Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Juoksuhaudantie


Kari Hotakaisen miehekäs Juoksuhaudantie sai Finlandian vuonna 2002. Kirja palkittiin myös Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinnolla. Lisäksi kirjasta tehtiin elokuva, joka sekin sai jonkin verran hehkutusta osakseen. Kymmenen vuotta julkaisemista myöhemmin kirjaan tutustuvalle lukijalle on siis kasaantunut jo liuta ennakko-odotuksia.

Juoksuhaudantie on tarina erosta, nyky-yhteiskunnan sodasta ja syrjäytymisestä. Matti, ihan tavallinen suomalainen mies, erehtyy kerran riidan päätteeksi lyömään vaimoaan Helenaa. Helena haluaa eron, Matti perheensä takaisin. Mies järkeilee, että ostamalla vaimollensa tämän unelmien talon hän voittaa sodan, sen sijaan että kohtaisi parin yhteiset/omat ongelmat. Ja kuten arvata saattaa, eihän tämä mikään onnellinen tarina ole.

Joskus harvoin lukukokemus saattaa olla niin vastenmielinen, että kirjasta on jälkeenpäin vaikeaa analysoida tai ymmärtää yhtikäs mitään. Minua Juoksuhaudantie ei koskettanut - suurimman osan ajasta olin ärsyyntynyt klikkailevasta kielestä ja kyseenalaistin liikoja näkökulmia. Myöskin kyynisyyttä ja hyytävää ironiaa tähän teokseen oli lurahtanut oikein soppakulhollinen, ja lopputuloksena keitos oli aivan liian kitkerä minulle. Takakansi lupasi "kovaa komiikkaa", mutta ainakaan minun huumorini ei venynyt enää tälle asteelle.

Päällimmäisenä Juoksuhaudantiestä jäi mieleen kovuus. Kunnianhimoinen tarina, kovaa kerrontaa ja banaaleja hahmoja. Jopa liian banaaleja - uskottavuuden rajat paukkuvat, ja välillä olisin halunnut nähdä ihmisistä herkempiäkin puolia. Joo, rakkaudestahan koko tarinassa on loppujen lopuksi kyse, mutta koirantappo, tupakointifanatikointi ja kylmät suihkut lähinnä tylsistyttivät. Sävy oli niin ankea ja äärimmäisen arkinen, että masennuin. Ihan kuin olisi lukenut jotain rujoa rikosromaania. Hyh.

Markus Nummen Karkkipäivää lukiessani pohdin klikkailevaa kieltä - eli sitä, kun romaani on täynnä lyhyitä, ytimekkäitä lauseita, ja lopputuloksena on sivutolkulla morsetuskerrontaa. Samalla tavoin morsetetaan tässäkin romaanissa: klik.klikklikklik.klik.klikklik.klik. Ja sitten väliin vielä heitetään tilastofaktoja tehostamaan tapahtumia ja yhteyksiä. En ole tällaisen kielen ystävä, vaan nautin lukemisesta eniten silloin, kun kieli virtaa vaivattomasti, mutta kuitenkin huoliteltuna. Jos jokainen lause tuntuu kiteyttävän jotakin, ja pisteen jälkeen odottaa töksähdys, koko lukeminen tökkii. Juoksuhaudantien lukeminen oli minulle saavutus, joka vaati monta hikipisaraa.

En myöskään vakuuttunut kaikista näkökulmista. Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi on mielestäni loistava esimerkki siitä, milloin useampi näkökulma kerronnassa toimii. Pidin kirjasta ihan mielettömästi, ja siinä kertojien vaihtelu tuntui tuoreelta. Juoksuhaudantie olisi mielestäni ehkä kuitenkin ollut jopa mielenkiintoisempi, jos esimerkiksi Helenan ja poliisin näkökulmat Matin tarinaan olisivat jääneet kokonaan pois. Ainakaan Helenan kautta en saanut Matista mitään uutta irti, ja koko henkilöhahmo jäi romaanissa turhan hailakaksi ja sutaistuksi. Ainakin neuroottiseen ja sekavaan Mattiin verrattuna...

Jos Juoksuhaudantietä pitäisi suositella, neuvoisin tämän kirjan ennemmin miehille kuin naisille. Hotakaisen ihmiskuvauksessa on tiettyä rujoutta, jonka uskoisin vetoavan enemmän mieslukijoihin kuin naisiin - mutta voin toki olla väärässäkin, miksei nainenkin voisi ilahtua tästä ytimekkyydestä. Ja kuvaahan romaani loistavasti syrjäytymistä: ripotellut tilastotiedot sodasta ja toisaalta taas avioeroista rinnastavat nämä kaksi ilmiötä. Samalla tavoin kuin rintamalta tulleet sotilaat ovat jääneet yksin, myös avioeron partaalla kiikkuva Matti on yksin tunteidensa kanssa. Rintamamiehille ei ollut tarjolla terapiaa, vaan heille lätkäistiin tilkku maata ja neliskanttinen talo. Eikä muuta kuin rakentamaan uutta Suomea. Samalla tavalla romaanin Matti yrittää paeta ongelmiaan ja rakentaa elämänsä uudelleen ostamalla rintamamiestalon. Sotakin on suhteellista.

12 kommenttia:

  1. Minä olen tunnettu siitä, että minua ei naurata silloin kun muut nauravat, mutta on kaksi poikkeusta: Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie sekä Jussi Siirilän Juoksija. Siirilä on vieläkin vahvempi, sillä hän veti pisteet kotiin myös kirjalla historia on minut vapauttava, jota en tosin olisi pystynyt lukemaan ellei päähenkilön vaimo olisi nostanut miestä aika ajoin todellisuuteen eli seinälle ja vaimo myös ratkaisi lopun.

    Minusta Juoksuhaudan tie toimii, mutta sehän on vain makuasia, jos siitä pitää tai ei pidä.

    Näissä kaikissa on ärsyttävä mieskuva, mutta minä ainakaan en ottanut ketään näistä todesta;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sehän olisi hauskaa törmätä Hotakaisen hahmoon tosielämässä :D Mutta kait Hotakaisen hahmot ovat vain äärimmäsyyksiin vietyjä arkityyppejä. Kyllä naapurit kyttäävät tupakoitsijaa, mutta tuskin esimerkiksi rikosta siitä kukaan alkaa keksiä? Vaikka mistäs sitä tietää mitä saa niskaansa, kun jättää pyykit hakematta pyykkituvasta. Ties vaikka mummot yllättäisivät hotakaismaisella sisulla ja juttu venyisikin poliisiasiaksi... ;)

      Poista
  2. Minä en pitänyt tästä ensimmäisellä lukukerralla, paitsi tästä Rehulasta, luin teoksen uudestaan, ja pidin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mie tuskin olen lukemassa Juoksuhaudantietä uusiksi, mutta pidin enemmän Hotakaisen Ihmisen osasta.

      Poista
  3. Muhun tämä teos on kyllä iskenyt niin täysin.

    Tässähän vedetään kaikki ihan överiksi, joten ei ihan realismista ole kyse. Hotakaisen Bronks oli vielä överimpi, mutta erittäin toimiva yhteiskuntakritiikki.

    Minusta huumori ja ironia on toimiva keino, kun halutaan katsella yhteiskuntaa kritisoiden.

    mä olen katsonut tästä tehdyn leffan oppilaiden kanssa, ja aika moni kokee sen just liian mustana ja synkkänä.

    Ehkä tähän tarvitaan sellainen omakotitalo-on-pakko-hankkia-ahdistus ensin taakse.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua - saako postauksesta nyt sen käsityksen, että olisin lukenut Juoksuhaudantietä realismina? En lukenut. Mielestäni kirjassa oli silti ankeaa arkisuutta, juuri tuota nimenomaista synkkyyttä.

      Ei-ikinä-lapsia-eikä-omakotitaloa-ihmisenä voi olla, että samaistuminen jäi heikoksi. :)

      Poista
    2. No joo, siis se uskottavuus-ongelma mua ihmetytti.

      Musta suomalainen mies -arkkityyppi oli kirjassa niin överi ja sitten se halu omakotitaloon hulluksi tekevä myös överi. Mutta sitten kun katsoo ihmisiä ympärillä, niin aika lähelle ne pääsevät molempia.

      Poista
    3. Uskottavuusongelmalla en nyt tavoitellut realismia, vaan ihan sitä, etten nähnyt henkilöitä. Sekin ärsytti kirjaa lukiessa, kun miulle ei syntynyt mitään kuvia tapahtumista. Saattoi kyllä johtua kielestäkin.

      Ja niinhän ne pääsevät. :)

      Poista
    4. Tätä oli niin hauska lukea, kun tyttäreni on myös ei-ikinä-lapsia -kannalla ja minä olen siitä yllättävä, että hyväksyn tämän melkein helpottuneena. En tajua, mikä viehtymys ihmisillä on päästä isovanhemmiksi, kun vihdoinkin on saatu omat lapset itsellisiksi. Minusta tulee vain Merin koirien 'hoitola' eli olen koirille 'mami'.

      Kaikki hinkuu omakotitaloa, mutta mikä työ tässä onkaan. Ja aina pitäisi rempata jotain. Kun saat talon maksettua alkavat remontit.

      Pidä Noora sitten linjasi!

      Poista
    5. Lapsia ei tule, kun se on vanhemman aviomieheni linjaus. Sain silloin naimisiinmennessäni valita, otanko hänet vai liudan lapsia. Ja miehän otin rakkaani. Silloin ensi kertaa mietin, miksi haluaisin lapsia. Ainakin tässä iässä kaikki mieleen tulevat syyt olivat itsekkäitä. Voihan mieli muuttua, mutta tuntuu kaukaiselta.

      En ole ikinä halunnut asua omakotitalossa. Aina olen unelmoinut pienestä kaksiosta Pariisissa, että voisin aamulla kävellä ostamaan patonkia ja istua hetken ulkona kahvilla. Ehkä joskus... ;)

      Poista
  4. Ei tämä minuunkaan oikein uponnut... Onhan kirja paikoitellen ihan hauska ja ymmärsin tummemman huumorinkin, mutta enemmän koin surun- ja ärtymyksensekaista sääliä Matin tarinaa seuratessani, enkä siis niinkään hyvällä tavalla. Kirja sijoittui minun asteikollani sinne ihan OK -osastolle. Hotakaista on kuitenkin luettavien listalla, eli parempaa (minua enemmän miellyttävää teosta) odotellessa ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pidin Ihmisen osasta enemmän (joskaan en lukenut loppuun), ja sen haluaisin vielä joskus Hotakaiselta lukenut. Hotakaisen palkittu näytelmä Punahukka ei taas sekään iskenyt miuhun ollenkaan. :/

      Poista