Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

lauantai 25. helmikuuta 2012

Rumat Kapinalliset -haaste: Kellopeli appelsiini


Alex, Anthony Burgessin Kellopeli appelsiinin kertoja ja päähenkilö on väkivaltainen nuori, joka hakkaa ja ryöstää kera uskollisten drugiensa. Siinä sivussa Alex harrastaa vanhaa kunnon inoutinoutia ala-asteikäisten devotskojen kanssa ja kuuntelee jumalaista yhdeksättä sinfoniaa. Alexin elämä on kuin kaaosteoria, ja mikäs sen parempaa nuorelle maltsikille. Isät ja äidit ovat tyytyväisiä parista kolikosta, joiden alkuperää ei turhaan tiedustella, eikä mitään rikoksia koskaan tapahdu, koska kukaan ei voi todistaa Alexin syyllisyyttä. Alexin leikki saa kuitenkin tylyn ja ansionmukaisensa lopun, kun Alexin rakkaat drugat pettävät tämän. Äkkiä Alexia syytetään murhasta, ja ainoa vaihtoehto pitkälle vankilatuomiolle on Ludovicon menetelmä, jonka on tarkoitus poistaa rikolliset vietit...

Kellopeli appelsiini on kaikin puolin mahtava teos. Kyllä, Alex on naivi ja ärsyttävä, mutta mitä muuta 15-vuotias poika voisi ollakkaan? Henkilöhahmot kirjassa ovat onnistuneita, omaleimaisia. Erityisesti mieleen painuivat Alex itse, hänen sosiaalityöntekijänsä ja vanhempien adoptiopoika. Burgessin teoksessa vilisee mustaa huumoria, joka vaatii kenties jo vähän kieroutuneisuuttakin tullakseen ymmärretyksi. Koska teos sisältää niin pohjattoman sydämettömiä ja itsekkäitä henkilöhahmoja, jo ne haastavat lukijaa. Voisi kuvitella, että tämä teos joko kuvottaa tai ihastuttaa. Minuun se upposi täysillä.

Alex ja hänen drugansa keskustelevat nadsat-kielellä, jonka sanasta löytyy kirjan takaa. Kuinka toimiva ratkaisu kirjailijalta luoda nuorille kokonaan uusi puhetapa joka on tuossa kuvitteellisessa (vai kenties vain heijastuneessa) yhteiskunnassa niin cool!. Koska mikään ei ole helpompaa kuin yrittää apinoida nuoria ja epäonnistua siinä täysin. Lisäksi nadsat-kieli erottaa kirjassa nuoret ja sivistyneet ihmiset toisistaan. Vain korkealle koulutetut puhuvat Kellopeli appelsiinissa kirjakielellä. Nadsat taas heijastelee nuorten kaaosmaisuutta (sekoitusta kahdesta täysin eri kielestä) ja halua irroittautua ympäröivästä yhteiskunnasta. Kai puhetavan voi - ainakin Alexin kohdalla - tulkita myös eräänlaiseksi kommunismin kieroksi ihailuksikin.

Ja sitten Moog Konttisen suomennoksesta: Hiphuraa, mahtavaa työtä! Vaikken olekaan lukenut alkuperäisteosta, voin ihan varauksetta kehua, että Konttinen on onnistunut. Kieli on vakuuttavaa (mäsästä huolimatta) ja dynaamista eikä ollenkaan kömpelöä. En törmännyt tässä yhteenkään lausumaan, joka olisi vaikuttanut sanasta sanaan -tempaukselta.

Kielen lisäksi Kellopeli appelsiini tarjoaa isoja ja vaikeita pähkinöitä lukijalleen. Ensimmäinen niistä on kertojan luotettavuus. Jo minä-kerronta itsessään herättää epäilyksiä, onko tämä vain Alexin runsaasti liioiteltu versio asioista vaiko puhdas totuus. Luultavasti ensimmäistä. Tieto liioittelusta, johon en muuten ensimmäisellä lukukerralla niinkään kiinnittänyt huomiota, heiluttaa entisestään lukijan mielikuvaa Alexista. Sen lisäksi, että Alex hakkaa ja raiskaa, hän vielä valehteleekin. Mikä unelmapoika. Lisäksi mietin moneen otteeseen, onko Alex älykäs vai näyttelevä idiootti? Miksi Alex kuuntelee yhdeksättä, arvostaako hän oikeasti Beethovenin taidetta, vai onko sekin näyttelyä? Eikö hän oikeasti tajua, että drugat pettävät hänet? Kaiken kaikkiaan Alex on niin kertojana kuin henkilönäkin pulmallinen, eikä hänestä saa otetta. Vasta lopussa lukija saa pilkahduksen Alexin todellisesta minästä, ja sitten häämöttääkin jo avoin loppu...

Toinen ongelma teoksessa yhteinen nyky-yhteiskunnallekin, nimittäin rikollisuus. Vaikka Alex aivopestään hyväksi kansalaiseksi, todellinen muutos hänessä tapahtuu vasta omasta tahdosta. Jos tämä on totta, niin mitä ihmettä yhteiskunta pystyy tekemään estääkseen esimerkiksi nuorisorikollisuutta, kun pelastuminen on yksinomaan yksilöstä itsestään kiinni? Ei mitään. Tällainen ratkaisu tuntuu kovin lohduttomalta ja epäoikeudenmukaiselta, eikö nyt muka ole tehtävissä mitään, mutta samalla se saa miettimään vaikkapa suomen pursuavia vankiloita. Alexille vankilan nimi on KiVa, ja täällä ihmiset puukottavat ihan vain siksi, että pääsisivät talvipakkaselta lämpimään. Joka talvi.

Lukukokemuksena Kellopeli appelsiini on ehdottomasti ruma, vastenmielinenkin, mutta samalla siinä on pilkahdus toivoa. Burgess ei tarjoa ratkaisua siihen, miten tulisi torjua toistuvaa väkivaltaa tai rikollisuutta. Hän vain näyttää, että muutos on jokaisesta itsestänsä kiinni, eikä sitä voi pakottaa uskonnontuputuksella, vankilarangaistuksilla tai henkisellä väkivallallakaan. Lisäksi Burgess osuvasti heristää sormeaan sille, että mitä ikinä tällä hetkellä teemmekään, emme tee sitä oikein.

6 kommenttia:

  1. Kiitos kiinnostavasta jutusta! Pitäisi oikeastaan lukea tämä... Luin - tai yritin lukea - tämän englanniksi kauan sitten, mutta kieli on niin haastavaa, että en oikein saanut mitään irti; kaikki energia meni kärryillä pysymiseen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen! Jo tuo nadsat-kieli voi hankaloittaa englanniksi lukemista, ja ainakin minua on jo kahdesti Konttisen käännös ilahduttanut, joten kannattaa ehkä tutustua uudemman kerran suomeksi.

      Poista
  2. Tämä on tuttu ainoastaan elokuvana, mutta luettuani arviosi taidan lukea myös kirjan. Sitä paitsi elokuvan katsomisesta on niin kauan, että muistan vain pätkiä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leffakin on hyvä, mutta pidän ehkä kirjasta kuitenkin enemmän kun kirja näyttää Alexin pään sisälle (vai näyttääkö, siinäpä pulma ;). Postausta jään siis odottamaan :)

      Poista
  3. Onpas hienoa pohdintaa, itse en tätä lukiessa oivaltanut ollenkaan tuollaisia asioita! Onkohan meikäläisen maailmankatsomus liian ahdasmielinen..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Höpöhöpö, itsekin luin tämän nyt toiseen kertaan, ja nyt oli pakko tarkemmin miettiä, että mikä tekee kirjasta niin innostavan. Ei kun lukemaan uudestaan... ;)

      Poista