Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Hoivakodin kissa Oscar

Joskus muutama vuosi sitten luin lehdestä pientä uutista, joka kertoi eräästä hoivakodissa asustavasta kissasta. Kissan väitettiin osaavan ennustaa, milloin potilaat kuolisivat. Muistelen, että tuo uutinen herätti silloin mielenkiintoni ja samalla kummastutti, mutta tuskin olisin David Dosan Hoivakodin kissa Oscariin tarttunut, ellei äitini olisi usuttanut minua lukemaan kirjaa. No, lupasin kirjan lukea ystävänpäiväksi, ja ihan toimivana kevennyksenä tämä toimi silloin tällöin keskeyttämään carter-maratonini.

Dosan kirja kertoo Steere Housen, Rhode Islandilla sijaitsevan vanhusten hoiva/saattokodin, potilaista ja kissasta, Oscarista. Oscarilla on tapana etsiytyä niiden potilaitten sänkyyn, jotka kuolevat muutamien tuntien päästä. Tiedemies David Dosa suhtautuu kissan paranormaaliin kykyyn aluksi skeptisesti, mutta pikku hiljaa myös hänen on pakko myöntää, että Oscarissa todella on jotain erikoista. Ja jos ei olisikaan, ei Dosa voi sivuuttaa Oscarin vanhuksille ja heidän sukulaisilleen suomaa lohtua.

Vaikka kirjan nimi antaakin ymmärtää, että tarinan keskiössä olisi kissa, on Dosan teos enemmänkin johdatus dementiapotilaitten arkeen ja sukulaisten suruun. Mutta samalla se on myös koskettava opas kohtaamiseen kuoleman kanssa - eri potilaitten tarinoiden kautta lukijalle käy selväksi, että paras keino kohdata viimeinen matka on hyväksyä se. Dementiapotilas saattaa hetkittäin virkistyä, mutta lopullista parannusta ei koskaan ole odotettavissa. Tästä hyväksymisestä lähtee liikkelle lähimmäisten tuskallinen, mutta myös rakastava luopumisprosessi. Kirja pohtii myös varsin rohkeasti saattohoitoa, ja kysyy lukijaltaan, missä vaiheessa sairauksia kannattaa parantaa, ja missä vaiheessa taas kannattaa keskittyä pelkkään kivun lievittämiseen. 

Itselleni kirja oli hyvinkin ajankohtainen, sillä oma isovanhempani sairastaa dementiaa. On murskaavaa nähdä, kuinka joka kerta tuntemastasi ihmisestä on jäljellä vähemmän ja vähemmän. Samalla tavoin Dosa kuvaa lähimmäisten raivoa ja epätoivoa - mutta taistelu on turhaa. Äiti, isä, aviomies tai vaimo katoavat lopulta jäljettömiin, ja hoivakodissa odottaa vieras ihminen. Parasta, mitä voi dementiaa sairastavan kanssa tehdä, on opetella rakastamaan tuota uutta ihmistä ja olla läsnä hänen loppuelämässään. Ironista on, että hoivakodin kissa on valmiimpi tähän viimeiseen kohtaamiseen, kuin sukulaiset.

Dosan teos siis kieltämättä käsittelee tärkeitä teemoja, luopumista ja kuolemaa, ja vieläpä rohkaisevasti. Jouduin kuitenkin aika ajoin pettymään muun muassa suomennokseen. Esimerkiksi "It must have been hard" (jotenkin näin kait) oli suomentunut "Se mahtoi olla kovaa". Öh, olenko nyt ihan eksyksissä jos väitän, että kyseisen lausahduksen pitäisi suomentua näin: "Se mahtoi olla rankkaa"? Lisäksi löysin yhdyssanavirheen, usean todella kömpelön sanasta sanaan -suomennoksen ja aika ajoin hän-pronominia oli käytetty niin paljon, etten tiennyt ketä häntä nyt oikein tarkoitettiin (englannissa kun esimerkiksi he/she antavat jo viittaa siitä, kuka on kyseessä, mutta suomen kielessä tätä etua ei ole). Pieniä asioita, mutta kyllä ne häiritsivät ainakin omaa lukukokemustani.

Lopuksi täytyy myös antaa pari miinusta Dosan tyylinvaihdoksista. Välillä tarinaa katsotaan lääkärin fokalisoimana, välillä taas potilaan tai sairaanhoitajan. Itse näkökulman vaihtoa vastaan minulla ei ole mitään, mutta tässä teoksessa mielestäni paras ratkaisu olisi ollut lähestyä kaikki kertomuksia lääkärin, Dosan, fokalisoimina. Varsinkin, kun näille ylimääräisille kertojaäänen sotkuille ei ole mitään suurempaa funktiota. Mutta kenties tämäkin on vain makuasia.

Tiivistettynä: Vaikka Hoivakodin kissa Oscar käsitteleekin tärkeitä aiheita, se tuskin räjäyttää kenenkään tajuntaa. Jälkivaikutelma on hellä, mutta laimea. Samanlainen tunne oli Kim Edwardsin Muisto tyttärestäni -romaanin kanssa, mikä myös käsitteli tärkeitä aiheita mutta ei onnistunut lumoamaan.

4 kommenttia:

  1. Tavallaan kiinnostaisi lukea tämä kirja, koska kissat on parhaita plus aihepiirikin on mielenkiintoinen, joskaan ei onnekseni kosketa minua henkilökohtaisesti ainakaan juuri nyt.

    Minulla on vain pienehkö allergia etenkin yhdysvaltalaisia kevyellä otteella/populaaristi kirjoitettuja "tieto"kirjoja kohtaan, koska usein niissä tunnutaan väheksyvän lukijan älykkyyttä ja sorrutaan liikaan selittelyyn ja yksinkertaistamiseen. Tavallaan sellainen jutusteleva tyyli voi toimiakin (ja olla lohdullinen), en minä sitä, mutta itseäni se lähinnä ärsyttää. No, katsotaan, jos tämä joskus sattuisi tulemaan otollisella hetkellä vastaan.

    Jaksamista dementian lähellä elämiseen!

    VastaaPoista
  2. Itse kissasta tämä kirja kertoo kovin vähän, mutta dementiaan tämä on ihan rohkaiseva kurkistus.

    En tiedä, johtuiko oma suopea suhtautuminen (koska tässäkin on kieltämättä jenkkikeveyttä) juuri aiheen omakohtaisuudesta, vai sitten siitä että oli kesken toinen ihan pirun raskas kirja. Voi olla, ettei tämä innosta sinua, ja varmasti tästä aiheesta on kirjoitettu parempiakin kirjoja :)

    Kiitos.

    VastaaPoista
  3. Olenkin unohtanut tämän kokonaan, luin tästä jostain lehdestä jo tovi sitten. Minä kyllä pidin kovasti siitä Edwardsin kirjasta, pitäisi testata tämäkin ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aiheiltaanhan tämä on todella tärkeä kirja, että kannattaa toki kokeilla :)

      Poista