Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Lasten linnoitus: Ruohometsän kansa


En ollut ihan varma, kun aloitin lukemaan Richard Adamsin Ruohometsän kansaa, olinko lukenut kirjan joskus aikaisemmin vai ainoastaan nähnyt (loistavan) piirretyn. Ainakin alku muistui vahvasti mieleen, mutta tuskinpa tätä silloin ala-asteella loppuun luin. Sen verran varauksettomasti olen kirjaan nyt ihastunut.

Sandlefordissa elää joukko kaneja. Kaikki on hyvin, kunnes eräs nuori kaniini, Viikka, alkaa nähdä näkyjä uhkaavasta tuhosta. Ainoa, joka uskoo Viikkaa, on tämän neuvokas veli Pähkinä. Pähkinä saa puolelleen tyytymättömän Isopään, ja pian joukko kaniineja lähtee tavoittelemaan parempaa elämään ja pakenemaan kasvotonta uhkaa kohti ylänköjä. Mutta elämä ylängölläkään ei ole täysin vaaratonta, ja siellä kaneja odottavat uudet ongelmat..

Adamsin klassikko on paikkansa kaanonissa ansainnut. Kirja tempaa mukaansa niin aikuisen kuin lapsenkin, ja sitä voi lukea vaikka miten. Kehityskertomuksena, allegoriana, lukuromaanina, lastenkirjana, eläinsatuna, odysseiana, seikkailukertomuksena - vaihtoehtoja tuntuu löytyvän loputtomasti. Ja silti kirjan perusidea on ihanan yksinkertainen, Ruohometsän kansahan on tarina pelkästään kaniineista. Ei mitään rakettitiedettä siis. Tulee mieleen George Orwellin satiirinen Eläinten vallankumous, vaikka Ruohometsän kansa tuntuu ainakin näin alkuun tarjoavan enemmän tulkintoja, enkä kyllä suosittelisi Eläinten vallankumousta lasten luettavaksi. Ruohometsän kansa sen sijaan passaa kouluikäiselle jo hyvin (toki arvostan erilaisia linjauksia kasvatuksessa, tämä on siis täysin subjektiivinen mielipide, josta varmasti riittää keskusteltavaa).

Itse luin Adamsin romaania kehityskertomuksena. Erityisesti Pähkinän kannalta - epävarmasta kaniinista kasvaa neuvokas, vastuuta ottava johtaja. Jos joku tarvitsee päivitystä johtamistaitoihinsa, neuvoisin jopa lukemaan Ruohometsän kansaa ja perehtymään Pähkinän hahmoon. Vaikka Pähkinä johtaa yhteiskuntaa, se jakaa vastuuta rohkeasti myös muille kaniineille. Tuo vastuu saa myös muut kaniinit kehittymään - Isopää on toinen tärkeään rooliin kohoava kani, joka muuttuu aika lailla romaanin edetessä. Näin yhden kanin kehitys kasvaa koko yhteiskunnan yhteiseksi edistykseksi. Hyvän johtajan ohjauksessa kaikki haluvat antaa kaikkensa. Tässä saisivat pomot ottaa mallia kaniinimaailmasta.

Mielenkiintoinen on myös Ruohometsän kertoja. Onko kertoja tohtori Adams, joka on kirjoittanut itsensä kirjaan? Ehkä, ehkä ei. Mietin kuitenkin kertojan mahdollista ihmisyyttä/eläimellisyyttä, koska kaniineista ei käytetä hän-pronominia, vaan niihin viitataan sanalla se. Tämän perusteella päättelisin, että kertoja on ihminen. Kerronan tiedostaminen toi ainakin minun lukukokemukseeni tiettyä satumaisuutta, fiktion tuntua, koska kertoja on ihminen eikä mitenkään siis voi kommunikoida kaniinejen kanssa ja ymmärtää niiden tarinoita. Kaikki on siis keksittyä, kertojan fantasiaa. Tästä voisi lähteä pohtimaan ekokriittisesti ihmisen suhdetta luontoon, kuinka ihminen romantisoi ympärillään olevia eläimiä ja niittyjä jajaja... Stop. Suitset tekstille, tai bloggarille. Ettei veny romaaniksi koko postaus ja mene ihan överiksi ruodinta.

Kaniinejen matka kesti minulle viisikymmentä päivää. Luin siis yhden luvun päivässä, ja mikäli jokin päivä lukeminen jäi välistä, paikkasin seuraavana päivänä. Näin kirjan yksioikoisuus (kieli on kirjassa aika yksinkertaista, raportoivaa, eikä rönsyilyä juuri ole) ja juonellisuus eivät vieneet mennessään, ja sain lukemaani etäisyyttä. Aikaa pohtia. Ehkä jatkan tätä perinnettä jonkun toisenkin romaanin kanssa. Samalla suosittelisin tekniikkaa muille lukijoille, jotka kokevat Ruohometsän yksinkertaisuuden tylsänä tai kenties lapsellisenakin. Viidessäkymmenessä päivässä oli etunsa myös siksi, että tuntui ihan oikeasti siltä, kuin olisin kaniinien kanssa matkalla kohti siintävää lupausta paremmasta.

Ja oi, mikä ihana, avartava matka se olikaan.

Osallistun tällä postauksella Opusculon Lasten linnoitus -haasteeseen.

tiistai 27. maaliskuuta 2012

Toiset kengät


Kari Hotakaisen Juoksuhaudantien jälkeen Hannu Väisäsen romaani Toiset kengät tuntui jopa herkältä. Ja piristävältä. Ja hauskalta. Ja kuitenkin unohdin kirjan jälkeen suurimman osan tapahtumista, vaikka jälkiolotilaksi jäikin seesteisyys.

Toiset kengät kertoo taiteellisesta nuoresta, Anterosta, joka yrittää selviytyä elämässä eteenpäin Oulun ahtaassa ilmapiirissä. Eikä kotonakaan odota ymmärrys, vaan sekamelska, velikatras ja sekavan ankara isä. Kirja keskittyy eniten Anteron tekemiin havaintoihin ympäröivästä maailmasta, ihan arjen kauneudestakin, sekä isän ja pojan väliseen suhteeseen. Tai sen puutteeseen.

Liikutuin Toisten kenkien tavasta katsoa maailmaa. Hannu Väisäsen kerronnassa on jotakin erikoista, ja pieniä yksityiskohtia nostetaan vähän väliä tarkempaan tarkasteluun. Kirjan Antero katsoo maailmaa hyvin erilaisin silmin, joissa välkkyy kauneutta, nuoruuden ihmetystä ja etsintää. Kuitenkaan en voi sanoa, että Toiset kengät olisi kiihkeä romaani. Enemmän tuntuu, että se on täynnä aitoa olemassa olon ihmetystä ja eksyneisyyttä. Ei sellaista levotonta eksymistä, vaan pöllästynyttä. Tai ehkä mielikuvani on muuttunut lukemisen jälkeen, en tiedä.

Vaikka kyllä Toisissa kengissä kuvataan vakaviakin asioita. Isän alkoholismi - asia, joka kyllä tiedetään, mutta josta ei puhuta ja joka yritetään kohdata huumorin keinoin. Isää ei esitetä demonisena riivaajana, vaan ehkä hieman vinksahtaneena miehenä, jonka elämä on lunksahtanut pois raiteiltaan. Hän kyllä rakastaa poikiaan, mutta tuntuu, että tuosta siteestä puuttuu ymmärrys sekä vuorovaikutus. Ja pojat rakastavat isäänsä, mutta myös pelkäävät. Ehkä on vaihteeksi ihan virkistävää lukea kirjoja, joissa alkoholismiin ei suhtauduta mustavalkoisesti - se koskee, repii rikki, mutta alkoholistiperheessäkin voi olla omat hetkensä. Perhe on aina perhe, oli se millainen tahansa.

Anteroon oli helppo samaistua. Perheolot olivat tuttua ja ympäristön ahdasmielisyys samoin. Välillä tuntuu, että Imatralla jos kuiskaa kaupankassalla jotakin, niin se lukee seuraavana aamuna lehdessä. Tai että jos värjää hiuksensa vihreiksi niin ihmiset kehittävät tarinoita skitsofreniasta. Itsekin entisenä koulukiusattuna ymmärsin Anteron tilanteen, sen, kuinka ei edes osaa olla normaali vaikka haluaisi, ja samalla ihmettelee, että miksi pitäisi. Kirjan koulukiusaamistilanteisiin on vain etsitty huumoria, joka tosielämästä puuttuu. Tuntuu, että muisteleva kertoja hakee revanssia koulukiusaamiselleen esittämällä kiusaajansa koomisessa valossa. Tosielämän koulukiusaamisessa on kun on niin kovin vähän komiikkaa.

Pidin Toisista kengistä. Mutta ehkä olen lukenut niin paljon kasvukertomuksia, että alan olla jo varsin vaativainen niiden suhteen. Jos Väisäsen kirjassa olisi ollut edes hieman enemmän maustetta, olisin voinut ehkä listata sen suosikkikirjoihini. Nyt kuitenkin jäin kaipaamaan jotain, ehkä jännempää kieltä tai mieleenpainuvampia kohtauksia, joka olisi tehnyt kirjasta vielä himpun verran erikoisemman. Unohdin paljon jo heti lukemisen jälkeen, vaikka minulle jäikin kirjasta positiivinen fiilis.

Vaikka Väisäsen romaanissa siis käsitelläänkin vaikeita aiheita ja ajankohtaisia teemoja, se ei sorru synkkyyteen tai toivottomuuteen. Toiset kengät on nimenomaan muistutus siitä, että jossain on erilaista. Että jossain ei kiusata ja että jossain ei tarvitse kestää kännistä isää. Ja että jokaisella on oma vahvuutensa, sisäinen kauneutensa, kuten romaanin Anterolla taiteellisuus ja esteettinen silmä, joka kulkee taskussa läpi vaikeuksien. Se on siellä taskussa silloinkin, kun tuntuu, ettei enää millään jaksaisi.

Ps. Tässä kirjassa oli räjäyttävä alku, enkä ole monesti törmännyt niin vaikuttaviin ensisivuihin. Sen muistan ehkä parhaiten koko kirjasta.

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Juoksuhaudantie


Kari Hotakaisen miehekäs Juoksuhaudantie sai Finlandian vuonna 2002. Kirja palkittiin myös Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinnolla. Lisäksi kirjasta tehtiin elokuva, joka sekin sai jonkin verran hehkutusta osakseen. Kymmenen vuotta julkaisemista myöhemmin kirjaan tutustuvalle lukijalle on siis kasaantunut jo liuta ennakko-odotuksia.

Juoksuhaudantie on tarina erosta, nyky-yhteiskunnan sodasta ja syrjäytymisestä. Matti, ihan tavallinen suomalainen mies, erehtyy kerran riidan päätteeksi lyömään vaimoaan Helenaa. Helena haluaa eron, Matti perheensä takaisin. Mies järkeilee, että ostamalla vaimollensa tämän unelmien talon hän voittaa sodan, sen sijaan että kohtaisi parin yhteiset/omat ongelmat. Ja kuten arvata saattaa, eihän tämä mikään onnellinen tarina ole.

Joskus harvoin lukukokemus saattaa olla niin vastenmielinen, että kirjasta on jälkeenpäin vaikeaa analysoida tai ymmärtää yhtikäs mitään. Minua Juoksuhaudantie ei koskettanut - suurimman osan ajasta olin ärsyyntynyt klikkailevasta kielestä ja kyseenalaistin liikoja näkökulmia. Myöskin kyynisyyttä ja hyytävää ironiaa tähän teokseen oli lurahtanut oikein soppakulhollinen, ja lopputuloksena keitos oli aivan liian kitkerä minulle. Takakansi lupasi "kovaa komiikkaa", mutta ainakaan minun huumorini ei venynyt enää tälle asteelle.

Päällimmäisenä Juoksuhaudantiestä jäi mieleen kovuus. Kunnianhimoinen tarina, kovaa kerrontaa ja banaaleja hahmoja. Jopa liian banaaleja - uskottavuuden rajat paukkuvat, ja välillä olisin halunnut nähdä ihmisistä herkempiäkin puolia. Joo, rakkaudestahan koko tarinassa on loppujen lopuksi kyse, mutta koirantappo, tupakointifanatikointi ja kylmät suihkut lähinnä tylsistyttivät. Sävy oli niin ankea ja äärimmäisen arkinen, että masennuin. Ihan kuin olisi lukenut jotain rujoa rikosromaania. Hyh.

Markus Nummen Karkkipäivää lukiessani pohdin klikkailevaa kieltä - eli sitä, kun romaani on täynnä lyhyitä, ytimekkäitä lauseita, ja lopputuloksena on sivutolkulla morsetuskerrontaa. Samalla tavoin morsetetaan tässäkin romaanissa: klik.klikklikklik.klik.klikklik.klik. Ja sitten väliin vielä heitetään tilastofaktoja tehostamaan tapahtumia ja yhteyksiä. En ole tällaisen kielen ystävä, vaan nautin lukemisesta eniten silloin, kun kieli virtaa vaivattomasti, mutta kuitenkin huoliteltuna. Jos jokainen lause tuntuu kiteyttävän jotakin, ja pisteen jälkeen odottaa töksähdys, koko lukeminen tökkii. Juoksuhaudantien lukeminen oli minulle saavutus, joka vaati monta hikipisaraa.

En myöskään vakuuttunut kaikista näkökulmista. Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi on mielestäni loistava esimerkki siitä, milloin useampi näkökulma kerronnassa toimii. Pidin kirjasta ihan mielettömästi, ja siinä kertojien vaihtelu tuntui tuoreelta. Juoksuhaudantie olisi mielestäni ehkä kuitenkin ollut jopa mielenkiintoisempi, jos esimerkiksi Helenan ja poliisin näkökulmat Matin tarinaan olisivat jääneet kokonaan pois. Ainakaan Helenan kautta en saanut Matista mitään uutta irti, ja koko henkilöhahmo jäi romaanissa turhan hailakaksi ja sutaistuksi. Ainakin neuroottiseen ja sekavaan Mattiin verrattuna...

Jos Juoksuhaudantietä pitäisi suositella, neuvoisin tämän kirjan ennemmin miehille kuin naisille. Hotakaisen ihmiskuvauksessa on tiettyä rujoutta, jonka uskoisin vetoavan enemmän mieslukijoihin kuin naisiin - mutta voin toki olla väärässäkin, miksei nainenkin voisi ilahtua tästä ytimekkyydestä. Ja kuvaahan romaani loistavasti syrjäytymistä: ripotellut tilastotiedot sodasta ja toisaalta taas avioeroista rinnastavat nämä kaksi ilmiötä. Samalla tavoin kuin rintamalta tulleet sotilaat ovat jääneet yksin, myös avioeron partaalla kiikkuva Matti on yksin tunteidensa kanssa. Rintamamiehille ei ollut tarjolla terapiaa, vaan heille lätkäistiin tilkku maata ja neliskanttinen talo. Eikä muuta kuin rakentamaan uutta Suomea. Samalla tavalla romaanin Matti yrittää paeta ongelmiaan ja rakentaa elämänsä uudelleen ostamalla rintamamiestalon. Sotakin on suhteellista.

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Kirjakarkkia


Eli taas olen langennut kirpputoreille ja kirjakaupan tarjoushyllylle. Hyi minua!

City-kirppikseltä löysin Hannu Raittilan Canal Granden (aivan ihanat kannet!) sekä Turkka Hautalan Paluun, yhteishinta taisi olla jotakin vähän päälle neljä euroa. Ja niin hyvässä kunnossa molemmat kansipapereineen! :)


Samaiselta kirppikseltä poimin mukaani myös yhteensä parilla eurolla Amos Ozin Ehkä jossain muualla ja Knut Hamsunin Viktorian (jossa ihanan nostalginen kansi). Molemmat ovat jo hiukan kuluneita, mutta kansipaperit tallella siis kuitenkin.


Kruunu-kirppikseltä löysin taas Rosa Liksomin Tyhjän tien paratiisit ja Tytti Parraksen Pensionaatin, yhteishintaan 60 senttiä.


Ja sitten Suomalaisesta tarttui mukaan Grimmin sadut I  Ruusunen. Eihän sitä voinut sinne jättää, kun hintakin oli ihan siedettävät 15 euroa. :)

Onneksi tänään oli tilipäivä, niin ei jäänyt pahempaa morkkista.

torstai 22. maaliskuuta 2012

Kuusi kovaa kotimaista: Missä kuljimme kerran


"Minä ymmärrän niitä jotka kärsivät, ymmärrän heitä paremmin kuin luuletkaan, on vain niin että joidenkin kohtalo on vaeltaa kärsimyksen läpi ja olla muille avuksi sen sijaan että he kärsivät itse." 

Kjell Westön historiallinen pikkujärkäle pääsi yllättämään. Odotin, että en olisi pitänyt tästä kirjasta yhtään, mutta toisin kävi. Pidin nimittäin kovasti. Missä kuljimme kerran oli kyllä pitkälti juuri sellainen kuin oletinkin, mutta ehkä yllätyinkin eniten itsestäni. Siitä, miten antauduin romaanin vietäväksi ja elämään aikuistuvan Helsingin sykkeessä. Takakanteen oli jotakin kriitikkoa siteerattu, että "syvällinen lukuromaani", ja siihen tiivistykseen voin yhtyä täysin.

Missä kuljimme kerran on yhdistelmä kaupunki-, sota- ja sukukuvausta. Se on kurkistus Helsingin ruotsinkielisen väestön elämään vähän ennen sisällissotaa, sen aikaan ja aina toiseen sotaan asti. Sodasta huolimatta elämä kuljettaa koko ajan eteenpäin, eri henkilöiden nuoruus kuohahtaa ja toisaalta taas himmenee loppua kohden. Paloa on ja paljon, mutta samalla täyttymättömät unelmat ja pettymykset luovat varjoaan likaisen ja kasvavan Helsingin kaduille.

Ainoana pienenpienenä heikkoutena pitäisin Missä kuljemme kerran laajaa henkilökaartia. Kaikkiin henkilöihiin ei perehdytä kunnolla, toiset jäävät huomattavasti heppoisemmiksi kuin toiset, vaikka heillä tuntuukin olevan paljon vaikutusvaltaa romaanin kulkuun. Mutta uskoisin, että tämä on jo ihan genrestäkin johtuva välttämätön pikkuvika. Pientä mutinaa ilmaisisin myös romaanin laajoista ja välillä teknisestikin intensiivisistä musiikkijaksoista, joissa kuvaillaan Helsingin kehittyvää musiikkielämää ja kaupunkia kouristelevia musiikkisuuntauksia. Musiikki toisaalta sitoo kirjassa Helsingin osaksi maailmankarttaa ja toisaalta tukee kaupungin levottomuutta ja nuorten kiihkoa, mutta minulle nuo pätkät olivat vaikeita. Nimittäin jos pitäisi etsiä maailmasta SE epämusikaalinen ihminen, se olisin melkovarmasti minä. Reputin ala-asteella nokkahuilukokeen, ylä-asteella rumpukokeen ja ties mitä melodiantunnistustehtäviä. Pidän silti musiikista, mutta päässäni en osaa luoda mitään musiikkia. Missä kuljimme kerran musiikki ei siis soinut päässäni, en pystynyt eläytymään Westön swingiin ollenkaan. Minä ja henkilökohtaiset ongelmani. -.-

Henkilöistä eniten pidin Lucie Lilliehjelmistä, luonnollisesti. Westön hahmon rohkeus ihastutti, samalla tunsin kuitenkin myötätuntoa Lucieta kohtaan, kun naisen ainoat keinot kapinoida ovat juhliminen, tenniksen sääntöjen rikkominen ja suhteet taitelijoihin. Silti juuri Lucie on teoksen vahvin henkilö, ja koko romaanin kirkkain valo. Siinä missä miehet tuhoutuvat ja joutuvat ahdinkonsa nielaisemiksi, Lucie pysyy ja loistaa. Lucie ei ehkä ole kirjan monipuolisin henkilöhahmo, mutta ehdottomasti kiehtovin. Edes vuodet tai kärsimykset eivät vie Lucielta hänen valoaan. Ja kaiken aikaa hän loistaa yksin, rohkeasti ilman miestä. Kiitos Kjell Westö Luciesta.

Parasta antia Missä kuljimme kerrassa on ehdottomasti Westön herkkä kerronta, joka tekee kaikesta niin humaania. Joskus kritisoin jotakin kirjaa siitä, ettei siinä kohdattu rumia tunteita tai rumia asioita. Westö kohtaa rumuutta, mutta kirja on kirjoitettu ja kerrottu silti niin kauniisti, koskettavasti. Teoksen 20-luku oli todella kuin jostakin Edith Södergranin runosta. Ja ah ja voih, kunpa pääsisi kävelemään Westön likaisessa mutta niin elävässä Helsingissä! Piristävää luettavaa keskelle lakonista ja kyynistä perisuomalaistakirjallisuutta.

Pidin myös Westön tuoreesta näkökulmasta sotaan. Kirja oli kirjoitettu enimmäkseen valkoisten näkökulmasta, mutta ketään ei puolusteltu. Tuntuikin, että Missä kuljimme kerran henkilöistä itse sota ei tee hirviöitä tai tuhoa heidän elämäänsä, se vain tuo ihmisen pahimmat puolet esiin. Westö myös tutkii tyytymättömyyttä sodan takana. Katkeruutta, mutta myös nuorten kiihkoa, joka on vain etsinyt väärät urat.

Missä kuljimme kerran on myös varsin mittava tutkielma isä-lapsi -suhteesta, ja välillä olisin kaivannut samaa pohdintaa myös äitisuhteesta. Vaikka en ehkä toki tähän kirjaan, koska sivujakin täytyy jo vähän rajoittaa. Mutta samalla tuli mieleen, että löytyykö mitään suomalaista historiallista romaania, joka pohtisi äidin ja tyttären suhdetta, sukujatkumon näkökulmasta? Kielen päällä pyörii nyt lähinnä Sofi Oksasen Stalinin lehmät, mutta olisi mukavaa tietää että löytyykö muita. Vinkkejä kommentteihin siis, kiitos. :)

Lopuksi vielä pieni ikkuna Westön ja Guy de Maupassant'n yhtäläisyyksiin. Maupassant'n novelli Jules-setä kertoo perheestä, joka laittaa tulevaisuutensa toivon varakkaaksi luultuun Jules-setään. Kun perhe maistelee äveriäästi ostereita, isä näkee veljensä laivalla ryvettyneenä merimiehenä. Osterit valuvat pitkin hänen rinnuksiaan. Myös Westön romaanissa henkilöt, esimerkiksi Allu Kajander, maistelevat ylellisyyttä (taateleita), mutta niiden makeus yllättää tai onkin liian äiteliästä, tai sitten shamppanjat valuvat rinnuksille. Köyhä kadehtii rikkaan elämän makeutta, mutta kuitenkin tuntee äveriyttä kohtaan vastenmielisyyttä. Ja rikkaat rypevät omissa shamppanjoissaan, ja haaveet valuvat pitkin rintoja.

Ja kyllä, jos ette ole lukeneet, lukekaa. Helsinki-fanit, ehdottomasti.

Osallistun kirjalla Kuusi kotimaista -haasteeseen.

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Kätilö


Katja Ketun Kätilö oli minulle hienoinen pettymys. Olen ihan tarkoituksella koittanut vältellä blogisauhuja, joita tämä teos tuntuu keränneen, mutta pakostihan sitä on törmännyt siihen että tämä nyt olisi viime vuoden SE KIRJA. Ainakaan minulle Kätilö ei osoittautunut mullistavaksi lukukokemukseksi, vaikka sivut kääntyivätkin tiheään. Kelpo lukuromaani, mutta se jokin jäi vielä uupumaan.

(Ja mitään juonijohdatuksiahan en ala kirjoittaa, koska varmasti on jokainen blogivieras jo jossakin aikaisemmin johonkin johdatukseen törmännyt. Että niillä mennään.)

Kettu on saanut paljon kehuja kielestään. Itse yllätyin kaikesta suitsutuksesta, koska minusta kieli oli joissain paikoissa jopa liian lihallista - pyöri vittua, kyrpää ja narttua joka lauseessa niin perkeleesti. No jopas on omaperäistä suomenkieltä (huomaa ironia). Kerran jopa hymähdin päähenkilön kiimailulle, enkä usko, että kirjailija on hakenut tuollaista komiikkaa. Mutta makuasioita, sillä aina välillä rujo kieli korostaa tarinassa piilevää kauneutta. Mutta kun ei ollut mitenkään kaunis tarinakaan. Hiukan vähemmän kiimailua olisi riittänyt minulle ihan hyvin. :D

Ja tarinasta. Mikä tässä on niin erikoista? Kyllä, toinen on natsi ja toinen vinosilmäinen ikäneito, mutta onhan näitä rumia ja kiellettyjä rakkauksia nähty kirjallisuudessa ennenkin. Tuoreimmassa muistissa on Sofi Oksasen Puhdistuksen mustasukkaisuusdraama, joka aiheuttaa siskosten välille sodan. Juuri tuon kioskiromaanimaisen rakkaustarinan takia en pitänyt Puhdistuksesta, ja nytkin joudun toteamaan, että minulle Ketun Runberg-palkitun (sekä vuoden 2011 Blogistanian Finlandian voittaneen) romaanin ansiot olivat jossain muualla kuin rumassa romantiikassa. Kielletty rakkaustarina oli mielestäni välillä jopa koominen, kliseinenkin. Ja loppu oli jo sellaista saippuaoopperaa että suu vaahtosi. Ei iskenyt minuun.

Onneksi Kätilöä voi lukea ihan myös sotakuvauksenakin. Ja hyvänä sellaisena. Se keskittyy sotaan paikallisesti, tarkentaa muutamaan yksilöön eikä pyrikään yleistämään sodan kokemuksia massoihin. Juuri tuo iski minuun. Kätilö on avoin tunnustus siitä, miten sota riisuu ihmisen humaanisuuden, piiskaa  pedon esiin. Miten luonnottomat julmuudet muuttuvat arkipäiväksi, ja ihan huomaamatta. Pikkuhiljaa, myönnytysten kautta. Ehkä olisin kaivannut Kätilöön vielä enemmän hirveyksien kuvaamista, sillä Kätilössä päähenkilö kertoo useasti tehneensä vaikka mitä hirveyksiä, mutta lopulta lukija tietää kovin vähästä. Mutta ehkä sekin luo lukijalle mielenkiintoisia kysymyksiä, ja muistuttaa siitä, kuinka vähän oikeasti tiedämmekään sodan hirveyksistä. En ole sotakirjojen fani, ja yleensä jo sana sota tuo odotushorisonttiini harmaan sumun, mutta Kätilö yllätti iloisesti. Jos luette, lukekaa sotakuvauksen eikä rakkaustarinan takia.

JA LOPUKSI: TÄMÄ KAPPALE KESKITTYY HAMPAISIIN JA SAATTAA SPOILATA
Lukiessani törmäsin usein hampaisiin - eritoten päähenkilön hampaisiin. Mietin, mitä kaikkea hampaat symboloivatkaan. Niistä voi kertoa ihmisen iän, sillä synnymme hampaattomana, sitten vaihdamme hampaita ja lopulta usein menetämme ne vanhuudessa. Hampaiden välähdys voi myös kieliä hymystä, tai sitten kyseessä voi olla murisevan pedon raateluhampaat. Ne myös kertovat jotakin ihmisen laadusta, elintasosta - huonot hampaat viestivät huonoista elämäntavoista ja hyvät hyvästä hygieniasta. Oli mielenkiintoista, että romaanin alussa päähenkilöllä on täydelliset hampaat, hänhän on puhtoinen, mutta sodan edetessä hän syyllistyy mitä suurempiin rikkomuksiin ihmisyyttä vastaan. Kätilö menettää ihmisyytensä. Ja lopulta natsit lyövät hampaat hänen suustansa. Ja mitä tekeekän Kätilö, tappaa natsin ja ottaa tämän hampaat. Ja kaikkien julmuuksien jälkeen natsin, Herman Gödelin, hampaat sopivatkin hänen suuhunsa täydellisesti. Mielenkiintoista.

maanantai 19. maaliskuuta 2012

TBR 100 omasta hyllystä

Kirjallisuusblogeissa tuntuu vilisseen viime päivinä vaikka millä mitalla TBR100-listoja (parasta näissä postauksissa on ehdottomasti toisten listojen bingoaminen!). Niinpä en voinut minäkään jäädä yhtään huonommaksi, vaan laadin heti oman listani. Mutta ihan jo miehenkin tilankunnioituksen takia päädyin laatimaan koko listan omasta hyllystäni. Listalle ovat lisäksi päässeet ainoastaan ne kirjailijat, joiden teoksia en ole lukenut tai sitten lukeminen on jäänyt yritykseksi (ja tämä listahan kannustaa uuteen koitokseen!). Takarajaksi taidan asettaa vuoden 2015, minäkin. Eikun bingoamaan ja kertomaan, mitkä teokset olivat mieluisia, mitkä eivät.

  1. Acker, Kathy - Pussy, merirosvokuningatar
  2. Adichie, Chimamanda Ngozi - Puolikas keltaista aurinkoa
  3. Aiskhylos - Oresteia
  4. Aronen, Eeva-Kaarina - Maria Renforsin totuus
  5. Aristoteles - Retoriikka / Runousoppi
  6. (de) Balzac, Honore - Ukko Goriot
  7. Barbery, Muriel - Siilin eleganssi
  8. Barnes, Julian - Flaubertin papukaija
  9. Bennett, Alan - Epätavallinen lukija
  10. Bowen, Elizabeth - The Death of the Heart
  11. Brink, André - Valkoinen kuiva kausi
  12. Brontë, Anne - Agnes kotiopettajatar
  13. Brookner, Anita - Rantahotelli
  14. Böll, Heinrich - Nainen ryhmäkuvassa
  15. Carpelan, Bo - Axel
  16. Coetzee, J.M. - Barbaarit tulevat
  17. Collins, Suzanne - Nälkäpeli
  18. Dahl, Roald - Rakkaani, kyyhkyläiseni / Joku kaltaisesi
  19. Eliot, George - Middlemarch
  20. Faulkner, William - Pylon
  21. Foenkinos, David - Nainen jonka nimi on Nathalie
  22. Forster, E.M. - A Room with a View
  23. France, Anatole - Punainen lilja
  24. Giordano, Paolo - Alkulukujen yksinäisyys
  25. Glass, Cathy - Damaged
  26. Gogol, Nikolai - Kuolleet sielut
  27. Gordimer, Nadine - Luonnonoikku
  28. Grandes, Almudena - Lulú
  29. Haahtela, Joel - Katoamispiste
  30. Hawthorne, Nathaniel - The Scarlet Letter
  31. Heaney, Seamus - Ojanpiennarten kuningas
  32. Hirvisaari, Laila - Minä, Katariina
  33. Hoeg, Peter - Hiljainen tyttö
  34. Hotakainen, Kari - Juoksuhaudantie
  35. Hyry, Antti - Uuni
  36. Istanmäki, Sisko - Liian paksu perhoseksi
  37. Itkonen, Juha - Anna minun rakastaa enemmän
  38. Jalonen, Olli - 14 solmua Greenwichiin
  39. James, Henry - Naisen muotokuva
  40. Joenpelto, Eeva - Vetää kaikista ovista
  41. Joyce, James - Odysseus
  42. Jääskeläinen, Pasi Ilmari - Lumikko ja yhdeksän muuta
  43. Kauranen, Anja - Ihon aika
  44. Kilpi, Marko - Kadotetut
  45. Kolu, Siri - Me Rosvolat
  46. Koskenniemi, V.A. - Eros
  47. Kourouma, Ahmadou - Ei Allahin tartte
  48. Lagerlöf, Selma - Jerusalem
  49. Laxness, Halldor - Salka valka
  50. Lee, Harper - Kuin surmaisi satakielen
  51. Lee, Laurie - Cider with Rosie
  52. Linnankoski, Johannes - Laulu tulipunaisesta kukasta
  53. Lively, Penelope - Kuutiikeri
  54. Lovecraft, H.P. - The Dunwich Horror
  55. Luik, Viivi - Rauhan seitsemäs kevät
  56. Makine, Andreï - Ranskalainen testamentti
  57. Mazzarella, Merete - Marraskuu
  58. Metalious, Grace - Peyton Place
  59. Mishima, Yukio - Kultainen temppeli
  60. Mitchell, Margaret - Tuulen viemää
  61. Moravia, Alberto - Kaksi naista
  62. Mosse, Kate - Labyrintti
  63. Munro, Alice - Kerjäläistyttö
  64. Nevanlinna, Arne - Marie
  65. Niffenegger, Audrey - Aikamatkustajan vaimo
  66. Ondaatje, Michael - Englantilainen potilas
  67. Orczy, Paronitar - Punainen neilikka
  68. Picoult, Jodi - The Pact
  69. (de) Pizan, Christine - The Book of The City of the Ladies
  70. Proulx, Annie - Vaarallinen harmonikka
  71. Puskin, Alexander - Kapteenin tytär
  72. Robinson, Marilynne - Gilead
  73. Roy, Arundhati - The God of Small Things
  74. Rushdie, Salman - Saatanalliset säkeet
  75. Scott, Walter - Ivanhoe
  76. Setterfield, Diane - Kolmastoista kertomus
  77. Shaffer, Mary Ann - Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
  78. Shamsie, Kamile - Poltetut varjot
  79. Singer, Isaac B. - Lublinin taikuri
  80. Solzenitsyn, Alexander - Ivan Denisovitsin päivä
  81. Strindberg, August - Mustat liput
  82. Swärd, Anne - Viimeiseen hengenvetoon
  83. Talvio, Maila - Valkea huvila
  84. Tamminen, Petri - Enon opetukset
  85. Tervo, Jari - Layla
  86. Tóibín, Colm - The Empty Family
  87. Toivo, Raisa Maria - Noitavaimo ja neitsytäiti
  88. Twain, Mark - Huckleberry Finnin seikkailut
  89. Utrio, Kaari - Ilkeät sisarpuolet
  90. Viita, Lauri - Kootut runot
  91. Vonnegut, Kurt - Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater
  92. Väisänen, Hannu - Toiset kengät
  93. Wahlström, Erik - Kärpäsenkesyttäjä
  94. Walsh, Helen - Lutka
  95. Waugh, Evelyn - Mennyt maailma
  96. Williams, Tennessee - Cat on a Hot Tin Roof
  97. Wolf, Christa - Kassandra
  98. Zafón, Carlos Ruiz - Tuulen varjo
  99. Zola, Emile - Nana
  100. Zusak, Markus - Kirjavaras

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Wise Children


"By ourselves, neither of us was nothing much but put us together, people blinked."

Jokusen aikaa sitten sain (todennäköisesti) tämän vuoden viimeisen Angela Carter -romaanini loppuun. Kyseessä on tietenkin myös Carterin viimeiseksi jäänyt teos, Wise Children, ja mikäs sen parempi tapa päättää ihana alkuvuosi Carterin kera. Kenties yksi suosikkikuukausistani aikoihin.

Wise Children on tarina äpäräkaksosista, Nora ja Dora Chancesta, joiden isä on kuuluisa näyttelijä Melchior Hazard. Kaksosten äiti kuolee synnytykseen, ja tytöt varttuvat erikoisen vanhan naisen hoivissa. Nrasta ja Dorasta kasvaa kaikennähneitä showtanssijoita, jotka värittävät mitä mielenkiintoisempia näytelmiä. Mutta isänikävä ei ota laantuakseen, ei vaikka tyttäret saavatkin sijaisisän Melchior Hazardin kaksoisveljestä, Peregrine Hazardista. Kerrontahetkellä Chancet täyttävät 75 vuotta, ja odottavat isänsä satavuotispäiviä ja tilintekoa.

Wise Children on lukemisenarvoinen teos perhesiteistä. Samalla se on erilainen, räväkämpi ja elämänmakuinen sukukertomus (jos kammoat Buddenbrookkeja, neuvon tarttumaan tähän). On harmi, että kirja jäi syöpään kuolleen Carterin viimeiseksi. Mutta samalla olen toisaalta onnellinen, että nainen päätti uransa näinkin hienoon teokseen. Siihen ei moni pysty.

Tarinaa kertoo kaksosista pidättyväisempi, Dora. Dora on liioitteleva, kommentoiva ja räväkkä kertoja, joka tuo oman mausteensa tarinaan. Ehkä yksi hauskimmista kertojaäänistä, joita brittikirjallisuudessa on nähty. Kuitenkaan en voinut olla miettimättä, minkälainen tarinasta olisi tullut, jos kertojana olisi ollut Chancen sisarista impulsiivisempi, Nora. Vaikka Dora toki kertoo paljon siskostaan, tuntui, että kirjailija on tarkoituksella jättänyt toisen kaksosista verhon taakse. Nora on näkyvillä, mutta ikunoita hänen mieleensä ei avata.

Carterin viimeinen teos vilisee kaksosia. Jo nämä tuovat kirjaan tiettyä dualismia, kaksijakoisuutta, joka näkyy muutenkin vahvasti kirjassa. Carterin lempiaiheita tuntuukin olevan eräänlaiset peilimaailmat, joissa kaksi maailmaa tuntuvat miltei samanlaisilta, mutta heijastuma on kuitenkin hieman vääristynyt. Wise Childrenin miljöökin henkii kaksinaisuutta - Lontoon jakaa kahtia silta, jonka toisella puolella asuvat Chancen siskokset, ja toisella puolella heidän sukunsa. Kaksinaisuutta voisi lukea myös heijastumana sodasta ja sen aiheuttamasta maailman jakautumisesta kahtia, sillä Wise Children sijoittuu myös maailmansotien tiimellykseen, vaikkei siitä suoranaisesti kerrokkaan.

Oli myös ihanaa lukea näinkin mielikuvituksellinen ja runsas romaani näyttelemisestä. Tämä, yhdessä peilautumisen kanssa, kuuluu ehdottomasti Carterin lempiaiheisiin. Monet Carterin romaanien tapahtumat ovat kuin näytelmien kohtauksia, ja henkilöt kuin Shakespearen luomia roolihahmoja. Usein Carterin teoksia lukiessa tuntuukin, että joku aina näyttelee jotakin. Tässä romaanissa vain ihan rehdisti kerrotaan näyttelijöistä, joiden elämä myös noudattelee vuoroin komedian ja vuoroin taas tragedian lakeja.

Vaikka Wise Children kuuluukin ehdottomasti Carterin tuotannon parhaimmistoon, en ole vieläkään (nyt jo toisella lukukerralla) täysin myyty itse tarinasta. Keskikohdassa kirja polkee mielestäni paikoillaan, eikä hahmojen runsaus päästä lukijaa helpolla. Onneksi kirjan takaa löytyy lukemista kovasti helpottava luettelo kaikista henkilöistä, ja sitä kannattaa kyllä hyödyntää tarvittaessa. Ja kenties pienen haasteen kiinnostavuuteen heittää päähenkilöiden ikäkin - en ole vielä ollut kertaakaan kovin innostunut lukemaan vanhuksien elämästä. Tosin suurin osa kirjasta on muistelmaa, enkä osaisi kuvitella Dora Chancea kertomaan elämästään yhtään nuorempana.

Silti suosittelen Wise Childreniä. Varsinkin, jos olet tykästynyt jo kirjailijan aiempiin töihin. Kaiken kaikkiaan kyseessä on Angela Carterin viisas, koskettava ja ihan mielettömän hauska joutsenlaulu, johon kätkeytyy paljon tärkeää sanottavaa. Vanhat tanssitytöt koskettavat varmasti lukijaa kuin lukijaakin, ja saavat miettimään, että elämä ei ole haikailemista varten. Vaan elämistä.

---

Ja lopuksi:

Angela Carterille

Kiitos kaikista ihanista kirjoista, jotka ehdit kirjoittaa. Kirjasi ovat joko kynsineet, itkettäneet tai naurattaneet tiensä sydämeeni. Helmikuu 2012  ja sen tuottamat blogimerkinnät ovat minun rakkaudentunnustukseni kaikille lumoaville teoksillesi. Toivottavasti moni muukin lukija eksyisi näkemään palasen siitä luomastasi maailmasta, joka on täynnä peilejä ja taikuutta.

lukien ja rakastaen,

-noora.

torstai 15. maaliskuuta 2012

Minä ja vaikea kirjahedonismini sekä hieman lukijalahjontaa


Olen siis hankkinut TAAS kerran muutaman hyllyntäyttäjän. Pistäydyin Infossa, ja sieltä löysin alesta Anne Swärdin Viimeiseen hengenvetoon ja (en alesta mutta hei pokkarina kuitenkin ja sehän on halvempaa eikös) David Foenkinosin Nainen jonka nimi on Nathalien. Kumpaakin on kehuttu blogeissa, ja pakkohan nämä oli hankkia omaankin hyllyyn.


Kirjaston poistomyyntiikin ehdin. Viimeksi ihastelin siellä Kunderaa, mutta ei olisi pitänyt jättää hyllyyn koska joku oli ahminut suosikkikirjailijani jo parempiin hoiviin. No, lohdutukseksi nappasin Doris Lessingin Lähimmäisen, Henry Jamesin Naisen muotokuvan ja J.M. Coetzeen Maan sydämessä. Jamesin kirja on kiinnostanut jo pitkään, ja Lessing kokoelmani kasvaa pian giganttiseksi. Coetzeetakin norkoilee jo ennestään hieman hyllyssä.


Ja olihan siellä vielä vieraskielisten kirjojenkin hylly (!). Sieltä mukaan tarttuivat D.H. Lawrencen The Trespasser, Laurie Leen Cider with Rosie, Thomas Wolfen Of Time and the River sekä Joyce Carol Oatesin A Bloodsmoor Romance ja Marya - A life.


Lisäksi ehdin vielä kirppareillekin. :D Sieltä löysin upeakantiset Andreï Makinen romaanit, Ranskalaisen testamentti ja Maa ja taivas. Vähän aikaa sitten vierailin myös Lappeenrannan kodin ykkösessä, josta mukaan tarttuivat iiihanat mopsikirjatuet vain kympillä! Ennestään minulla on hyllyssä jo iso valkea posliinipossu, musta iso posliinikoira ja kaksi valkeaa posliinikissaa. Nämä kaksi muovista mötikkää ovat oiva lisä koristamaan aarteitani.


Kirpparilta löysin myös kaksi pokkaria, Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjon (joka tuntuu jakaneen mielipiteitä) sekä Annie Proulxin Vaarallisen harmonikan. Kummatkin kirjailijat ovat minulle uusia tuttavuuksia.

Ja jos jaksoit kuolata tänne asti, niin pientä karkkia on luvassa nopeimmille ;) Kovantisia unohtamatta kannoin kirpparilta kotiin vielä Selma Lagerlöfin Jerusalemin, Mika Waltarin Kolme pienoisromaania (sis. Kuun maisema, Fine van Brooklyn, Sellaista ei tapahdu) ja Arne Nevanlinnan Marien. Mutta voi kauhistus, innoissani ostelin jo omistamiani teoksia! Elikkä minulta löytyy hyllystä jo aiemmin tuo Lagerlöfin Jerusalem (kovakantinen, toinen painos, elokuvakansi, ei kansipapereita) ja Waltarin Fine van Brooklyn (pokkari, toinen painos, pientä lukemisen jälkeä havaittavissa). Nämä kaksi kirjaa ovat siis jaossa nopeimmille kommentoijalle (kuitenkin yksi yhtä henkilöä kohden). Tarjous koskee vain rekistöröityneitä lukijoita. Jos haluat jomman kumman kirjoista, ei muuta kuin kommenttia alle niin postiin lähtee. :)

- noora

Ps. Oikeasta palkista on kadonnut Kirjailijat -tunnistevalikko. Blogger ei ole yrityksistä huolimatta suostunut lisäämään tätä uudelleen, vaan poistaa tuon valikon aina kerta toisensa jälkeen. Pahoittelen. Kirjailijat voi etsiä sivun alareunassa olevasta isosta pilvestä tai eri vuosien luetuista kätevästi.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Maan ääreen


"Hän kysyy rakastanko. Minun suuni on sidottu kuin rahasäkki. Ei rakkautta ole ilman olosuhteita. Tunne karkaa, jos huoneessa vetää. Joka askeleella koko kysymys rakkaudesta käy vaikeammaksi."

Joskus harvoin törmää sellaisiin kirjoihin, joista on vaikea sanoa mitään sen jälkeen kun on ne lukenut, koska lukukokemus on ollut niin mykistävä. Nytkin huomaan itseni edelleen sanattomaksi Kristina Carlsonin Maan ääreen -romaanin jälkeen, vaikka lukemisesta onkin jo jokunen päivä. Huih, kuinka kirpaisee vieläkin ja syvältä muistella koko teosta.

Maan ääreen kertoo nuoresta Lennartista, joka lähtee niin monen muun samankaltaisen ylioppilaan tavoin hakemaan onneaan Siperiasta, Amurinmaalta 1860-luvulla. Mutta vastassa onkin nälkä, ahdistus ja lannistava byrokratia. Kivihiili, joka saa ihmisen epätoivoiseksi. Sekä äiti ja tytär, joiden väliltä Lennart ei osaa valita. Kun Lennart sitten joutuu murhayrityksen kohteeksi, alkaa kuumeinen ja ahdistuksen kirjoma pohdinta siitä, kuka mahtaa olla tuo öinen murhamies?

Carlson kuvaa ihailtavasti kuumeisen ja sairaan Lennartin pohdintoja, toisaalta taas elämän mitättömyyttä, venäläistä välinpitämättömyyttä. Tunnelmat romaanissa ovat voimakkaita, niin rakkaudesta ahdistukseen. Ja kaikkea leimaa tietenkin nuoruuden etsintä, tunne että on hukassa. Ettei tiedä, mikä olisi oikein itsensä tai muiden kannalta.

Ja oh, jokaisen lauseen voisi kehystää seinälle. Niin kaunista ja lumoavan puhdasta on Carlsonin kieli. 

Tapahtumista kerrotaan sirpaleisesti, joka sopii muistelmien muotoon kirjoitettuun romaaniin täydellisesti. Sirpalointi myös tehostaa joitakin lukijalle syntyviä kuvia, osa tästä teoksesta oli kuin valokuvaa minulle, mutta toisaalta taas vetää toiset pimentoon. Kaikkea ei kerrota lukijalle, ja tarina on kuin reikäinen kalaverkko täynnä aukkoja. Kertojaääniä on kolme, mutta missään vaiheessa tämä ei tuota sekaannusta lukijalle, vaan ratkaisu on perusteltu. Yleensä en pidä monista eri kertojaäänistä, ellei niitä ole perusteltu hyvin. Liian monta näkökulmaa voi helposti räsäyttää katon koko teoksen yltä, mutta tässä kaikki kolme kertojaa asettuvat hienosti eri kehille, joista uloin kuuluu kaikkitietävälle ratkaisijalle, kaksi sisempää pohtijoille.

Näin hienon kirjan kanssa jännitin koko ajan sitä, miten kirjailija päättää lopettaa tarinan. Inhottaa, jos loppu läsäyttää kaiken hienon työn ja pilaa lukukokemuksen. Maan ääreenhän on eräänlainen salapoliisitarina, joka sekin jo asettaa lukijalle oletuksen, että murhayritys (jännite) ratkeaa lopussa. Mutta onneksi Maan ääreen kantoi ihan viimeiseen lauseeseen asti, ja minua alkoi jopa harmittaa, ettei kirja ollutkaan pitempi. Olisin ihastellut venäläisen kurjuuden kuvia, Veran sirpaloitunutta olemusta ja Carlsonin jumalaista kieltä vielä pitempäänkin.

Carlsonin vuonna 1999 Finlandia-palkittu teos on pieni helmi, joka on palkintonsa ansainnut. Onneksi hyllyssä odottaa vielä Herra Darwinin puutarhuri, ja William N. päiväkirja tulee taatusti hankittua ihan lähiaikoina. Luulenpa, että olen löytänyt uuden suosikkikirjailijan. Ja suosittelen myös kaikille muille. :)

tiistai 13. maaliskuuta 2012

Nenäpäivä


Olen vältellyt Mikko Rimmisen vuoden 2010 Finlandia-palkittua Nenäpäivää jo pitkään. Nihkeään ennakkosuhtautumiseeni on ollut syynä kirjan kammottava kansi, ja arvioissa vilahtaneet juonipaljastukset. Keski-ikäinen nainen pimpottelemassa tuntemattomien ihmisten ovikelloja ei ole kuulunut kymmeneen suosikkiaiheseeni. Kerrankin nämä enakkokauhistukset pitivät paikkansa, enkä yllättynytkään iloisesti.

Nenäpäivässä keski-ikäinen Irma siis tosiaan soittelee tuntemattomien ovikelloja. Irmalla on huoli hämärähommiin sotkeutuneesta pojastaan, ja tuota huolta hän pakenee vieraitten ihmisten yksiöissä ja kaksioissa aukeaviin elämiin. Kunnes sitten joku soittaa poliisille.

Rimmisen kerronta on kyllä uskottavaa, koska hän tavoittaa hyvin muistelun haparoinnin ja puheen epätarkkuuden. Lauseiden subjekteja ja objekteja tarkennetaan useassa kohtaa, joka mielestäni kuvaa hyvin puhekieltäkin. Tästä pisteet. On tietenkin eriasia, kuinka pitkään näitä tarkennuksia jaksaa lukea ennen kuin ärsyttää...

Ja toinen mikä ärsytti ihan niin sun ketunkäpälästi oli Rimmisen kieli. Minäkertoja-Irma keksii miltei jokaisessa lauseessa jonkin uuden sanan. Olisin välillä tarvinnut sanakirjaa joillekin sanoille, niin innostunut Rimminen on ollut näitä ilmaisuja tehtaillessaan. Totta kai jokaisella ihmisellä on omat sanansa, jotka ovat rakkaita ja joita haluaa käyttää vaikkei niillä ole mitään tekemistä ilmaistavan asian kanssa. Mutta tuskin kenenkään puheessa joka toinen lause sisältää näitä älyttömyyksiä? Naurettavaa ja ärsyttävää.

Mikäli olin jo hermoromahduksen partaalla Rimmisen tarkentelevan kerronan ja yli-innokkaan kielen kanssa niin päähenkilön toilailut kyllä räjäyttivät potin. En vain jaksanut kiinnostua Irman kriisistä tai hänestä henkilönä (kumma kyllä, en kyllä kiinnostunut muistakaan Nenäpäivän henkilöistä). En tiedä, oliko kyseessä juuri tuo ärsyttävä kieli, vai kenties Irman ikä. Ensin luulin Irmaa jopa paljon vanhemmaksi kuin keski-ikäiseksi, ja kun Irman todellinen ikä sitten valkeni koin pientä epäuskoa. Ja tuo pieni epäusko vaivasi kaikkia tapahtumia, kunnes eräässä autokohtauksessa olin jo valmis viskaamaan kirjan seinään. Uskottavuus yleensäkin on minulle yksi tärkeimpiä kriteerejä, että lukukokemus olisi onnistunut - jos huomaan miettiväni, että tämä ei tämä voi olla totta (ellei asia sittten ihan tietoisesti ole satua), niin hankaan vastakarvaan. Niin kävi Nenäpäivänkin kanssa.

Lukukokemukseni oli siis tuskainen taival, joka tuppasi jäämään kesken jokaisella sivulla. Tylsyyttä olisi voinut pullottaa litroittain lukuhetkistäni. Ihmettelen vieläkin, miksi jätin John Irvingin Leski vuoden verran kesken, mutta tämän sain luettua. Pieniä ihmeitä. Ja ei, en suosittele. Ainoa iloinen yllätys kirjassa oli minulle se, että kammottava kansi olikin sitten loppujen lopuksi ihan sopiva kirjaan. Ja varoittaa sitten muita innokkaita lukijoita tarttumasta!

Blogeissa on näkynyt jonkinverran kränää siitä, olisiko toissavuoden Finlandian pitänyt mennä Markus Nummin Karkkipäivälle vai Rimmisen Nenäpäivälle. Vaikka pyrin ottamaan näihin Finlandia-kysymyksiin kovin vähän kantaa, niin kyllä pakko tähän vielä parjata että Nummille olisin minäkin antanut Finlandian.

Ps. Seuraavaksi luvassa Kristina Carlsonin Maan ääreen, joka oli jotain ihan muuta kuin Nenäpäivä. :)

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Hytti nro 6


"Kuinka monta kertaa olen kironnut tämän maan, mutta mitä mä olisin ilman tätä. Minä rakastan tätä maata."

Finlandia-kuun avasin uusimmalla palkitulla, Rosa Liksomin Hytti nro 6:lla.

Hytti kertoo kahden ihmisen matkasta läpi Neuvostoliiton, venäläisen juomarin ja suomalaisen tytön, joka etsii itseään. Kertoja keinuttaa lukijaa läpi kauniin mutta särkyneen venäjänmaan, ja kaunis kieli tuikkii kiskojen kaarteissa. Tunnelmaa rytmittää tai vuoroin rikkoo venäläisen monologi.

Kovin paljon on Liksom saanut pieneen kirjaansa mahdutettua. Ihan ensimmäiseksi haluan kiitellä kirjan kaunista kieltä, rappiokauneuden ylistystä. Vaikka mielikuvat eivät aina ole miellyttäviä, ne ovat kauniita. Hytti oli ehdottomasti kaunis lukukokemus, joka nostatti matkakuumeen kattoon. Onneksi pöydällä lojui kasa lukemattomia Mondoja. Jos kaipaat pientä, haavoittuvaista ja kaunista junamatkaa, lue Hytti. 

Vaikka Liksomin teos saikin haaveilemaan omasta road tripistä ja ties mistä äkkilähdöistä, en siltikään muista Hytistä paljoa. Jotenkin tuntuu, että Liksom keinuttaa romaanissaan lukijaa mieli/kielikuvasta toiseen, ja Hytissä enemmänkin tunnelmoidaan kuin toimitaan. Vaikka nautin kirjan lukemisesta paljon, enkä jäänyt kaipaamaan mitään ekstraa, on pakko todeta että ihan mieleenpainuvimpia kirjoja viime vuoden Finlandia ei ole. Mutta ei kaikkien kirjojen olekaan tarve räjäyttää rajoja.

En ota nyt ollenkaan kantaa siihen, oliko Hytti oikea valinta Finlandia-voittajaksi vai ei. Varsinkaan, kun olen lukenut vain kaksi Finlandia-ehdokasta (toinen oli Laura Gustafssonin Huorasatu). Mutta ei Hytti nro 6 mikään huonokaan teos ole, ja kirjamatkan sijaan se tarjoaa varmasti vaativammalle lukijalle paljon analyysinsarkaa vaikkapa kauniilla ja erikoisella kielellään.

Aikaisemmat lukemani Liksomin kirjat ovat olleet toiset jopa varsinnaisia jyriä, joten jotain on kirjailijan tyylissä tapahtunut. Hytissä on hiljaista kauneutta, mutta pidin myös Liksomin aikaisemman tuotannon päällekäyvästä särmästä. Toivottavasti myös sitä nähdään kirjailijan seuraavissa teoksissa.

Teoksen maisemaa voi ihailla Kirjainten virrassa.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

Verinen kammio


Pahoittelen, että tämä postaus on venynyt ja venynyt... työpäivien jälkeen olen ollut vähän laiska kirjoittamaan, ja pääsykoekirjat syövät ison osan vapaa-aikaa yhdessä muun lukemisen kanssa. Ensi viikolla on sitten huimat neljä vapaapäivää, joten lupaan päivitellä blogiakin kenties hiukan ahkerammin. Mutta nyt asiaan.

Angela Carterin Verinen kammio on yksi kolmesta suomennoksesta, ja ainakin omien kokemusten mukaan tässä on kyllä heikoin jälki. Pisteitä voin antaa ainoastaan kuvituksesta (joskaan sekään ei nyt ihan kokonaan ole minun makuuni, mutta ainakin piristää raskasta tekstiä), ja niistä muutamasta novellista, joista kömpelö sanasta-sanaan -suomennos ei ole vienyt kaikkia mehuja tarinoilta.

Novellit ovat suurimmalta osaltaan modernisoituja tai muokattuja versioita vanhoista saduista tai kansantaruista. Miehisyys ja maskuliinisuus esiintyy monissa novelleissa usein petomaisena/eläimellisenä olomuotona, pelottava ja tuntemattomana voimana, joka kärkkyy novellien viatonta tyttörukkaa. Varmin keino voittaa peto on Carterin tapaan joko ottaa kohtaloaan sarvista kiinni tai muuttua itsekin pedoksi.

En yhtään ihmettele, jos Carter ei sytytä tämän teoksen jälkeen, tai jos kirjan lukeminen tyssää jo ensimmäiseen novelliin. Kokoelman avaava nimikkonovelli, Verinen kammio, kun on suomentunut todella raskaaksi ja kömpelöksi. 40 sivuinen tarina tuntui paljon pitemmältä kuin olikaan, ja vaati minulta rautaista keskittymistä. Usein huomasin pakenevani kielen raskautta omiin ajatuksiini, joista minun sitten oli heräteltävä itseni takaisin lukuhetkeen. Mikä tuska ja vaiva, olisin halunnut syöttää tälle käännökselle purkillisen ummetuslääkettä. Onneksi loput novellit eivät ole ihan niin kömpelöitä, ja Keijukuningas ja Lumilapsi saivat minut jo huokailemaan ihastuksesta (mutta tuokin viehätys on voinut johtua yksinomaan tarinasta, kielellä tuskin oli paljon tekemistä riemastuksen kanssa).

Suomentuessaan novellit eivät ole menettäneet ainoastaan kielellistä sujuvuuttaan, vaan myös osan cartermaisesta maagisuudestaan. Carterin kieli kuin voi olla parhaillaan lumoavaa, yhtä elävää ja villiä kuin kertomus itsekin. Tässä teoksessa lopputulos on kuitenkin ontto ja kolkko, ja lukijan kiinnostus roikkuu pelkkien tarinoitten varassa. Sitä lumoavaa maagisuuden puutetta jäin nyt kovasti suremaan.

Näin Carter-kuun jälkeen jään kyselemään, onko Angela Carteria edes mahdollista kääntää sujuvasti suomeksi? Ja missä määrin mikä tahansa teos menettää osan hohdostaan kääntyessään kielestä toiseen? Vaikeaa on näihin kysymyksiin vastata muuten kuin ympäripyöreästi toteamalla, että parhaansa pitää jokaisen kääntäjän kuitenkin yrittää. Ja Carter on ehdottomasti kirjailija, jolle olisi suomessa markkinat, ja joka ansaitsee enemmän huomiota kustantajilta. Ja roskakoriin tällaiset käännökset!

Viimeksi, kun luin Verisen kammion, olin seitsemäntoista. Huomaan nyt kehittyneeni lukijana. Tuolloin novellit tarinoillaan ihastuttivat, enkä muista kiinnittäneeni mitään huomiota mukamas kömpelöön suomennokseen tai mihin muuhunkaan. Tuolloisen lukukokemukseni voisi tiivistää lausahdukseen "Jee susia ja kidutuskammioita ja silti nää ämmät vedättää äijiä kuusnolla!".
Jotain on näköjään tapahtunut sitten viiden vuoden.

perjantai 2. maaliskuuta 2012

O-ou.


Tuli sitten vähän hankittua kirjoja helmi-maaliskuun vaihteessa (vaikka puolustukseksi täytyy sanoa, että pari sain blogeista).

Aronen, Eeva-Kaarina Maria Renforsin totuus
Bennett, Alan Epätavallinen lukija
Collins, Suzanne Nälkäpeli
Glass, Cathy Damaged
Grandes, Almudena Lulú
Itkonen, Juha Anna minun rakastaa enemmän
Joenpelto, Eeva Vetää kaikista ovista
Juslin, Emma Frida ja Frida
Jääskeläinen, Pasi Ilmari Lumikko ja yhdeksän muuta
Kolu, Siri Me Rosvolat
Mazzarella, Merete Marraskuu
Picoult, Jodi The Pact
Rimminen, Mikko Nenäpäivä
Setterfield, Diane Kolmastoista kertomus
Sinisalo, Johanna Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita
Snellman, Anja Aura
Utrio, Kaari Ilkeät sisarpuolet
Vartio, Marja-Liisa Se on sitten kevät
Walker, Alice Meridiaani
Walsh, Helen Lutka
Wolf, Christa Kesänäytös

Jos näillä nyt sitten hetken pärjäisi.

torstai 1. maaliskuuta 2012

Kohti kevättä


Angela Carter -teemakuuni on mennyt yhdessä hujauksessa. Yhteensä luin koko kuun aikana seitsemän carteria, ei huono ollenkaan. Angelan viimeiseksi jäänyt teos, Wise Children, on minulla vielä kesken, ja siitä voi odottaa postausta tämän kuun puolella, ehkä jopa tällä viikolla (mutta mitään en lupaa!).



Kun tekee sen päätöksen, että haluaa lukea kaikki suosikkikirjailijansa teokset, ottaa tietoisen riskin siitä, että joutuu kenties pettymään. Myös minä petyin. The Infernal Desire Machines of Doctor Hoffman oli allegorinen pakkopulla, joka antoi tuskin mitään lukijalleen. Myös Shadow Dance jätti kirpeän jälkimaun - kirjailijattaren esikoinen ei onnistunut lumoamaan. Lisäksi ehdin vielä pettymään Verisen kammion (The Bloody Chamberin) suomennokseen, huhhuh kuinka kömpelöä (!).



Mutta kyllä tässä kuussa tuli muutama helmikin Carterilta kalastettua. Esimerkiksi Saints and Strangers lumosi täysin, The Sadeian Woman innosti ja muutama Fireworksin novelli suorastaan huumasi minut. Kyllä kannatti riskeerata, ei jäänyt ollenkaan huonot fiilikset tästä kuusta.


Ja mikä parasta, Carter-postaukseni ovat saaneet innostuneita kommentteja. Siispä kehotan kaikkia vielä kerran lukemaan tätä upeaa naiskirjailijaa, jonka teokset kuhisevat maagisuutta. Kannattaa kuitenkin miettiä lukeeko alkukielellä, koska esimerkiksi Veristä kammiota / The Bloody Chamberia en voi ihan varauksetta suositella suomeksi. Kirja on kääntyessään menettänyt kielellistä sujuvuutta, ja lopputulos jää kömpelöksi ja ontoksi. Tosin käännöksessä on ihan hieno kuvitus, joten jotain hyvää löytää kyllä siitäkin kirjasta. Pikaisella muistelulla Maaginen lelukauppa ja Sirkusyöt ovat suomentuneet ihan näppärästi, mutta jos englanniksi lukeminen on mahdollista niin kannattaa tietenkin alkukielellä carterit lukea.


Muistelen jossain vaiheessa luvanneeni muutamia kuvauksia Carter-kokoelmastani. Tässä, olkaa hyvä! Ylimmässä kuvassa esiintyvät kannet ovat kaikki Roxanna Bikadoroffin käsialaa. Alla oleva kuva, The Infernal Desire Machines of Doctor Hoffmanin kannesta, on Zandra Rhodesin taitelema. Jumalaisia kaikki (kuvat tosin kärsivät jossain välillä siirtyessään nettiin, pahoittelen).


Maaliskuussa pyrin lukemaan Finlandia-palkittuja teoksia. Aloitan Rosa Liksomin Hytti Nro 6:sta, joka ainakin näin vähän ennen puoliväliä vaikuttaa ihan hyvältä, joskaan mitään suurta täräytystä en ole vielä kokenut. Mikäli aikaa jää, yritän myös kahlailla muutaman ehdokkaan läpi. Ja ainiin, kunnioitan myös Blogistanian Finlandiaa lukemalla Katja Ketun myyttisiin mittoihin blogeissa nostetun Kätilön, vaikka vähän jo pelottaakin kaiken hehkutuksen jälkeen...  Mutta nyt palaan Hyttiin, ja toivotan kaikille teille, ihanat lukijani, upeaa ja lukurikasta kevättä! :)