Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

tiistai 7. helmikuuta 2012

Shadow Dance


Ihan ensiksi perehdyn lyhyesti aiheeseen Kun takakansi johtaa lukijaa harhaan (tai Kun takakannen kirjoittaja ei ole lukenut kirjaa). Viragon painoksen takakansi houkuttelee lukijaa kauhutarinalla, jossa miehet piirittävät arpista kaunotarta. No huhhuh, eipähän enemmän voisi metsään mennä... Tässä kun tämä arpikasvoinen hirviötär jahtaa miehiä. Että onpahan taas tehty kyllä perusteellista taustatyötä (joku Viragon esite väitti, että erään Carterin kirjan tapahtumat kulminoituvat uutenavuotena, vaikka kyse oli jouluaatosta. Way to go). Aika noloa, jos kustantaja ei ole perillä julkaisemistaan teoksista.

Mutta itse kirjaan. Angela Carterin ensimmäinen romaani Shadow Dance on kauhuelementeillä ja kirjallisuuden perushahmoilla leikittelevä esikoiskolmiodraama. Morris, tavallinen ja saamaton antiikkikauppias, pitää liikettä demonisen Honeybuzzardin kanssa. Herrat ovat sotkeneet asiansa kauniin Ghislainen kanssa - joku on tehnyt neidolle potterit ja viiltänyt puumerkkinsä kulmakarvoista napaan saakka. Lukijaa hämmentää vielä isorintainen katolilaistyttö Emily ja Morrisin kärsivän vaimon roolia näyttelevä Edna. Varsinnainen noidankeitos, johon on lipsahtanut pari käärmettä ja sisiliskonhäntää.

Shadow Dance osoittautui todella ensimmäiseksi romaaniksi, sillä tarinaa vaivaa tylsistyttävä löyhyys, päämäärättömyys ja joidenkin hahmojen turhuus. Vaikka romaani saa mielestäni olla järjetön (kaaos on ihanaa!), huomaan ärsyyntyväni jos joudun miettimään, onko kirjailija kenties hukannut lankansa kesken kaiken - välistä tuntui, että tarinan keskipiste muuttui täysin perusteettomasti henkilöstä toiseen. Lyhyt ja nopealukuinen teos vei minulta kaksi päivää, ihan vain sen takia, etten jaksanut kiinnostua tarinasta. Carter on loihtinut taas kerran paljon hienoja elementtejä, mutta niitä kaikkia ei ole hyödynnetty kovinkaan taitavasti.

Esimerkiksi henkilöt. Honeybuzzard on miltei perinteinen byronilainen mieshahmo, joka viettelee naisia ja näyttelee milloin mitäkin roolia todellisten kasvojensa paljastamisen sijaan. Naamion takana piilee puhdas pahuus, jopa demonisuus. Toinen mielenkiintoinen hahmo, Ghislaine, on kaunotar, joka kulkee ympäriinsä arpi kasvoissaan. Kuka on repinyt hänen nukenkasvonsa? Romaanin suurin jännite perustuu näille kahdelle hahmolle, mutta alun jälkeen Ghislaine painetaan pimentoon, ja kun neito sitten loppua kohden vetäistään yllättäen esille, on lukija jo kiinnostunut aivan muusta. Näin Ghislainen potentiaali jää täysin käyttämättä, ja koko henkilö tuntuu turhalta tarinan kannalta. Honeybuzzardin todellinen luonne taas näytetään jo keskikohdan dionyysisessa kohtauksessa, joten mikä ihmseen pointti lukijalle jää edes kahlata loppuun koko keskeneräinen suhdedraama?

Eikä alkukaan juuri houkuttele lukemaan. Lukija vain heitetään henkilöitten niskaan ja luotetaan siihen, että outous houkuttaa. Mutta kun outous yksistään on niin kovin tylsää.

Kauhuleikittely sisältää myös lyhyen avioliittofarssin, joka nauraa vaimouden kliseille. Ednan sentimentaalinen ja pateettinen hahmo ei herätä lukijassa sääliä, vaan aiheuttaa inhoreaktion. Carter on naittanut täydellisen neitsyen, jonka elämän ainoa tarkoitus on kärsiä rakastaen miehensä heikkoudet, jopa hakea niitä lisätäkseen omaa myyttisyyttään, ja poikia paljon pikkumorriksia. Terävää ivaa, mutta jostain syystä tuntuu, että kun samaa vitsiä toistaa liian kauan, se menettää tehonsa. Täydellistä kotirouvaa on kirjallisuudessa pilkattu jo ihan tarpeeksi, olisi jo aika tehdä tuosta kotirouvasta avaruusolio, kannibaali, hillitön nymfomaani tai muuta edes etäisesti kiinnostavaa. Hampaatonta feminismiä.

Jopa kieli kantelee Shadow Dancen olevan Carterin esikoisteos. Siitä puuttuu myöhempi kuvailu, elävyys ja omaleimaisuus. Toki tyyli jo henkii myöhempiä mestariteoksia, mutta ei salpaa henkeä. Onneksi Carterin luoma maagisrealistinen miljöö korvaa taas kerran paljon - taas kerran huokailin. Autiotaloja, antiikkikauppoja - kaikki sisustettu uniikisti carterin ärhäkällä ja söpöllä mielikuvituksella. Oh.

Henkilökohtaisiin suosikkeihini Shadow Dance ei yllä, ei läheskään. Ensin sen pitäisi rajata itsensä uudelleen ja sen jälkeen kasvattaa hampaat. Ero seuraavaan romaaniin, The Magic Toyshopiin (suom. Maaginen lelukauppa, yksi suosikeistani Carterin tuotannossa), on rotkonlevyinen. Muihin Carterin teoksiin verrattuna Shadow Dance tuntuu lähinnä harjoitelmalta. Jos et ole tutustunut Angela Carteriin, älä aloita tästä kirjasta. Jos taas olet jo hurahtanut, luotan siihen, että myös tästä kirjasta tulet löytämään jotain uniikkia ja söpöä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti