyyttä. Ja koko ajan taustalla kumisee tyhjyys, halu tulla rakastetuksi ja nähdyksi.

Pidin kirjailijan ratkaisusta tehdä päähenkilöstä tavallista älykkäämmän. Näin kerronta säilyttää koko ajan uskottavuuden, eikä lukijan tarvitse haaskata aikaa pohtimiselle, voiko nuori ymmärtää asioita näinkin syvällisesti. Ja muutenkin tuntuu, että nykyään aliarvioidaan nuorten älykkyyttä ihan liikaa, tässäpä hieno näpäytys myös siihen suuntaan ;). Vigan on tavoittanut kertomuksessaan hienosti nuoruuden ahdistuksen, ihastumisen ja mustasukkaisuuden mutta myös epävarmuuden ja etsinnän. Lou sai minut elämään omaa varhaisteini-ikäni uudestaan, kaikkine elämää isompine tunnemyrskyineen. Voin suositella tätä ehdottomasti myös itsekin teinille lukijalle. 

Osuvasti Vigan myös kuvaa nuorten paineita kuulua johonkin. Lou on älykäs, mutta nuorempi omia luokkalaisiaan. Hän tuntee itsensä alikehittyneeksi, eikä uskalla lähestyä ihastustaan tai mennä juhliin. Tuntuu jotenkin vääristyneeltä, että älykäs nuori ihminen kokee itsensä muita huonommaksi, mutta näinhän se menee. Se, että elämä yhtäkkiä nuoruudessa laajenee, saa ihmisen miettimään uudestaan omaa asemaansa kaiken keskellä. Herätänkö niin paljon huomiota? Erotunko liikaa, vai eikö kukaan oikeasti näe minua? No toimii teoksessa Loun vastaparina. Hän ei edes jaksa yrittää enää kuulua mihinkään, niin vieraantunut hän jo on. Vaikka Lou keskittyy keronnassaan Non elämään, hän tulee paljastaneeksi enemmän itsestään kuin ystävästään. Kun Lou haluaa pelastaa Non, lukija miettii, haluaako hän oikeasti vain löytää itsensä.

No ja minä painottaa myös perheen tärkeyttä nuoren kehityksessä. Nolta puuttuu perheen suoma turva, ja hän on kykenemätön ja haluton luottamaan elämään ja itseensä. Lou taas tasapainoilee vaarallisella rajalla, vuoroin kaivaten äitinsä läsnäoloa ja tukea, vuoroin alistuen yksinäisyyteensä. Myös Lucas, Loun ensirakkaus, kokeilee koulunkäynnin rajoja ilman vanhempiensa valvontaa. Mielestäni Vigan hipaisee arkaa kohtaa, koska niin moni nuori joutuu itseänäistymään liian aikaisin, ilman tukea. Kenenkään ei pitäisi kasvaa yksin.

Yksinäisyys näyttelee isoa teemaa Viganin romaanissa. Kaikki henkilöt kaipaavat rakkautta ja läheisyyttä, mutta ovat kyvyttömiä tarttumaan siihen, kun sitä olisi tarjolla. Torjuminen muodostaa rautaisen ketjun, joka paiskoo ihmisiä erilleen, yksinäisyyteen. Toiset jopa koleille kaduille.

Suomalaiselle lukijalle Ranskan kodittomien kuvaus saattaa tuntua etäiseltä. Euroopassa kodittomuus on kuitenkin iso ongelma, ja syrjäytyneisyys on ajankohtainen keskustelunaihe Suomessakin. Uhkakuvia ei tulisi vieroksua siksi, että ne tuntuvat vielä kaukaisilta, vaan niihin pitäisi suhtautua vakavasti ja ottaa opikseen. Vaikkei No ja minä tarjoakaan mitään ratkaisuja ongelmiin, se herättää keskustelua. Naivi kerronta jopa auttaa lukijaa näkemään asioita sellaisina, kuin ne ovat ja ilman tilastotiedettä: Miksi toiset meistä pärjäävät paremmin, miksi toiset nukkuvat teltassa keskellä roskia? Mikä todella erottaa Non ja Loun? Kun vastakkainasettelua on olemassa, ei ole lapsellista pysähtyä huomaamaan. Lapsellista on sivuuttaa se.

No ja minä sai minut itkemään. Eriarvoisuutta, kasvamista ja yksinäisyyttä.

X Kustantajalta pyydetty arvostelukappale. 

---
Ranskankielinen alkuteos No et moi.
Suomentanut Kira Poutanen.
2012, Wsoy.
233 sivua.
Kannen suunnittelu: Anna Makkonen.
Kustantajan sivut.

lauantai 28. huhtikuuta 2012

Joku on nukkunut vuoteessani


"Tässä olen aivan auki ja avoin, mies voisi ryömiä sisälleni ja jäädä sinne, luikerrella minuun musiikkina tai sanoina, jos hänellä olisi sellaisia taitoja tai elimiä, joiden avulla voi toisen ihmisen sieluun ulottua."

Kristiina Lähteen esikoisromaani Joku on nukkunut vuoteessani on kaikinpuolin ilahduttava teos. Sen positiivisuus ja onnistunut rajaus yllättää lukijansa, samalla romaani myös ilahduttaa keveydellään ja älykkyydellään. Teos pureutuu arkeen, ja sitä kautta elämän kipupisteisiin. Pienistä asioista kasvaa jotakin suurta.

Joku on nukkunut vuoteessani kertoo siis kolmesta ihmisestä: Onnista, Laurasta ja Rosasta. He kaikki ovat menettäneet jotakin - Laura miehensä, Rosa läheisensä ja Onni kenties itsensä. Näiden kolmen ihmisen tiet leikkaavat kirjassa tavalla, joka yksinkertaisuudessaan aiheuttaa (Rosan tapauksessa jopa konkreettisesti) heräämisten ketjureaktion.Vaikka kaikki henkilöt untuvat kaipaavaan joko läheisyyttä tai ymmärrystä, lopullinen voima löytyykin ihmisestä itsestään.

Jo alkusivuilta huomaa, että vaikka kyseessä on Lähteen esikoisromaani, ei kyseessä kuitenkaan ole keskeneräinen harjoitelma. Lähteellä on ihmeellinen kyky kirjoittaa kirkkaasti, mutta samalla sanoa asioita terävästi. Tyyli heijastelee jopa runoutta, sillä usein Lähde onnistuu sanomaan toisin, ikään kuin metaforin. Onhan jo sinällään raikas tapa kuvata eroamista ja vieraantumista niin, että mies on ihan oikeasti erehtynyt väärään sänkyyn nukkumaan. Henkilökuvauskin on onnistunutta: pienillä seikoilla Lähde maalaa vahvoja henkilökuvia, jotka eivät ivaa vaan hymyilyttävät ja houkuttelevat lukijan sympatiaa. Huumorin, tarinan ja henkilöiden rajaus on onnistunut. Voisi sanoa, että Joku on nukkunut vuoteessani on erittäin tyylipuhdas suoritus.

Lähteen kirja on myös iloinen pilkahdus keskelle välillä jopa mustaa suomalaista huumoria. Romaani kyllä käsittelee tärkeitä aiheita aina surusta avioeroon, mutta synkistelyä tässä kertomuksessa ei ole ollenkaan. Aiheita käsitellään lämpimällä huumorilla, löytämällä viatonta komiikkaa ja liioittelemalla. Millään tavalla Joku on nukkunut vuoteessani ei ole kuitenkaan musta kirja (en pitänyt Hotakaisen Juoksuhaudantien yhteiskuntakritiikistä, mutta Lähteen sympaattinen kuvaus sai minut ihastumaan). Enemmänkin kirjassa on läsnä koko ajan saapuvan kevään ja uusien alkujen tunnelma. Kuin haistelisi kevätruohoa.

Toivo onkin päällimmäinen tunne, joka teoksesta jää käteen. Loppujen lopuksi onni lepää jokaisen omilla hartiolla - ei ole olemassa lasta, suhdetta tai työnimikettä joka yksin tekisi ihmisestä onnellisen. Henkinen hyvä olo lähtee teoksessa vaikeuksien kohtaamisesta, tietoisesta askeleesta eteenpäin, halusta elää itselleen. Minä koin tämän hyvin vapauttavana. Henkilöiden uuden alun lupauksen innostus tarttui siis lukijaankin.

Kokonaisuudessaan Joku on nukkunut vuoteessani on ihanan kevyt ja soljuva lukuelämys, josta on löytyy painavaa sanottavaa. Näin onnistuneen esikoisromaanin jälkeen jään innolla odottamaan, mitä Lähteellä on tarjota seuraavissa töissään.

X Kustantajalta pyydetty arvostelukappale. 

---
Joku on nukkunut vuoteessani.
2012, Teos.
223 sivua.
Kannen suunnittelu: Jenni Saari.
Kustantajan sivut.

tiistai 24. huhtikuuta 2012

Hullu vapaana


""Lattiat ovat kallellaan", toistan. Terapeutti ottaa taskustaan pienen pallon. Hän laskee sen lattialle. Pallo vierii vähän matkaa kaaressa mutta jää sitten paikalleen. Se ei vieri ikkunaan päin. Katsomme kumpikin palloa. Ajattelen, että tuossa nököttää yhteinen sopimus siitä, että jokin aivan väärä on oikein, ja sitä pidetään totuutena."

Voi että. Joskus sattuu niinkin kurjasti, ettei vuosi ole vielä puolessa välissäkään kun huomaa lukeneensa kenties yhden suosikkikirjoistaan. Minulla on vahva tunne, että Beate Grimsrudin Hullu vapaana saattaa todellakin kärkkyä tämän vuoden mielenkiintoisimman teoksen paikkaa. Hullua, mutta tämä teos teki minulle täydelliset kevinit (vaikka kyseessä onkin aivan erilainen kirja!).

Eli ei ole lähimainkaan tavallinen tyttö. Hän ei oikeastaan halua olla tyttö ollenkaan, mutta ei ole varma haluaako hän olla poikakaan. Lisäksi Eli pelkää isäänsä, kärsii virtsankarkailusta eikä opi millään lukemaan mutta haluaa kirjailijaksi. Eikä Eli ole yksin päässään - hänen sisällään asuvat myös pikkuinen ja itkevä Espen, Emil, räyhääjä Erik ja prinssi Eugen. Nurkan takana voi odottaa joko kirjallisuuspalkinto tai psykoosi. Voiko Eli koskaan saada elämänsä itselleen, kieltäytyä olemasta pelkkä äänien talo?

Hullu vapaana -romaanissa kaikki on kohdallaan. Jopa kieli on kiireistä, terävää, kuin hulluutta. Intensiivistä. Kerronta puolestaan syöksyy aina välillä Elin lapsuuteen ja nuoruuteen, ja palaa taas vauhdilla Elin nykyiseen selviytymiseen. Menneisyyttä käsittelevissä kappaleissa lukija talutetaan Elin maailmaan, jossa psykoottinen todellisuus näyttäytyy ainoana vaihtoehtona. Ei ole vaikea ymmärtää, miksi Eli hakee turvaa päihteistä sen sijaan, että pyrkisi kohtaamaan sairautensa ja ottamaan tilanteensa hallintaan. Nykyisyyttä käsittelevät osiot tuovat tarinaan toivoa, lupauksen, että Eliä tuetaan ja hänellä on mahdollisuus saada elämänsä omakseen. Vaikka lapsuuden ja nuoruuden muistot synkistävät romaanin perusvärin mustaksi, on se samalla myös kovin valoisa kertomus minuuden tavoittamisesta, itsensä löytämisestä ja rakastamisesta.

Nautin myös kirjan moniselitteisistä, hämmentävistäkin motiiveista. Yksi oli kuristuminen, joka ensi kertaa näyttäytyy Elille tämän lapsuudesta. Sama pelko pidättää häntä ensirakkaudessa. Toisaalta tarinassa on myös valoisia ikkunoita, jotka on vuoroin peitetty kankain estämään itsemurhaa, toisaalta ne taas symboloivat tavoittamatonta vapautta. Konttrollia.

Ja totta kai Grimsrud on tuonut kirjaansa myös paljon tärkeää kriitiikkiä - Hullu vapaana painottaa tukiverkoston tärkeyttä sairaan mielen taistelussa. Samalla romaani myös paljastaa laitoshoidon kylmyyden, kuinka se vie ihmiseltä mahdollisuuden hallita omaa tilaansa. Toipuakseen ihminen tarvitsee ympärilleen toisia ihmisiä. Turvallisen ja joustavan patjan, joka pompauttaa takaisin jaloilleen.

Aina silloin tällöin pelkäsin, että kirjailija kadottaa langat käsistään - mutta sehän olisi ollut vain normaalia, tässähän kuvataan psykoosia ja skitsofreniaa! Se, että pelkäsin tapahtumien ja kielen kontrollin katoamista, kuvasti kai sitä, kuinka onnistunut rajakertomus Grimsrudin teos onkaan.Voisin myös kuvitella, että Grimsrudin tyyli jakaa mielipiteet kahtia. Toisia intensiivisyys saattaa jopa ärsyttää. Samoin sairauden kuvauksen henkilökohtaisuus, subjektiivisuus, voi raivostuttaa lukijaansa. Mutta mielenterveysongelmat eivät usein kysykään kenenkään läheisen mielipidettä ja vaativat uhraamaan niin kovin paljon. Sairaus, joka tekee omasta todellisuudesta erilaisen, kääntää myös sisäänpäin.

Ahdistuin kovasti lukiessani tätä kirjaa. Silti olen ihan mielettömän onnellinen, että tulin lukeneeksi tämän, ja suosittelen tuhannesti muillekin, jotka hakevat kevineitä tai muuten vain vaihtoehtoista lukukokemusta. 

PS. Koska Beate Grimsrud on alkujaan norjalainen, mutta asunut Tukholmassa aina vuodesta 1984 asti, en tiedä, onko teos alkukieleltään ruotsia vai norjaa. Myöskään netti ei suostunut tätä pikagooglauksella kertomaan. Pahoittelen tätä tietoaukkoa.

Kustantajan huomautus: "Grimsrud on kirjoittanut kirjan ensin ruotsiksi ja norjantanut sen itse. Myös norjaa osaava loistava suomentajamme Jonna Joskitt-Pöyry teki kirjailijan vaatimuksesta suomennokseen samat muutokset, jotka Gimsrud teki norjannokseen. Toki Beate kertoi, mitä hän oli muuttanut."

---
Alkuteos En dåre fri.
Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry.
2012, Like.
392 sivua.
Kustantajan sivut

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Sikalat


Suomesta Ruotsiin muuttanut perhe, joka luulee aloittavansa uuden elämän onnelassa. Uusi asunto. Ja sitten langat karkaavat pikkuhiljaa käsistä, ja pieni Leena pohtii, minne isä ja äiti menevät kun ne ovat humalassa. Kun onnelasta tuleekin sikala, se pienin ja haurain joutuu kantamaan koko perhettä harteillaan.

Susanna Alakosken Sikalat ei päästä lukijaansa helpolla, on samaan aikaan sekä herkkä että niin pirun kipeä. Jos pitäisi kuvailla tätä kirjaa yhdellä adjektiivilla, se adjektiivi olisi rehellinen. Alakosken romaani ei kieri pelkästään kauheuksissa, vaan myöntää ja hellii myös perheen hyviä hetkiä. Pelon, häpeän ja kusenhajun jälkeen koittaa aina uusi alku, perusteellinen kevätsiivous. Väkivaltaan turtuu. Ehkä siitä syntyykin kirjan suurin dramatiikka - vaikka tämä elämä olisi kuinka surkeaa, se on minun ainoa elämäni.

Sikalat ei kuitenkaan ole pelkästään alkoholistiperheen kuvaus, vaan samalla se noudattelee myös kehitysromaanin linjoja. Minäkertojan, Leenan, ymmärrys tapahtumista ja kieli paranevat romaanin edetessä. Tätä keinoa on käytetty kenties tunnetuimmin Alice Walkerin romaanissa The Color Purple (suom. Häivähdys purppuraa). Konkreettinen ja hieno työväline korostaa ajankulua ja kehittymistä, mutta mietin, olisinko nauttinut tästä enemmän, jos Walkerin teos ei olisi ollut minulle tuttu. Nyt osasin jo odottaa kielen parantumista, eikä se tehnytkään niin suurta vaikutusta.

Myös syrjäytymistä sivutaan. Sikalat herättää kysymyksen, onko vanhempien ulkopuolisuudella osaa heidän alkoholismiinsa. Ajaako ruotsalainen hyvinvointiyhteiskunta tulokkaat niin ahtaalle, etteivät he löydäkään omaa paikkaansa? Minäkerronta jättää toisten henkilöitten kokemuksiin mielenkiintoisia aukkoja, jotka saavat lukijan pohtimaan tarinaa myös toisista näkökulmista. Mitä vanhemmat kertoisivat sairaudestaan? Leena on itse asiassa perheen ainoa selviytyjä, sillä Leenan veljet kärsivät vakavista ongelmista. Leena siivoaa ja ui mitaleita, porskuttaa eteenpäin. Mikä on tuon selviytymisen hinta aikuisuudessa? Alkoholismi on siitä omituinen sairaus, että yleensä juuri ne, jotka eivät perheessä sitä sairasta, oirehtivat eniten. Eikä sille vahingolle ole mitään mittaa.

Suosittelisin Sikaloita niille, jotka haluavat lukea alkoholismista tai kaipaavat 60-70 -luvuilta hienoa ajankuvaa. Alakosken romaanissa on niin paksu (vaikkakin välillä toki painostava) tunnelma, että se kiehtoo lukijaansa siltäkin osin. Henkilökohtaisiin suosikkeihini tämä ei kuitenkaan mene, sillä tuntuu, että olen lukenut kenties liikaakin kehitysromaaneja (en vieläkään ole toipunut Hannu Väisäsen toisista kengistä!), että olisin innostunut tästä. Sillä tasolla jokin jäi siis minulle puuttumaan.

PS. Alkoholismi on sairaus. Siksi on turha kuvitella, että siitä selviäisi yksin ja ilman apua, vaikka raitistumispäätös lähteekin aina ihmisestä itsestään. Jos olet alkoholistin läheinen, hae apua! Yksi ihminen on liian pieni kantamaan sellaista taakkaa harteillaan. Jos taas sinulla itselläsi on ongelmia alkoholin kanssa, voit tehdä päätöksen ihan milloin vain. Sitä ei tarvitse läpikäydä yksin, vaan löytyy ammattiapua, joka tukee sinua päätöksessäsi. Alkoholismi vahingoittaa sinua ja läheisiäsi - se tuhoaa maksasi ja aivosi, repii läheisesi sisältä rikki. Älä satuta ihmisiä, joita rakastat. 

Apua alkoholismiin tästä.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Muutoksen aikaa


Hei rakkaat lukijat!

Puolen vuoden kunniaksi lupailin pientä blogihistoriaa ja ties mitä muuta, mutta olen ollut hieman kipeänä ja nukkunut huonosti koko viikon lopun. No, nyt on kuitenkin tullut aika lunastaa lupaukset. Sitä ennen kuitenkin pari juttua...

1) Ulkoasu on muuttunut. Haaveilin muutoksista jo uudeksi vuodeksi, mutta laiskuus sai jahkailemaan näinkin pitkään. En jaksanut päivällä postailla päivällä, niin eksyin leikkimään bloggerin mallityökalun kanssa. Saattaa olla, että ulkoasu vielä elää suuntaan tai toiseen, en ole vielä toipunut shokista.

2) Katrin tavoin myös TwAKin kuulumisia voi seurata siis edelleen Twitterissä (NooraVaakanaine), Pinterestissä (Noora Vaakanainen) tai Facebookissa (Tea with Anna Karenina). Bookissa ja Pinterestissä olen ollut jo tovin, mutta vasta nyt sain vihdoin aikaiseksi ilmoittaa tännekin, että sieltä löytyy. Tervetuloa seuraamaan minua ja blogiani! :)

Siinähän nuo.

Jätän tällä kertaa blogini historiat tarinoimatta, koska puoli vuotta tuntuu niin kovin lyhyeltä ajalta, että vaikea kertoa siitä mitään. Sen sijaan voisin kenties omistaa loput postauksesta itselleni, lukijalle blogin takana.

Olen Imatralainen, pian 22 vuotta täyttävä nuori nainen. Asun kerrostalossa keskellä Imatran kolmatta (kuolevaa) keskustaa aviomieheni ja kahden kissani kanssa. Suosin ehdottomasti enemmän sadepäiviä kuin aurinkoa - sain auringonpaisteesta ennen migreeniä. Minulla on edelleen valoherkät silmät ja harvoin poistun aurinkoiseen ilmaan ilman aurinkolaseja. Jos olisin vuodenaika, olisin hämärä ja sateinen syksy, aavistus kosteaa metsää ja tuoksukynttilää.

Päivät (ja vielä useammin illat ja yöt) olen töissä paikallisessa pikaruokalassa. Koulutukseni rajoittuu kansainväliseen ylioppilastutkintoon. Kahden välivuoden jälkeen (toisen vietin tosin avoimessa yliopistossa) tunnen itseni jo enemmän kuin valmiiksi opiskelemaan, ja minulla on tänä keväänä edessäni pääsykoe ja hakukirje (joka on jo kirjoitettu). Ja kyllä, kirjallisuutta toivon pääseväni opiskelemaan joko Tampereelle tai Jyväskylään. :)

En ole kiinnostunut politiikasta (olen sen suhteen kai liian pessimistinen), mutta äänestän vihreitä eduskuntaan. En kuulu myöskään kirkkoon, ja määrittelisin itseni ateistiksi. Luon mieluummin kannan yksittäisiin ajankohteisiin aiheisiin, kuin että valitsisin jonkun ideologian jota pyrin soveltamaan esimerkillisesti.

Kirjallisuus on suuri rakkauteni. Aloitin lukemaan ensin fantasiakirjallisuutta, vasta seitsemäntoistavuotiaana innostuin klassikoista ja analysoimisesta. Tästä herätyksestä voisi kiittää lukiota. Opin vasta kolmannella luokalla lukemaan suvujasti - muistan tavanneeni ruotsinkielistä satukirjaa, kun hiffasin, että tässä on jotakin pielessä. Vieras kieli avasi kait jotkin aivosolmut. Siitä hetkestä lukeminen on ollut miltei pakkomielle. Luen kirjoja sekä suomeksi että englanniksi, ja joskus runoutta ranskaksi.

En pysty vastaamaan mitenkään siihen kysymykseen, että mikä kirja on kaikkien aikojen suosikkini, mutta muutaman ihastuttajan voin toki nimetä. Sofi Oksasen Stalinin lehmät kosketti minua lukiossa syvästi, Angela Carterin Maaginen lelukauppa sykähdyttää vieläkin, Richard Yatesin Revolutionary Road oli minulle kuin pieni vallankumous, Coletten Chéri saa minut ihailemaan rohkeuttaan, Marguerite Durasin Rakastaja ja Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys savat minut ihmettelemään, mihin kaikkeen kirjailija pystyykään. Vaikka blogini nimi on Tea with Anna Karenina, Leo Tolstoin Anna Karenina ei kokonaisuudessaan ole suosikkini, mutta Anna on kenties paras miehen kynästä lähtenyt naishahmo. Jos olisin joku fiktiivinen hahmo, olisin varmaan juurikin Tolsoin Anna.

Kirjallisuuden lisäksi olen harrastanut ratsastusta (öö, ehkä noin kymmenen vuotta?), mutta nyt en ole kiivennyt hevosen selkään vuoteen. Kesällä olisi kenties tarkoitus lähteä vaellukselle... Mieheni kanssa käymme aina silloin tällöin lenkillä, mutta mieluummin vietämme yhteisen vapaaillan juomalla jotakin hyvää viiniä. Näiden kahden ja puolen vuoden aikana olemme maistelleet yhdessä noin sataaviittäkymmentä eri viiniä. Tällä hetkellä olemme innostuneet kalifornialaisista viineistä, mutta myös uusiseelantilaiset ovat lähellä sydäntämme. Lempiviinini on joko Jackson Estate Pinot Noir tai Ninth Island Pinot Noir. Yhdistämme hyvään viiniin usein jonkin kauhuleffan, tänään se kauhuleffa on The Thing. Valitettavasti yleensä viinit osoittautuvat elokuvia nautittavimmiksi...

Ennen kun painun katsomaan leffaa, haluan vielä kerran kiittää kaikkia lukijoitani ja niitäkin, jotka ovat vain eksyneet blogiini tai vierailevat satunnaisesti:

Kiitos, ilman teitä tämä blogi ei olisi elänyt puolivuotiaaksi. Toivottavasti saan viettää kansanne vielä monta puolikasta ja kokonaistakin vuotta.

Hyvää kevättä kaikille!

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Punainen erokirja


"Hän tiesi sen. Sen hän tiesi."

Ihan ensiksi on syytä kiittää valtakunnan lesboa Pirkko Saisiota mahtavasta teoksesta, sirpaleisesta ja terävästä Punaisesta erokirjasta. On eri asia ryhtyä kokeeseen, joka heiluttaa romaanin, kielen ja fiktion rajoja, kun selviytyä siitä. Minulle Punainen erokirja edustaa sitä suomalaista kirjallisuutta, jota pitäisi koulussa pakkotuputtaa oppilaille puuroisen Seitsemän veljeksen sijaan. 

Käsittelimme Punaista erokirjaa Imatran pääkirjaston lukupiirissä, ja yhdessä totesimme, että on vaikea kerrata juonta tästä romaanista. Siksi jätänkin tiivistelmän haettavaksi jostain muualta, mikäli sitä kaipaa. Punainen erokirja on toki juonellinen, mutta kirjan tapahtumat liikkuvat sirpaleina niin monella eri tasolla, että olisi vaikeaa yhdistää niitä loogiseksi tapahtumaketjuksi. Muutenkin romaanin rakenne jäljittelee onnistuneesti ihmisen muistia, ja eihän muistia voi tiivistää. Tapahtumat sekoittuvat, kertoja myöntää tietoisesti sotkevansa faktat ja fiktiot. Muisti on epätäydellinen ja valheellinen, täysin tulkinnallinen työväline.

Pohdimme lukupiirissä myös sitä, missä määrin teos oli fiktiota. Saision kirja houkuttelee katalasti lukemaan itseään faktana, koska siihen on ympätty todellisuuden henkilöitä. Mutta sitten kuitenkin kertoja välillä tekee olemassaolonsa kovin tiettäväksi, esimerkiksi sulkeistamalla jonkin huomautuksen että tämän repliikin sanoi itse asiassa aivan toinen henkilö. Samalla näpäytetään lukijaa: tämä on fiktiota. Moni meistä olisi halunnut googlettaa Erokirjan henkilöt, mutta samalla mietimme, että mitä väliä sillä on, että onko kirja fiktiota vai faktaa. Romaani itsessään luotautuu fiktion kentälle, joten miksi etsimme pakkomielteisesti kiinnekohtia elävään elämään? Kun muistelmatkin jo ovat fiktiota (tämä on kuulemma itsensä Saision sanomaa, joskaan en jaksa sitä nyt varmistaa).

Fiktion ja faktan välinen leikki - tai pikemminkin lukijan kiusaaminen - tuo teokseen huumoria. Nyt huijataan, vai huijataanko? Kertoja saa lukijan pyrskähtelemään moneen kertaan. Eräskin tapahtuma, jota pohjustetaan niin että lukija odottaa suurinpiirtein kaameaa massamurhaa, paljastuu kovin paljon vaatimattomammaksi. Ja kun homous ei olekaan enää rikollista, kertoja pettyneenä toteaakin halunneensa olla rikollinen. Lisäksi tekstin keskeyttää aina silloin tällöin täysin järjetön sivuraide, joka ihmetyttää, naurattaa ja ärsyttää. Mitä tämä nyt on olevinaan?

Myös kielellä leikitään. "Hän tiesi sen. Sen hän tiesi."  Kertoja maistelee kieltä, leikkii sen rajoilla (kuten tässä esimerkissä määräisellä muodolla ja sen vaikutuksella lauseeseen). Kielen vääntely on yksi keino, jolla romaani näpäyttää taas kerran lukijaansa, muistuttaa omasta fiktiivisyydestään. Ja tietenkin korostaa kertojan valtaa tarinaan - muuttamalla sanajärjestystä jumalainen kertoja muuttaa koko ymmärryksemme tapahtuneesta.

Leikittely, romaanin sirpaleinen rakenne ja huumori toki tuovat lisänautintoa analysoivalle lukijalle, mutta varsinnainen hekuma syttyy lävittyvistä, moninaisista identiteeteistä. Koska sitähän Erokirja kuvaa: identiteetin muodostumista. Saisio liikkuu seksuaalisuudesta ammatilliseen, politiikasta parisuhteeseen, pelokkaasta tyttärestä pitelemättömään kirjailijaan. Kaikki modernin ihmisen kehityksen osa-alueet käydään läpi, yhtäaikaa, päällekkäin ja ilman kronologiaa. Välillä näitä käsitellään runouden keinon, välillä dialogin ja välillä taas katkonaisen kuvailun kautta. Sirpaleista syntyykin kokonaisuus, joka säihkyy kirkkaana mielessä vielä pitkään.

Aamen ja kiitos Saisio.

---
2003, Wsoy.
298 sivua.
Kustantajan sivut

torstai 19. huhtikuuta 2012

Arvonnan voittajat ja Liebster blog


Ihan ensimmäiseksi haluan kiittää Luen ja kirjoitan -blogin Paulaa ihanasta Liebster Blog -tunnustuksesta, jonka hän jakoi TwAKille yhtenä suosikkibloginaan (alle 200 lukijaa). Kiitos tästä, tämä onkin ensimmäinen tunnustus, jonka TwAK on saanut!

Ja ennen kaikkea: NYT ON SYNTTÄRIT! Tänään tulee siis tasan puoli vuotta siitä, kun eksyin netin ihmeelliseen blogimaailmaan. Ja vau. Miten paljon lukijoita, miten paljon kommentteja. Kiitos lämpimästi teille kaikille, jotka olette olleet mukana kasvamassa kanssani! :)

Tiedän, että moni kihistelee jo arvonnan tuloksia, mutta ihan ensin haluan laittaa tunnustuksen eteenpäin viidelle mahtavalle blogille (alle 200 lukijaa, eivätkä nämä ole missään paremmuusjärjestyksessä), joissa luetaan kiinnostavia kirjoja ja joita seuraan eniten


Villasukka kirjahyllyssä
La petite lectrice
Eniten minua kiinnostaa tie
Kirjojen keskellä
Lurun luvut

Ja sitten arvontaan. Tällä kertaa voittajiksi selviytyivät:

Katri
Tuukka

ja ekstrana

Anni M.

Onnea voittajille ja kiitos kaikille osallistuneille! :) Voittajat: laittakaa sähköpostilla nimenne ja osoitteenne, sekä kirja, jonka haluatte (Katri laittaa yhden vaihtoehdon, Tuukka kaksi ja Anni M. kolme, niin kaikki saavat haluamansa kirjan) osoitteeseen nvaakanainen(ättiätähän)gmail.com. 

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Nainen, jonka nimi on Nathalie



"Olohuone vaikutti liian pieneltä verrattuna hänen haluunsa elää."

Nathalie rakastuu Francoisiin. Tai toisinpäin. Seuraa sokerista höttöä, jossa palapelistä kasataan avioliitto, hääpuku kieritään mutaiseksi pihamaalla ja kaikki on hyvin. Kunnes Francois lähtee lenkille, eikä Nathalie enää tiedä voiko koskaan lukea erästä kirjaa loppuun. Elämä näyttää ilottomalta, kunnes Nathalien elämään astuu röyhkeästi, vahingossa, Markus. Mutta onko Nathalie valmis luopumaan surustaan, menetetystä elämästään?

David Foenkinosin Nainen, jonka nimi on Nathalie (ihmettelen taas kerran suomennosta, mutta on kyllä todettava etten keksinyt mitään alkuperäistä nimieä, La Délicatesse, vastaavaa paitsi jättää nimi kokonaan suomentamatta), on varmaan hömppäasteeltaan maksimia, mitä pystyn lukemaan. Sopivan höttöinen, mutta kuitenkin erikoinen ja älykäs. Nautin kovasti tästä kirjasta, kerrankin kykenin vain antautumaan lukunautinnolle.

Kirja muistuttaa kovasti söpöä kulttileffaa, Amélieta. Eikä siis ihan vähän. Tässäkin henkilöillä on ongelmia heittäytyä tunteensa valtaan, ja kaikki pelkäävät elämän kohtaamista. Mutta yllätys yllätys, turvallisuus ei tarjoakaan onnea, vaan onni löytyy sieltä, mitä eniten pelkää. En voi sanoa, että idea olisi mitään kovin omaperäistä. Nathalien perusastelmia on varmaan käytetty moneen kertaan, mutta voin silti hurrata Foenkinosin toteutukselle. Hän tuo suruun, rakkauteen ja uskaltamiseen ripauksen jotakin omaa - kuitenkin vain sen verran, että se tekee tarinasta mielenkiintoisen eikä ärsyttävän (kröhöm, tästä voi olla toki eriäviäkin mielipiteitä).

Itse nautin kovasti Foenkinosin tavasta häiritä lukijaa. Välillä kertomuksen keskeyttää jokin sanomalehtikatkelma, historia kertaus tai (Lumiomenassakin lainattu) kuvitteellinen diskografia. Ensisijaisesti nämä töksäykset häiritsevät lukijaa. Lukija etääntyy tarinasta, ihmettelee mihin on oikein törmännyt. Jatkumo katkeaa. Toisaalta ne korostavat kirjan miljöötä erikoisella tavalla - sen sijaan, että kertoja keskittyisi kokolattiamattoon, hän päättäkin antaa lyhyen selvityksen mattojen historiasta. Lukija näkeekin pelkästä matosta paljon muuta kuin pelkän lattialla makaavan objektin. Samalla kertomus sidotaan yhteiskuntaan, aikaan ja historiaan. Vaikka Nathaliessa keskitytäänkin pääasiassa muutamaan henkilöön, taustalla höyryää pysähtymätön elämä ja miljardi muuta muurahaista. Hämmentävää ja mielenkiintoista. Töksäykset voisi lukea myös kertojan mielivaltana (erityisesti tämä kuvittellinen diskografia!), jolla korostetaan teoksen fiktiivisyyttä ja kertojan valtaa tarinaan ja lukijan kokemukseen. Tai jotain.

Nainen, jonka nimi on Nathalie on virkistävä, suloinen leivos keskellä arjen kaurapuuroa. Tai sitten piristävä vitamiiniruiske raskaan romaanin jälkeen. Ja kuitenkin aivoja ei ihan tarvitse jättää narikkaan. Voisin melkein varauksetta sanoa, että tässä on upea teos, JOS Foenkinos olisi pitänyt langat käsissään loppuun asti. Sillä ainakin minulle kirjan alku ja keskikohta olivat ne parhaimmat palat, lopussa taas tuntui, että kertomus väsähti ja ideat loppuivat. Hieno suoritus kuitenkin, joka söpöstytti kovasti päivääni. :)

Lopuksi vielä muistutus:



PS. Kerrankin voin sanoa, että leffakansi on parempi kuin kirjan alkuperäinen teiniromanttinen (suomalainen) kansi. Hyhhyh!

---
Ranskankielinen alkuteos La Délicatesse.
Suomentanut Pirjo Thorel.
Gummerus, 2012.
268 sivua. Kannen kuva: Michaël Crotto.
Kustantajan sivut

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Sisar


Rosamund Luptonin Sisar edustaa hempeää dekkaria. Sankaritar kehittyy sopivasti ihmisenä, tekee arvokasta surutyötä ja puolustaa omaa käsitystään kaikkien halveksimasta sisarestaan. Siinä sivussa erotaan tylsästä miehestä, tavataan komea lääkärisetä ja tutustutaan pariin demoniseen mieshahmoon. Ja tietenkin selvitetään rikos ihan yksin kun poliisit eivät auta tutkimaan että kuka sen siskon oikein fileerasi. Kuinka mielenkiintoinen ote tarinaan...

Nojoo. Voin kai siis jo kättelyssä myöntää, ettei Sisar uponnut. Tai no, upposi ja jonnekin syvimpiin pohjamutiin vielä. Odotin kirjalta syvällisyyttä, mutta öh... Tulee mieleen aivan Kim Edwardsin Muisto tyttärestäni, josta en pitänyt ollenkaan. Samalla tavoin myös Luptonin romaani pitäytyy käsittelemästä rumia asioita - ainoastaan syyllinen saattaa yllättää lukijan. On äärimmäisen epäkiinnostavaa seurata murhamysteeriä, jossa uhrista ei paljastu mitään yllättävää. Tess, Beatricen murhattu sisar, pysyy aina romaanin loppuun asti puhtoisena luonnonlapsena, ja romaani korostaa Beatricen ruusuista kuvaa siskosta. Eihän siinä mitään, mutta kuinka mielenkiintoinen tällainen ratkaisu on oikeasti lukijan kannalta? Olisin kaivannut yllätystä, kunnon tahraa Tessin tylsään hahmoon.

Toinen hieman kyseenalainen valinta kirjailijalta on Sisaren rakenne. Kirjeromaani on kyllä kenties virkistävä raportoivien dekkareitten kentällä, mutta se huojuttaa Sisarta kehityskertomuksena. Kun Beatrice kertoo kirjeessään koko ajan muuttuneensa niin tai näin Tessin kuoleman jälkeen, jää lukijalle taas kovin vähän varaa omaan aivotyöhön. Voisin kuvitella, että tämä toimii joillekin lukijoille kevennyksenä, koska aivot voi vapaasti ripustaa narikkaan ja heittäytyä Beatricen sievistelyn helmoihin. Mutta toisiin lukijoihin tämä saattaa kenties vaikuttaa negatiivisemmin, sillä ainakin itse mietin että miksi ihmeessä edes luen koko kirjaa loppuun. Haluan itse oivaltaa henkilön kehittymisen, tai sitten tartun johonkin tyhjänpäiväiseen naistenlehteen. Motivaation katoaminen teki lukemisesta lyijypuuroa.

Kaiken kaikkiaan Sisar oli yllätyksetön, kevyenraskas ja sievistelty lukukokemus. Suosittelenko? En. Ellet sitten halua kaunista kantta kokoelmiisi. Miksi sitten luin kirjan loppuun? No pitihän se saada selville että kuka Tessin on tappanut!

PS. Suomentajalle: Tietääkseni isosisko taipuu isosiskosta eikä isostasiskosta, ja fiancee kääntyy morsiammeksi eikä sulhaseksi. Right?

---

Englanninkielinen alkuteos Sister. Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi.
Gummerus, 2012.
404 sivua. Kannen suunnittelu: Jenni Noponen.
Kustantajan sivut

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Maailmanlopun tyttö


"Hän oli aina vakuuttunut, että kaikki kokivat asian samalla tavalla ja että muut toimivat samoin kuin hän: leikkivät sanoilla puhuesssaan orgasmista. Paitsi tietysti sairaat. Mutta normaalit naiset, kuten hän, nauttivat seksituokiosta, tunteesta, että toinen sai siitä nautintoa, ja että se tapahtui heidän välityksellään. Se itse asiassa korvasi orgasmin, tuo toisen ihon ja elimen kosketus, toisen nautinto. Hänestä se oli naisen todellista nautintoa. Jakaminen."

Virginie Despentes on ranskalainen naiskirjailija, joka on jo pitkään vetänyt omaa linjaansa. Siihen linjaan kuuluu rähisevä feminismi, rumat naiset ja seksi. Aivan oikein, Despentes ei todellakaan kosiskele lukijoitaan. Aiemmin naiselta on suomenettu Pane mua, Kauniita asioita, King kong -tyttö ja Teen spirit. Pane mua ja Kauniita asioita ovat umpifeministisiä, jotka säteilevät seksiä ja väkivaltaa. Rumia kirjoja. King kong -tyttö taas on sekoitus Despentesin rajua pohdintaa sekä tilitystä naisen omista kokemuksista patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Kaikista edellä mainituista olen pitänyt, mutta viimeksi lukemani Teen spirit oli sen verran heikko ja keskeneräinen tekele isän ja tyttären suhteesta, että jännitin mitä Despentesin uudella romaanilla, Maailmanlopun tytöllä, olisi tarjottavanaan.

Ja sehän tarjosikin lukijalleen täyslaidallisen. Ehtaa Despentesiä!

Lucie Toledo varjostaa työkseen teinejä. Lucie suhtautuu niin elämään kuin itseensäkin välinpitämättömästi, eikä työ ole poikkeus. Eräänä päivänä hänen varjostamansa tyttö, Valentine Galtan, kuitenkin katoaa. Lucien ei auta muuta kuin lähteä etsimään tyttöä, varsinkin, kun tytön löytämisestä on luvassa sievoinen bonus. Työparikseen Lucie saa pelottoman ja estottoman lesbon, Hyeenan, joka ei pelkää mitään tai ketään. Matka maailmanlopun sydämeen voi alkaa.

Maailmanlopun tyttö eroaa muista Despentesin tähän asti suomennetuista teoksissa siinä, että sen kieli on hiotunut huolitellummaksi, eikä tarina ryntää eteenpäin. Verrattuna esimerkiksi Pane mua -romaaniin Despentes tuntuu nauttivan kirjoittamisesta, herkuttelevan henkilöhahmoilla ja yhteiskuntakritiikillään. Silti tarina rullaa eteenpäin, ja sivut kääntyvät kuin huomaamatta. Aikaisemmassakaan tyylissä ei ollut vikaa, mutta on ilo huomata, että Despentes on kyennyt kehittymään parempaan suuntaan menettämättä silti särmäänsä.

Erityisen nautittavaa kirjan lukemisesta tekee se, että Maailmanlopun tyttöä voi lukea monella eri tasolla. Ensimmäisellä tasolla kirja näyttäytyy dekkarina, mysteerinä, jota kaksi naista selvittää. Toisella tasolla kulkee Lucien kehityskertomus, avautuminen ja kasvaminen ihmisenä. Joku voisi tosin pohtia, onko kyseessä kasvu vaiko paatuminen  - minä näin kehityksen positiivisena. Kolmas ja samalla kertomuksen syvin taso, on yhteiskunnallinen satiiri ja sen kautta kritisointi. Kyytiä saavat niin ennakkoluuloiset heterot ja vähään tyytyvät aviovaimot. Despentes tarttuukin kirjassaan murroskautta elävän yhteiskunnan jo ylielähtäneisiin rakentesiin ja hajottaa niitä. Pilkkakirves heiluu eikä päitä juuri säästellä.

Monet perinteiset asetelmat käännetään päälailleen. Heterot kärsivät, tuntevat tyhjyyttä ja potevat sydänsuruja, mutta lesbolaisuus taas tarjoaa niin seksuaalista kuin henkistäkin vapautumista ja kiihottaa salaa. Samaten kristillinen yksiaviollisuus on tuomittu epäonnistumaan ja osoittautuu aina valheelliseksi, mutta miestennielentä ja hyväksikäyttö tarjoaa todellista kumppanuutta. Edes nunnat eivät ole puhtoisia tässä kirjassa.

Anarkia on kuitenkin Despentesin romaanissa pulmallista. Kertomus herättää lukijassa kysymyksen, nouseeko hajoamisesta todella uutta järjestystä, voiko mikään horjuttaa vanhoja rakenteita? Onko tuhoaminen loppujen lopuksi vain helpompi ratkaisu kuin rakentaminen? Onko jokainen räjähdys vain symboli yhden ihmisen sisäiselle tyhjyydelle? Nämä ovat vaikeita kysymyksiä, joihin Despentes ei edes yritä tarjota yksiselitteisiä vastauksia. Kirjassa maalataan maailmanloppu, mutta lopullinen vastuu jää lepämään lukijan syliin.

Vaikka Maailmanlopun tyttö onkin satiirinen ja yhteiskuntakriittinen, se ei ole tylsä. Siinä on aimo annos huumoria, mikä tekee peiliinkatsomisesta helpompaa. Lisäksi kirjan rakenne on nerokas ja lukijaystävällinen - kerronta vuorottelee Lucien minäkertojasta yhden luvun mittaisiin fokalisaatiojaksoihin, jossa paljastetaan aina uuden henkilöhahmon näkökulma Valentinen katoamiseen.  Mielenkiinto tarinaan säilyy läpi romaanin.

En voi kuin ihmetellä, miksei naisen tuotanto ole saavuttanut suurempaa näkyvyyttä blogeissa. Mutta keväthän on uusien alkujen aikaa: Jos et ole aikaisemmin lukenut Despentesiä, Maailmanlopun tyttö on hyvä syy aloittaa. Tai jos et ole Despentesin aikaisemmasta tuotannosta nauttinut, suosittelen kyllä kokeilemaan tätä.

X Kustantajalta pyydetty arvostelukappale. 

---
Ranskankielinen alkuteos Apocalypse bébé. Suomentanut Einari Aaltonen.
Like, 2012.
352 sivua. Kannen suunnittelu: Tommi Tukiainen.
Kustantajan sivut

maanantai 9. huhtikuuta 2012

Wintergirls


"The number doesn't matter. If I go down to 070.00, I'd want 065.00. If I weighed 010.00, I woudn't be happy until I get down to 005.00. The only number that would ever be enough is 0. Zero pounds, zero life, size zero, double-zero, zero point. Zero in tennis is love. I finally get it."

Lia ja Cassie ovat parhaat ystävät, jotka ovat tehneet verivalan - heistä tulee laihoja. Tytöt syöksyvät yhdessä pimeään talvimaailmaan, josta ei ole tietä ulos. Jokainen hetki on täynnä jäätävää kylmyyttä, tasapainoilua elämän ja kuoleman välillä. Eräänä päivänä Lia saa kuitenkin kuulla, että Cassie on löydetty kuolleena. Miksi Cassie on kuollut? Miten Lia selviää ystävänsä kuolemasta, ja - ennen kaikkea - omasta sairaudestaan?

Laurie Halse Andersonin Wintergirls oli ristiriitainen lukukokemus. Toisaalta kirja oli naivi, toisaalta taas se koski ja syvältä. Siinä missä Anderson onnistuu luomaan särkyneen talvimaailman ja kuvaamaan sairasta mieltä, kirjailija taas epäonnistuu rakentamaan uskottavia ratkaisuja ja juonenkäänteitä. 

Lian anoreksia vie kaiken tytön energian - Lia on jo niin sairas, ettei enää välitäkään pysyä hengissä. Ainoa päämäärä on laihtua, laihtua loputtomiin. Anderson on ujuttanut kertomukseen monia tehokeinoja (kuten kalorilukemat sulkeissa eri ruokien perässä), jotka kuvaavat loistavasti anoreksiaan sairastuneen ajatusmaailmaa. Mielestäni Anderson myös tarttuu hienosti anoreksian itsekkyyteen, siihen, kuinka sairaus tekee ihmisestä kylmän ja itsekeskeisen. Millään muulla ei ole enää väliä, paitsi numeroilla. Lopulta enää nekään eivät merkitse mitään. 

Liikutuin myös romaanissa Lian yksinäisyydestä. Usein anorektinen on yksin ongelmansa kanssa - vanhemmille esitetään roolia, sairautta piilotellaan eikä siitä voi keskustella kenenkään kanssa. Kun Cassie kuolee, Lian on pakko kohdata sairautensa ja tehdä päätös, tahtooko hän laihtua vai elää. Se päätös ei synny hetkessä eikä siinä onnistu kerralla. Anderson kuvaa myös aikuisten neuvottomuutta anoreksian kanssa: kukaan ei tunnu ymmärtävän Liaa, eikä tämä haluakaan päästää vanhempiaan lähelle. Puhuminen on niin vaikeaa, että sanat jäävät sanomatta. Ja näin Anderson painottaa sitä mikä on sanomattakin selvää - anoreksia on koko perheen sairaus.

Mutta. Wintergirlsissä on paljon teiniystävällistä ekstraa, mikä ainakin minua riepoi. Orastava rakkaustarina häiritsi ja tuntui väkinäiseltä, samoin myös Cassien dramaattinen kuolema. Mietinkin, että onko nykyään tarpeen keksiä mitä mielikuvituksellisempia juonia, että saadaan nuoret kiinnostumaan yhtään mistään. Andersonin teos olisi ollut paljon eheämpi ja intensiivisempi, jos siitä olisi jätetty turha draama pois. Nyt se sortuu pieneen kosiskeluun, mikä heikentää sen tehoa. Anoreksiassa itsessään on ihan tarpeeksi dramatiikkaa.

Pientä ärsyyntymistä seurasi myös Lian katkeruudesta. Jos romaanista jäisi jokin jälkimaku, se olisi jotakin todella hapokasta. Ehkä sitruuna. Lia on kenties yksi ärsyttävimpiä kertojia, jota todellakin tekee mieli ravistella. Päähenkilö näkee kaiken ainoastaan omasta näkökulmastaan, on kyvytön ymmärtämään toisia tai tajuamaan aiheuttamaansa kipua. Tämähän on teini-iässä ihan ymmärrettävää - mutta hei, vielä kahdeksantoistavuotiaanakin...? Onneksi edes pientä kasvamista on romaanin edetessä luvassa.

Kokonaisuutena Wintergirls ei nouse suosikkilistalle, mutta teki kuitenkin vaikutuksen onnistuneella sairaskuvauksellaan. Aihe on tärkeä, ja Andersonille voi nostaa hattua rehellisyydestä. Toivoisinkin, että tämä kirja suomennettaisiin sen ajankohtaisuuden takia. Nimittäin juuri tällaista anoreksia on - kuluttavaa, repivää, turhaa, itsekästä. Ja paraneminen lähtee aina ihmisestä itsestään, eikä se ole mikään lyhyt prosessi. Ties vaikka tämä kirja voisi auttaa jonkun nuoren alkuun siinä prosessissa.

---
Wintergirls
Speak, 2009. 
278 sivua. Kannen kuva: Alexandre Denomay. 

lauantai 7. huhtikuuta 2012

Samettiyö ja Memesa-trilogia


Kiba Lumbergin Memesa-trilogian viimeinen osa, Samettiyö, ei herättänyt etukäteen varsin suurta lukuintoa. Luin ensimmäisen osan, Musta perhonen, jo viime vuoden puolella. Pidin siitä kovasti, mutta toinen osa, Repaleiset siivet, tuntui oikealta kurarönäykseltä. Tuntui, että idea oli lopahtanut jo ensimmäiseen osaan. Siksi keräilinkin pitkään rohkeutta, ennen kuin tartuin kolmanteen.

Samettiyössä Memesa on kasvanut jo naiseksi, ja kokee vaikekasi löytää paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa. Romanit ovat hänelle vieraita ja osa haluaa hänen kuolevan, mutta myöskään hänen rakkaudenkohteensa, tavalliset suomalaiset naiset, eivät ota häntä vakavasti tai eivät ymmärrä hänen taiteellisuuttaan. Memesa putoaa väliin - hän ei ole enää aito romani, muttei suomalainenkaan. Ainakaan toisten suomalaisten mielestä.

No ei tämä nyt niin surkea ollut kuin kakkososa. Mutta ei kyllä lähelle yhtä hyväkään kuin Musta perhonen. Onneksi en odottanut mitään, niin en pettynytkään. Myönnän kyllä, että Lumberg on tehnyt rohkean teon kirjoittaessaan tämän sarjan, mutta ainakaan minä en saanut paljoa irti trilogian viimeisistä osista. Mitä nyt taiteilijan itsensä nautittavaa ja upeaa kansitaidetta, oih.

Samettiyön ongelma on sen ylenpalttinen keskittyminen Memesan rakkauksiin. Syrjäytymistä voi kuvata muutenkin, kuin kertomalla epäonnistuneista rakkaussuhteista ja torjutuksi tulemisesta. Nyt kirjassa on ihan liikaa lemmenseikkailuja, että niitä kaikkia voisi ottaa vakavasti ja niistä jaksaisi kiinnostua. Vähemmän draamaa olisi riittänyt paljon paremmin. Olisin halunnut lukea sen sijaan vielä enemmän Memesan taiteilijaelämästä, hänen arjestaan yhteiskunnassa.

Välillä tuskastelin myös kirjan kiirehtivää sävyä. Memesa hyppää nopeasti tapahtumasta toiseen, eikä oikein syvenny mihinkään koettelemukseen. Kirja kuvaileekin paljon Memesan pintapuolisia tunteita ja esimerkiksi hänen matkojaan, mutta jokin syvempi ulottuvuus Samettiyöstä puuttuu. Vaativana lukijana huusin jotakin analysoitavaa, tulkittavaa, mutta hyvin vähän tästä jäi loppujen lopuksi käteen. Ehkä hiukkasen sääliä Memesan kovalle kohtalolle.

Jos kuitenkin olet kiinnostunut romanikulttuurista, niin kehotan tutustumaan ehdottomasti Mustaan perhoseen. Muiden lukemista voi sitten harkita uudelleen ensimmäisen osan jälkeen, vaikka kaikkia kolme teosta ovatkin itsenäisiä romaaneja. Itse ainakin toivon, että olisin lukenut ainoastaan ensimmäisen Memesan. Nyt jäi koko trilogiasta vähän ristiriitainen jälkimaku.

---
Samettiyö.
Sammakko, 2008.
247 sivua. Kannen maalaus: Kiba Lumberg.
Kustantajan sivut

torstai 5. huhtikuuta 2012

Toinen kohtaaminen: Frida ja Frida


"Yö ei vastaa hänelle. Se on parhaillaan ripustamassa tähtiä jotka ovat teräviä ja jättävät syviä haavoja yön tummiin käsiin."

Emma Juslinilta luin joskus seitsemäntoistavuotiaana Yksin Yhdessä -romaanin, josta pidin. Tarina lässähti kuitenkin mielestäni kuin pannukakku lopussa, ja haikailin hyvien aineksien hukkaantumista. Olin jo aiemmin kuullut Juslinin ylistetystä Frida ja Fridasta, ja pakkohan siihen oli tarttua. Satun Toinen kohtaaminen -minihaaste ei jättänyt minulle enää tekosyitä. Ja onneksi tartuin.

Frida ja Frida kertoo pienestä suomenruotsalaisesta tuppukylästä Pariisiin muuttaneesta Irinasta, ja tämän vielä kotona asuvasta siskosta, Selmasta. Siinä missä Irina on rakastunut, kokee sielullisia räjähdyksiä lesborakastajattarensa käsivarsilla, Selma pitkästyy kotona. Pieni kylä, ja perhe, joka on solmuilla, on ahdas paikka kehittyä nuoreksi naiseksi. Hän tuijottaa Irinan maalauksia ja ihannoi tätä, aivan, kuten Irina itse on ikävöinyt Frida Kahloa.

Juslin edustaa ehdottomasti uutta suomalaista kirjailijasukupolvea, joka on hylännyt perinteiset aiheet ja tutkii kielen rajoja sortumatta klikkailuun (tai kikkailuun). Juslinin tyyliä voisi parhaiten kuvailla siten, että sekoittaa yhteen hyppysellisen pikkumyytä, älykköä, herkyyttä ja hentoa tyttöyttä. Kielikuvat ovat tuoreita ja oi kuinka kauniita! Juslin yhdistelee kielessään asioita, joita vain aidosti älykäs ihminen osaa yhdistää. Kauneuden lisäksi kielikuvat ovat vielä teräviä ja oivaltavia, eivätkä jää ulkokultaisiksi. Frida ja Fridan kieli itsessään koskettaa, kaihertaa syvältä. Jo se riittää nostamaan tämän romaanin pakolliseksi luettavaksi.

Vaikka Frida ja Frida käsitteleekin seksuaalisuutta, siitä on turha kenenkään hakea skandaalinkäryistä lesboseksiä. Kyseessä on enemmänkin kaunis kuvaus siitä, kuinka ihminen löytää toisen ihmisen, jonka kanssa jakaa yksityisen maailmansa. Niin henkisen kuin fyysisenkin. Eikä siinä ole mitään paheksuttavaa tai irstasta, se on rakkautta se. Piste.

Ainoa asia, mikä Fridassa minua tökki, oli Irinan filosofiset mietelmät. On hienoa, että uskalletaan kirjoittaa kehityskertomuksia nuorista naisista niin, että ei rajoiteta tarkastelua ainoastaan ulkoisiin tapahtumiin, vaan uskalletaan puuttua myös aatemaailman kasvuun ja laajenemiseen. Silti joskus Irinina mietelmiin hiipii turhaa varmuutta, naiviutta, joka ainakin minua ärsytti. Toisaalta sehän on ihan ymmärrettävää - nuorena sitä luulee että asiat ovat niin tai näin. Tietää tietävänsä kaiken. Kuitenkin tämä tietäväisyys ja viisastelu sai minut etääntymään lukukokemuksestani aina hetkittäin, ja toisinaan ärsyynnyinkin.

Joka tapauksessa Juslin on kirjoittanut monipuolisen ja ehdottoman erikoisen teoksen, joka kuvaa hienosti taiteilijaelämää, ympäristön ahdasmielisyyttä, kaipausta ja tietenkin rakkautta. Aikamoinen lista yhteen romaaniin ujutettavaksi, ja vielä onnistuneella lopputuloksella. Vaikuttavaa, kuinka jopa kieli korostaa Selman ja Irinan eroa - Irinan kerronta vyöryy, yhdistelee oivaltaen, kun taas Selman kerronta lähinnä raportoi. Näin Juslin painottaa sisarten erilaisia tilanteita: Irina kehittyy ja elää, Selma kaipaa, odottaa ja tylsistyy. Frida ja Frida kysyy lukijaltaan myös perheen merkityksestä - saako ihminen antaa oman menetyksensä ja pettymyksen ahdistaa toisiakin? Paljon kipeitä kysymyksiä, ja silti lukukokemukseni oli kaunis. Hyvä Juslin - lisää tällaista kotimaisen kirjallisuuden kentälle!

Toivoin, että seitsemäntoistavuotias minäni olisi lukenut tämän Yksin yhdessä sijaan. Olisin varmasti rakastunut.

---

Takakansista:

ÄLÄ LUE FRIDA JA FRIDAN TAKAKANTTA. Kyseessä on ehkä tökeröin sepustus, johon olen hetkeen törmännyt. Kuka ensinnäkin aloittaa kirjan esittelyn lainaamalla romaanin ENSIMMÄISEN lauseen (kun voisi lainata miljoona muuta parempaa, ensimmäinen kun ei oikein kerro mitään lukijalle)? Ja tässä lisää takakannen satoa:

"Maalauskoulussa opiskelee eräs ihana tyttö, jolla on ihana nimi. Aivan kuin Irinan idolilla Frida Kahlolla." -- Anteeksi mitä? Idolilla? Esitelläänkö tässä nyt lasten kuvakirjaa?

"Irina ja Frida aloittavat intensiivisen rakkaussuhteen." -- "Aloitetaanko intensiivinen rakkaussuhde?"

"Juslin kirjoittaa proosaa, jonka kieli ylittää kaikki tarpeettomat rajat." -- Öh... tarvitseeko tätä edes kommentoida. :D

---
Alkuteos Frida och Frida. Suomentanut Jaana Nikula.
Teos & Söderströms, 2007.
260 sivua. Kannen maalaus: Beni Juslin.
Kustantajan sivut

keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Kirjakarkkia juhlan kunniaksi - Kohta on TwAKissa blogattu jo puoli vuotta!



Kohta tulee puoli vuotta siitä, kun nuori nainen koki ahdistavaksi sen, ettei pystynyt keskustelemaan kirjallisuudesta kenenkään kanssa. Hän eksyi nettiin.

Hetken päästä hänellä oli blogi. Blogin nimeksi tuli Tea with Anna Karenina, tuttavallisemmin TwAK (kuinka hauskaa, että tuo lyhennös muistuttaa niin läheisesti erästä sanaa, eikö? ;). 

Koska tuo ihana välietappi lähestyy, kävin ylitsepursuavat hyllyni läpi ja keräsin ne teokset, jotka eivät oikeastaan sinne kuulu. Kuvassa näkyy siis pino kirjoja, jotka eivät syystä tai toisesta ole minua sykähdyttäneet. Ne lähtevät nyt jakoon, johon voi tuttuun tapaan osallistua

- yhdellä lapulla: kommentoimalla ja olemalla rekisteröitynyt lukijani
- kahdella lapulla:  (yhden lapun ehdot +) jakamalla linkin tähän postaukseen

Muista ilmoittaa alas kommentteihin, montako lappua haluat. Vedän maljasta kaksi nimeä, joista kumpikin saa valita järjestyksessä yhden kirjan. Jakoon voi osallistua aina 18.04.2012 saakka, ja lapunnosto tapahtuu 19.04.2012, blogini puolivuotispäivänä. Tuona päivänä bloggailen blogini lyhyestä historiasta ja kenties hieman itsestänikin. :)

Lista valittavista kirjoista:

Kim Edwards - Muisto tyttärestäni
Herta Müller - Hengityskeinu
James Joyce - Dubliners
Elina Hirvonen - Että hän muistaisi saman
Téa Obreht - The Tiger's Wife
Elizabeth Strout - Olive Kitteridge
David Nicholls - One Day
Aravind Adiga - The White Tiger
Mathias Malzieu - Sydämen mekaniikka
Shani Mootoo - Cereus Blooms at Night
Laurie Halse Anderson - Wintergirls
Carson McCullers - The Heart is a Lonely Hunter
Angela Carter - Verinen kammio
Mikko Rimminen - Nenäpäivä


tiistai 3. huhtikuuta 2012

Me Rosvolat


Vilja Vainisto on tylsällä automatkalla tylsien vanhempiensa kanssa, kun tapahtuukin yhtäkkiä jotain yllättävää. Vilja kaapataan Rosvoloiden matkaan. Luvassa on liuta karkkipäiviä, pikkuvaarallisia tilanteita eikä sekuntiakaan tylsyyttä. Tervetuloa karavaanarilomalle, jossa on ripaus Peppi Pitkätossua ja aktiivista perhe-elämää.

Siri Kolun Me Rosvolat on Finlandia Juniorinsa ansainnut, sillä vaikka kirja on hauska ja pikkukapinallinen, se käsittelee myös kipeitä kysymyksiä ja suomalaisen yhteiskunnan ongelmakohtia. Kyseessä on siis lastenkirja, joka on myös salaa kovin aikuinen, mutta ei silti yhtään vähemmän jännä!

Viljan kesäloman ja arjen vastakkainasettelu herättää monia mielenkiintoisia kysymyksiä. Kasvaako nykyajan lapsi siistissä lasikopissa, johon eivät ulkona seikkaileminen ja mielikuvitus kuulu? Onko lasten elämästä tehty liian nättiä? Joskus olen oikeasti joutunut ihmettelemään, kun kymmenvuotias lapsi ei saa yksin leikkiä lähimetsässä. Omassa lapsuudessani minulla oli lupa seikkailla tuntitolkulla pikkumetsikön siimeksessä, välillä kävin vain ilmoittautumassa vanhemmilleni ja sitten painuin takaisin. Toisinaan vanhempani pakkasivat rinkkansa mukaan, ja teimme yhdessä salaa metsään nuotion. Eikä sitä tosiaankaan olisi saanut tehdä! Varovainen saa olla, mutta ei rajoja pitäisi vetää liian tiukalle. Ei kukaan jaksa istua koko ajan selkä suorana ja hymyillä. Se aiheuttaa tukehtumista ja kapinaa.

Toisaalta joku voisi kritisoida romaanin kaikkea karkkimässäilyä, joka jatkuu päivästä toiseen. Eihän vastuulliseksi kasvavalla lapsella voi aina olla tikkunekku suussa? Ei voikkaan, mutta Kolu on tietoisesti ripauttanut romaaniinsa hyppysellisen Peppiä, mikä on ihan virkistävä ratkaisu. Ei aina tarvitse miellyttää ja valita kultaista keskitietä, joskus saa ihan oikeasti olla tuhma ja ahmia mahansa täyteen.

Pitkittyneen karkkipäivän käsite saa tummempia sävyjä, kun sitä pohditaan Rosvoloitten aikuisten kannalta. Kolun romaani on myös tarina syrjäytymisestä, siitä, kun ihminen tipahtaa äkkiä pois oravanpyörästä, eikä löydä enää paikkaansa yhteiskunnassa. Kiertolaiselämässä ja riippumattomuudessa on hetkensä, mutta pitemmän päälle jokainen perhe kaipaa jonkinlaista kivijalkaa, kotia ja turvaa. Loputtomiin ei voi paeta, ja sen joutuu Viljakin kohtaamaan.

TÄMÄ KAPPALE SAATTAA SPOILATA
Eniten minua hätkähdytti Rosvoiloissa se, ettei Vilja oikeastaan kaipaa kotia, vaan enemmänkin haikailee jo uutta lomaa. Toki tämä korostaa Viljan lapsellisuutta, mutta itse hätäilin kyllä koko ajan romaanin vanhempien puolesta. Vilja taas vain ajattelee isänsä kokevan kaappauksen lähinnä nöyryyttävänä huolestumisen sijaan. Olin useaan otteeseen valmis kaivamaan kattilan ja mosauttamaan tyttöä päähän, ja olisin myös halunnut tietää, mitä tapahtuu, kun Vilja palaa kotiin. Mielenkiintoisen itseään korostavan aukon on Kolu jättänyt vanhempien kokemukseen.

Vaikka Me Rosvolat on ehdottomas ansiokas lastenkirja, johon on upotettu hienoja syvyyksiä, oma lukukokemukseni jäi vähän laimeaksi. Ehkä suurin syy on se, että automatkat ja kesäinen karavaanarielämä toi mieleeni lenkkimakkarat, likaiset tiet ja porottavan auringon. Ne ovat niitä asioita, jotka kesässä minua eniten masentavat (joskus olen miettinyt, olenko ainoa ihminen joka masentuu auringonpaisteesta?). Yhteiskunnallisella tasolla Me Rosvolat on siis kunnari, minun osaltani huti. Silti suosittelen, jos kaipaat kesälomanmittaista karkkipäivää tai freesiä lastenkirjaa.

maanantai 2. huhtikuuta 2012

Messuilua, kansien lumoa ja maaliskuun jäähyväiset


Ihana viikonloppu ja mahtava lopetus maaliskuulle! Kävimme siis mieheni kanssa pyörähtämässä kirjamessuilla. Ja viinimessuilla tietenkin. Ja syömässä. Ja yö hotellissa. Jyväskylässä lauantaina. Oih, kuinka ihana reissu (lukuunottamatta sitä, että mieheni sairastui jo perjantaina mahatautiin, ja minulla oli flunssa JA sunnuntaina kahdeksan ja puolentunnin työpäivä).


Flunssainen bloggari innostui kirjatarjonnasta ikihyviksi, ja sairas mies joutui välistä tarttumaan vaimoaan kädestä että pysyisi perässä. Kirjailijavieraitakin kuuntelin, sivukorvalla, mutta jotenkin tuo flunssa esti minua heittäytymästä ihmisvirran sekaan änkemään. Vaikka hienoja kirjailijavieraita olikin paikalla...


Kirjahamstraajana odotin, että halvat hinnat ja valikoiman runsaus sokaisisivat. Mutta yllätyinkin, kun alkuihastuksen jälkeen onnistuin objektiivisesti valitsemaan, että mitä kirjoja nyt kannan kotiin ja mitä en. Toki, jos rahaa olisi ollut enemmän, olisi kenties villiintynyt kokonaan. Aplodit minulle. Kummaa, ettei tällaista järjellistä hetkeä kohtaa ikinä adlibriksen sivuilla tai suomalaisessa vieraillessaan.


Mutta saalistahan tuli silti ihan mukavasti (yksitoista kirjaa, joita en nyt jaksa listata)! Krohnin, Södergranin ja Gilmanin teokset piti hankkia muutenkin, joten mikään hirveää heräteostosmylläkkä ei päässyt sotkemaan päivääni. Kyllä näillä silti saa hymyn pyllyyn edes hetkeksi. Kunnes koittaa seuraava tilipäivä, ja ahdistus, kun ei ole vähään aikaan (öö, muutamaan päivään?) ostanut mitään kirjaa. Sitten repeävät ne viimeisetkin nyörit kukkarosta.


Ja ennen messuja ehdin myös tehdä hankintoja. Adlibriksestä kotiin saapui YA-kirjallisuutta, Laurie Halse Andersonin Wintergirls (jonka luin jo automatkalla Jyväskylästä Imatralle) sekä Gayle Formanin If I Stay. Päätin kantaa korteni kekoon nuortenkirjallisuudenkin saralla, ja blogata parista teinikohahduttajasta. Kirjoihin on muuten lätkäisty aivan upeat kannet, samanlaisia suomalaisiinkin teinikirjoihin kiitos! Kauppareissulla törmäsin sitten Rosamund Luptonin Sisareen, joka oli sekin ihanan kannen ja myönteisten bloggauksien jälkeen hankittava koristamaan hyllyä. Sitä luenkin parhaillaan. LISÄKSI törmäsin suomalaisessa Lisa Genovan Edelleen Aliceen, kirjaan, joka mummon alzheimerin takia koskettaa läheisesti. Siitäkin siis juttua tulossa.

Lopuksi vielä pikainen katsaus menneeseen kuuhun. Maaliskuussa keskityin siis lähinnä Finlandian saaneisiin teoksiin, vaikka pari muutakin kirjaa ehti luettuihin. Suosikiksi kotimaisista nousi ehdottomasti Kristina Carlsonin Maan ääreen, mutta myös Kjell Westön upeanupea Missä kuljimme kerran sykähdytti (en unohda ihanaa Lucieta ikinä!). Suurin pettymys oli Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie, joka ei selvästikään ollut minunlaistani kirjallisuutta. Ok-kategoriaan tipahtivat Hannu Väisäsen Toiset kengät, Katja Ketun Kätilö ja Siri Kolun Me rosvolat. Tällä viikolla lupaan blogata noista muutamista kirjoista, joista en ehtinyt maaliskuussa sanomaan mitään. Huhtikuussa luen minulle ennen aikaisemmin tuntemattomia kirjailijoita ja uutuuksia, sekä hieman teiniangstia on luvattavissa ;)

Hyvää pääsiäistä, ihanat lukijani!

-noora.