Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

maanantai 27. helmikuuta 2012

Metsäläiset


John Irvingin jälkeen etsin käsiini kuumeisesti jotakin sellaista, mihin en joutuisi pettymään. Jotenkin Päivi Alasalmi on onnistunut vakuuttamaan minut niin moneen kertaan, että päätin tarttua hänen romaaniinsa Metsäläiset. Eikä tarvinnut katua. Huhhuh.

Metsäläiset on miltei kauhun puolelle lipsahtava kertomus Ollista ja Sallasta, jotka muuttavat maaseudulle tehdäkseen toisensa onnellisiksi. Mutta eihän sieltä löydy onnea, vaan tapionkuusi, juoruilua. ketunrautoja portailta ja Sika-Olli. Sallan ja Ollin yhteinen toive kyllä täyttyy, nimittäin Salla tulee raskaaksi. Mutta mistä johtuvat Sallan pahaolo, päänsärky, muistikatkokset ja piilevä vironkielisyys? Ja kuka on Lydia, Sika-Ollin entinen vaimo, jonka ainoa poika on kuollut Sallan ostamaan ladaan?

Paha karma tarttuu tarinaan jo alkumetreillä, kun lukija huomaa Ollin aggressiivisuuden ja Sallan hiljaisen kutomisen kontrastin. Olli on ääni, mutta romaanin edetessä pitää miettiä, onko Sallan sisällä kuitenkin enemmän patoutunutta huutoa? Parin välillä ei ole minkäänlaista kaksisuuntaista kommunikaatiota, ja siksi on hämmentävää, miksi ihmeessä he haluavat lapsen. Mutta valitettavasti niin kirjallisuudessa kuin tosielämässäkin lapsen osaksi usein lankeaa sovittaa yhteen kaksi sopimatonta tai tehdä rikkonaisesta kokonaista. Ei siis tule yllätyksenä, että lapsen idea on Metsäläisissäkin tuhoon tuomittu.

Toinen seikka mikä hämmensi lukukokemustani, oli Sallan taustattomuus. Sallan kerrotaan olevan kuvittaja, hänellä on ystäviä, mutta ovi Sallan muuhun menneisyyteen pysyy kiinni. Välillä olisin halunnut tietää enemmän, ja ihmettelin, miksi kirjailija on päättänyt pitää Sallan pimennossa, vaikka suurin osa tarinasta fokalisoituukin hänen kauttaan. No, sehän selvisi kun paljastui ettei Salla olekaan se tarinan keskeisin hahmo vaan Lyydia. Varsinnainen märkä pyyhe puolenvälin jälkeen. Oma uteliaisuuteni virisi tuossa vaiheessa oikein roihuun.

Fokuksen vaihtuminen yllättäen henkilöstä toiseen pakotaa lukijan uusiin tulkintoihin ja ohjaa uusiin johtopäätöksiin. Käännekohtia Metsäläisissä siis tosiaankin riittää, ihan viimesivuille asti. Toisaalta fokuksen vaihtumisen ja tiheiden käännekohtien voisi ajatella hyvinkin häiritsevän toisia lukijoita,  ja ehkä itsekin olisin halunnut yhden juonenkäänteen vähemmän ja enemmän perusteluja toiselle. Mutta ympäripyöreästi yhteenkäyden hyvä näinkin.

Teemoiltaan ja aiheiltaan Metsäläiset on aika synkkä suomalaiskuvaus. Ulkopuolisuuden teema on koko ajan läsnä Ollin ja Sallan yrityksissä sopeutua pieneen uuhijärveläiskyläyhteisöön, ja samoin Lyydian virolaisuus toimii muurina naapureitten välillä. Onnea ei löydykään, vain karsastamista ja kiusaamista. Lopulta tuo karsastaminen ajaa ihmisestä pedon esiin. Älkää menkö metsään, voisi sanoman ironisesti tiivistää.

Metsäläiset ei anna myöskään kovin lämmintä kuvaa ystävyys/parisuhteista. Olli ja Salla eivät kommunikoi, eikä Sallalla ole ainoatakaan ystävää, jolle hän pystyisi puhumaan tunteistaan. Riitta, joka toimii hetkellisenä tukipuuna, katoaa hänkin takaisin kaupunkiin. Yksinäinen ja pelokas Salla samaistuu Lyydian rääkättyyn hahmoon, ja näiden kahden naisen välille muodostuu suhde, joka sekin perustuu pelkälle manipuloinnille ja päättyy varsin verisesti. Tuntuu siltä, että nyky-yhteiskunnassa jokainen tavoittelee vain omaa onneaan, vaikka sitten toisen kärsimyksen kustannuksella, ja mikäli erehtyy antamaan itsestään jotakin tärkeää toiselle ja luottamaan, huomaa menettäneensä sein tärkeimmän.

Lyydia ei suostu olemaan uhri. Metsäläiset onkin myös kertomus siitä, miten silloin, kun ihmiseltä riistetään kaikki, ei ole enää mitään menetettävää. Jossain vaiheessa ihmisen kerääntynyt tuska ja kipu hakevat liikerataa edespäin, jolloin kierivä piikkipallo saattaa viedä ohikulkijankin mennessään. Kosto esiintyy kirjassa verisenä ja julmana, mutta samalla hyvin alkukantaisena, kuin ylimääräisenä viettinä. Kosto ei tarjoa lohdutusta tai sovitusta, vaan eräänlaisen primitiivisen täyttymyksen. Mielestäni Alasalmi tarjoaa tuoretta (joskaan ei välttämättä ihailtavaa) naiskuvaa - nainen petona, joka repii rikki kaiken tielleen sattuvan. Eikä se peto kumarra mitään sopimuksia.

Ainoa asia, mistä en Metsäläisissä pitänyt, oli aukottuneisuus. Tarinassa on muutamia selittämättömiä tapahtumia, jotka jätetään avoimiksi. Nämä kyllä toimivat, sillä pidän erityisesti niistä kertomuksista, joissa lukijaa ei johdateta kädestä. Ja mikäs sen mieleenpainuvampaa kuin jättää kysymyksiä. Mutta heikkoutena aukot näyttäytyvät esimerkiksi henkilöhahmoissa - Sika-Ollista olisi voinut tehdä vieläkin kuvottavamman ja hirvittävämmän, eikä esimerkiksi Riitan kaupunkimuutto tuntunut aivan uskottavalta (tosin Riitan kohdalla kirjailija varmaan tietoisesti taas huojuttaa lukijan muodostuneita käsityksiä).

Lukukokemuksena Metsäläiset oli kuitenkin varsin vauhdikas kokonaisuus. Yksi ilta lukemisen jälkeen hirvitti mennä nukkumaan, kun Metsäläisten tunnelmat olivat niin imaisseet mukaansa. Eikä koskaan voi olla varma, mitä seuraavaksi tapahtuu. Teos vaatii useaan otteeseen lukijaa tarkastelemaan odotushorisonttiaan uudelleen ja muokkaamaan jo syntyneitä käsityksiä. Tämä, yhdessä aukkojen kanssa, korostaa romaanin epävarmaa ja kauhunsekaista odotusta. Ja pitää myös taputtaa Alasalmelle pienestä ekokritiikistä, kun suomalaisessa metsässä ei hypikään mitään serla-oravia. Lisäksi kirjan kieli on varsin kepeää, ja sivut kääntyvät nopeasti. Oivaa ja kauhistuttavaa ajanvietettä, josta voi halutessaan kuitenkin löytää painavaa sanottavaa.

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Leski vuoden verran


Ihan ensiksi selvennys kuvaan: en lukenut kirjaa englanniksi, mutta kansikuvaa käännöksestä en löytänyt mistään, niin, että olisin saanut sen näppärästi kopioida. Ja kirja kun oli äidiltä lainassa ja ehdin jo palauttaa sen.

John Irvingin Leski vuoden verran kertoo Marion ja Ted Colen, suositun lastenkirjailijan, avioliiton kariutumisesta. Samalla se on myös tarina menetyksestä - Marionin ja Tedin kaksi poikaa, Thomas ja Timothy ovat kuolleet onnettomuudessa. Avioeroa vauhdittaa kesäapulaiseksi, tai kenties "puutarhanhoitajaksi", palkattu Eddie. Kun Eddie vielä sattuu olemaan kuolleiden poikien kanssa samanikäinen, herää Marion hiljalleen vuosia jatkuneesta koomastaan...

Voin ihan ylpeästi tunnustaa, että jätin Lesken kesken. Olin nähnyt tähän Irvingin teokseen perustuvan elokuvan jo aiemmin, ja pidin siitä kovasti. Myös kirjasta pidin - aluksi. Tässä kohtaa on tarpeen paljastaa elokuvaan tutustumattomille, että leffa loppuu noin tasan siinä kohtaa kun Eddien kesätyökin Colen perheessä. Valitettavasti kirja ei lopu tähän, vaan jäljellä oli vielä jotain 400 sivua. Mahtaako elokuvan tekemä vaikutus sitten olla syynä lukukokemukseni kehnouteen vai ei, tiedä häntä. Jotenkin vain tuntui, että kirjasta katosi kaikki jännite, kun kesä saapui päätökseensä. Sen jälkeen jaksoin vielä lukea muutama kymmenen sivua, mutta huomasin, että oma lukudraivini oli hiipunut niin vähiin että oli vain parempi lopettaa siihen. Ja hyvä niin.

Leski vuoden verran kietoo yhteen sylillisen tärkeitä teemoja, joita Irving käsittelee monipuolisesti. Välillä tunnelma on traaginen, mutta sitten kertoja onnistuu taas löytämään tilanteesta jopa decameronilaista rehevää naurua. Aiai niitä lenteleviä pornopiirrustuksia ja uutta urheilukenttää. On vaikeaa ainakaan tällä hetkellä keksiä mitään kirjaa, joka yhtä toimivasti liukuisi tummista vesistä vilpittömään nauruun. Jotain todella naiivia ja samalla niin viisasta on Irvingin tavassa näyttää elämä...

Tämä on neljäs teos John Irvingiltä, jota luen. Owen Meanyn ja Garpin maailman olen jättänyt kesken, koska kirjailijan tyyli alkoi ärsyttää ihan pirusti. Kaikki isäni hotellit luin ollessani seitsemännellä luokalla, ja pidin siitä kovasti. Tosin en enää muista kuin että veljellä oli joku seksuaalinen intoutuminen siskoonsa ja joku ruma nainen kieri ympäriinsä karhupuvussa. Varsinnaista nannaa angstiteinille. Voi olla, että nyt vanhempana sekään ei enää jaksaisi innostaa.

Irving on ehdottomasti tarinankertoja ja karikatyyri. Ihailtavan taitavasti kirjailija luo mielenkiintoisia, noloja ja reheviä tapahtumia sekä pieniä yksityiskohtia henkilöhahmoihinsa. Siitä kehut ja taputukset. Mutta jotenkin tuntuu, että aina Irvingin kirjoissa kertoja on hullaantunut näistä hassuista tapahtumista siinä määrin, että niiden merkitykset nousevat jopa mytologisiin mittoihin - tapahtumia ennakoidaan ja vihjaillaan vaikka kuinka, ja niillä on usein suuri vaikutus koko kirjan juoneen tai kyseessä olevaan henkilöhahmoon. Voisin kuvitella, että joitakin lukijoita tällainen kerronta toimii lähentävästi. Mutta minua tyyli työnsi poispäin - huomaan alkavani niin raivoisasti kyseenalaistamaan näiden tapahtuma-on-syy-tähän-ja-tuohon -suhteiden mittaa, että lukunautintoni on tipotiessään. Tämä tapahtumien rehevyys ärsytti minua myös täysin toisen kirjailijan, Jeffrey Eugenidesin, Booker-palkitussa Middlesexissä.

Ja toisesta aiheesta, Irvingin vinksahtaneista naishahmoista, voisin pitää luennon! Marion on etäinen venus primavera, muut naiset taas niin arkisia että ne koettelevat jo uskottavuuden rajoja. Haluaisinpa tietää, kuinka paljon Irving itse on lainannut tuntemiaan naisia romaaniensa hahmoissa. Tai sitten minä vain haluan nipottaa, kun kerran pääsin jo vauhtiin.

Muttamutta, olihan tässä paljon hyvääkin. Jaloilla on Lesken jälkeen minulle aivan uudenlainen merkitys, ja viisaana voin todeta että kyllä neljäs kerta toden sanoo. Eli heihei Irving.

lauantai 25. helmikuuta 2012

Rumat Kapinalliset -haaste: Kellopeli appelsiini


Alex, Anthony Burgessin Kellopeli appelsiinin kertoja ja päähenkilö on väkivaltainen nuori, joka hakkaa ja ryöstää kera uskollisten drugiensa. Siinä sivussa Alex harrastaa vanhaa kunnon inoutinoutia ala-asteikäisten devotskojen kanssa ja kuuntelee jumalaista yhdeksättä sinfoniaa. Alexin elämä on kuin kaaosteoria, ja mikäs sen parempaa nuorelle maltsikille. Isät ja äidit ovat tyytyväisiä parista kolikosta, joiden alkuperää ei turhaan tiedustella, eikä mitään rikoksia koskaan tapahdu, koska kukaan ei voi todistaa Alexin syyllisyyttä. Alexin leikki saa kuitenkin tylyn ja ansionmukaisensa lopun, kun Alexin rakkaat drugat pettävät tämän. Äkkiä Alexia syytetään murhasta, ja ainoa vaihtoehto pitkälle vankilatuomiolle on Ludovicon menetelmä, jonka on tarkoitus poistaa rikolliset vietit...

Kellopeli appelsiini on kaikin puolin mahtava teos. Kyllä, Alex on naivi ja ärsyttävä, mutta mitä muuta 15-vuotias poika voisi ollakkaan? Henkilöhahmot kirjassa ovat onnistuneita, omaleimaisia. Erityisesti mieleen painuivat Alex itse, hänen sosiaalityöntekijänsä ja vanhempien adoptiopoika. Burgessin teoksessa vilisee mustaa huumoria, joka vaatii kenties jo vähän kieroutuneisuuttakin tullakseen ymmärretyksi. Koska teos sisältää niin pohjattoman sydämettömiä ja itsekkäitä henkilöhahmoja, jo ne haastavat lukijaa. Voisi kuvitella, että tämä teos joko kuvottaa tai ihastuttaa. Minuun se upposi täysillä.

Alex ja hänen drugansa keskustelevat nadsat-kielellä, jonka sanasta löytyy kirjan takaa. Kuinka toimiva ratkaisu kirjailijalta luoda nuorille kokonaan uusi puhetapa joka on tuossa kuvitteellisessa (vai kenties vain heijastuneessa) yhteiskunnassa niin cool!. Koska mikään ei ole helpompaa kuin yrittää apinoida nuoria ja epäonnistua siinä täysin. Lisäksi nadsat-kieli erottaa kirjassa nuoret ja sivistyneet ihmiset toisistaan. Vain korkealle koulutetut puhuvat Kellopeli appelsiinissa kirjakielellä. Nadsat taas heijastelee nuorten kaaosmaisuutta (sekoitusta kahdesta täysin eri kielestä) ja halua irroittautua ympäröivästä yhteiskunnasta. Kai puhetavan voi - ainakin Alexin kohdalla - tulkita myös eräänlaiseksi kommunismin kieroksi ihailuksikin.

Ja sitten Moog Konttisen suomennoksesta: Hiphuraa, mahtavaa työtä! Vaikken olekaan lukenut alkuperäisteosta, voin ihan varauksetta kehua, että Konttinen on onnistunut. Kieli on vakuuttavaa (mäsästä huolimatta) ja dynaamista eikä ollenkaan kömpelöä. En törmännyt tässä yhteenkään lausumaan, joka olisi vaikuttanut sanasta sanaan -tempaukselta.

Kielen lisäksi Kellopeli appelsiini tarjoaa isoja ja vaikeita pähkinöitä lukijalleen. Ensimmäinen niistä on kertojan luotettavuus. Jo minä-kerronta itsessään herättää epäilyksiä, onko tämä vain Alexin runsaasti liioiteltu versio asioista vaiko puhdas totuus. Luultavasti ensimmäistä. Tieto liioittelusta, johon en muuten ensimmäisellä lukukerralla niinkään kiinnittänyt huomiota, heiluttaa entisestään lukijan mielikuvaa Alexista. Sen lisäksi, että Alex hakkaa ja raiskaa, hän vielä valehteleekin. Mikä unelmapoika. Lisäksi mietin moneen otteeseen, onko Alex älykäs vai näyttelevä idiootti? Miksi Alex kuuntelee yhdeksättä, arvostaako hän oikeasti Beethovenin taidetta, vai onko sekin näyttelyä? Eikö hän oikeasti tajua, että drugat pettävät hänet? Kaiken kaikkiaan Alex on niin kertojana kuin henkilönäkin pulmallinen, eikä hänestä saa otetta. Vasta lopussa lukija saa pilkahduksen Alexin todellisesta minästä, ja sitten häämöttääkin jo avoin loppu...

Toinen ongelma teoksessa yhteinen nyky-yhteiskunnallekin, nimittäin rikollisuus. Vaikka Alex aivopestään hyväksi kansalaiseksi, todellinen muutos hänessä tapahtuu vasta omasta tahdosta. Jos tämä on totta, niin mitä ihmettä yhteiskunta pystyy tekemään estääkseen esimerkiksi nuorisorikollisuutta, kun pelastuminen on yksinomaan yksilöstä itsestään kiinni? Ei mitään. Tällainen ratkaisu tuntuu kovin lohduttomalta ja epäoikeudenmukaiselta, eikö nyt muka ole tehtävissä mitään, mutta samalla se saa miettimään vaikkapa suomen pursuavia vankiloita. Alexille vankilan nimi on KiVa, ja täällä ihmiset puukottavat ihan vain siksi, että pääsisivät talvipakkaselta lämpimään. Joka talvi.

Lukukokemuksena Kellopeli appelsiini on ehdottomasti ruma, vastenmielinenkin, mutta samalla siinä on pilkahdus toivoa. Burgess ei tarjoa ratkaisua siihen, miten tulisi torjua toistuvaa väkivaltaa tai rikollisuutta. Hän vain näyttää, että muutos on jokaisesta itsestänsä kiinni, eikä sitä voi pakottaa uskonnontuputuksella, vankilarangaistuksilla tai henkisellä väkivallallakaan. Lisäksi Burgess osuvasti heristää sormeaan sille, että mitä ikinä tällä hetkellä teemmekään, emme tee sitä oikein.

perjantai 24. helmikuuta 2012

Saints and Strangers


"The goddes of his heart, the ideal of the poet, lay resplendently on the bed in a room morosely papered red and black; he liked to have her make a spectacle of herself, to provide a sumptuous feast for his bright eyes that were always bigger than his belly. 
  Venus lies on the bed, waiting for the wind to rise: the sootry albatross hankers for the storm. Whirlwind!"


Angela Carterin novellikokoelma Saints and Strangers vavahduttaa ja kunnolla. Ihanuudellaan, petollisuudellaan. Novellikokoelma on julkaistu Iso-Britanniassa myös nimellä Black Venus, joka saattaa olla jopa osuvampi nimi kirjalle.

Saints and Strangers on sekoitus historian henkilöitä, folklorea ja ihan vain Angelaa parhaimmillaan. Lukija tutustuu niin lastenlorun Lizzie Bordeniin, Edgar Allan Poen äitiin, Shakespearen Kesäyön unelman satumetsään ja Baudelairen tummaan rakastajattareen. Vai haluaisitko kenties kuulla tarinan eräästä Uzbekilaisesta moskeijasta, jonka rakentaminen oli pelkästään yhden suudelman varassa? Ja kiinnostavien aiheiden lisäksi Carter osaa tehdä kaikista henkilöhahmoista omannäköisiänsä ja ihastuttavia. Jokaisen novellin alussa huoahdin, että "no tämän novellin nyt sitten ainakin täytyy olla huono", mutta onnekseni en joutunut pettymään yhteenkään novelliin. Ja se on aika hyvin se.

Eniten vaikutuin Saints and Strangersissä siitä, kuinka Carter tavoittaa aina jokaiseen kertomukseen sopivan sävyn ja kertojaääneen. Kaikki novellit eivät siis ole samasta puusta veistettyjä, eikä niiden tulekaan olla. Esimerkiksi Our Lady of the Massacren minäkertoja on oivallinen ja uskottava intiaaniksi karannut prostituoitu ja The Kitchen Childin ja The Kissin faabelimaisuus osui ja upposi varauksetta.The Fall River Axe Murdersissä Carter taas tavoittaa ahdistavan kuumuuden ja vankilamaiset olot, jotka ajavat päähenkilön epätoivoisiin tekoihin.

Mutta kyllä kaikissa novelleissa on oma aineksensa ehtaa Carter-pippuria. Novellien miljöö on taas niin ihanan cartermainen, sinne haluaisi vain itsekin seikkailemaan. Eksotiikannälkäinen lukija kyllä saa mahansa täyteen! :) Lisäksi murhaus ja mestaus tuntuvat kiinnostavan kirjailijaa kovasti, samoin sudet. Näitä löytää muistakin Carterin novellikokoelmista. Useissa novelleissa näkyy myös Carterin kiero feminismi - naiset nousevat usein hetkeksi kohtalonsa hallitsijoiksi, joko siksi että pitelevät kirvestä, muuttuvat susiksi tai sitten vain huoraavat viisaasti. Mutta ei kaikille siltikään käy hyvin.

Verrattuna muihin lukemiini Carterin novellikokoelmiin Saints and Strangers on minulle se paras. Siinä on paksumpi punainen lanka kuin Fireworksissa, ja jotenkin se onnistuu koskettamaan enemmän kuin Verinen kammion / The Bloody Chamberin satuilu (vaikka ei sekään huono teos ole). Ja tätä teosta voisin suositella myös niille, jotka haluavat aloittaa Carterit, mutta eivät tiedä mistä teoksesta aloittaa. Jos Saints and Strangers ei ihastuta, niin tuskin ihastuttaa mikään muukaan Carterin kirja.

maanantai 20. helmikuuta 2012

The Infernal Desire Machines of Doctor Hoffman


Ainahan sitä haluaisi pitää sen suosikkikirjailijansa kaikista teoksista. Tulee haalittua koko tuotanto, ja jokaiseen kirjaan tartutaan sinisilmäisesti. Mutta joskus käy valitettavasti niin, että joutuu ihmettelemään että miten oikein edes jaksoi kahlata tuonkin läpi.

Angela Carterin The Infernal Desire Machines of Doctor Hoffman (huh, mikä nimihirviö!) kuhisee Carterin muiden teosten lailla allegorioita, outoutta ja kesytöntä kieltä. Tarinan päähenkilö ja kertoja, Desiderio, seikkailee mitä kummallisimmissa yhteisöissä, tapaa toistaan omaperäisempiä ihmisiä ja harrastelee varsin häiritseviä seksikohtauksia. Desiderion missio on pysäyttää Doctor Hoffman, jonka "halukoneet" vääristelevät todellisuutta ja haittaavat tavallisten ihmisten arkea. Tehtävää vaikeuttaa Hoffmanin jumalainen ja muotoaan alati muuttava tytär Albertina, josta Desiderio näkee märkiä joutsenunia.

Kaikissa aikaisemmissa lukemissani Carterin teoksissa olen nauttinut rikkaasta ja villistä kielestä, mutta The Infernal Desire Machines of Doctor Hoffman oli liian sotkuinen jo minullekin. Tuntui, että olsiin tarvinnut lukemiseen avukseni viidakkoveistä - varsinkin, kun teksti kuhisi adjektiiveja ja vähemmän yleisiä ilmaisuja. Kieli on niin erikoista, ettei se ole enää freesiä ja elävää, vaan mätkähtää lukijan päälle kuin kuollut ja löysä liaani. Ikään kuin kirjailija olisi tavoitellut ihan järjetöntä villiyttä, mutta lopputulos onkin keinotekoinen. En nyt osaa tai jaksa analysoida, johtuiko tämä pelkästään vieraasta kielestä. Joka tapauksessa jouduin niiiiin taistelemaan, etten luovuttanut kesken tai nukahtanut kirja sylissäni.

Toinen oli teoksen kaavamaisuus ja hidas tempo. Vaikka kyseessähän on niin sanottu seikkailuromaani Gulliverin matkojen tyyliin, ei kirjassa tapahdu mitään kovin säväyttävää (lukuunottamatta shokeraavia seksikohtauksia). Tai jos tapahtuukin, niin seuraavaan actionpläjäykseen on odotettava se parikymmentä sivua. Ja sittenkin vain siirrytään allegoriasta A allegoriaan B. Pääpaino teoksessa tuntuukin olevan kaiken allegoriamässäilyn analyysissä, eikä niinkään juonessa tai henkilöhahmoissakaan. Oli pakko miettiä, onko tämänkin tapahtuman tarkoitus nyt kätketty jonnekin allegorian metsikköön, täytyykö minun koko ajan olla varuillani ja valmis !PERINPOHJAISEEN ANALYYSIIN!. Näin ollen ainakin minun suuhuni jäi vähän jäykkä ja kliininen jälkimaku. Vaikken olekaan mikään lukuroomanien suurkuluttaja, olisin kaivannut vähän enemmän viihdettä ja puhdasta sattumaa.

Jotain hauskaa tästä kirjasta sentään sain irti: Carterin sadeinen hahmo seikkailee tässäkin kirjassa, ja intertekstuaalibongaukseen mieltynyt ei pety. Perinteiseen tyyliin Carter käyttää röyhkeästi hyväkseen esimerkiksi Gulliverin matkoja ja E.T.A. Hoffmaniakin, ja kuitenkin tekee tarinasta omannäköisensä.

Jälkeenpäin mietittynä luulen, että Carterin teos vaatii paljon analyysiä ollakseen edes jollain tasolla nautittava. Verrattuna muihin lukemiini Carterin kirjoihin The Infernal Desire Machines of Doctor Hoffman on kyllä erittäin kunnianhimoinen, mutta ehkä vähiten nautinnollinen. Ja ehdottomasti tylsin! Tuskin olisin tätä ollenkaan lukenut loppuun, ellei kannessa komeilisi "Angela Carter". Kaikkea sitä tekeekin niiden omien suosikkikirjailijoidensa eteen...

Ja ei, en suosittele, jos ei vielä tullut selväksi. Mutta jos silti haluat kokeilla (vaikka taas ihan vain tuon Zandra Rhodesin jumalaisen kannen vuoksi), ota mukaasi kourallinen kofeiinitabletteja ja viidakkoveitsi.

perjantai 17. helmikuuta 2012

Varasto

"Minä  vain sitä halusin sanoa, että on se niin mukavaa kun löytyy vielä nuoria, jotka osaa käyttää kangaspuita. "

Vihdoinkin on Blogistanian kansalaisvelvollisuus täytetty ja ensimmäinen salminen luettu. Ja olipahan hauskaa!

Arto Salmisen Varasto tuskin esittelyjä kaipaa, joten jätän juonen kokonaan referoimatta. Salmishehkutusta on ollut blogeissa niin paljon, että pitihän sitä itsekin tutustua herran tuotantoon. Enkä pettynyt, vaan sain nauraa kakat housussa mitä hulluimmille dialogin pätkille, ja järjettömille henkilöhahmoille. Vai pitäisikö sanoa että inhorealistisille hahmoille, tässä kirjassa ei turhaan siloitella...

Varasto on nerokas. Se käsittelee elämää mustalla huumorilla, lyö juuri sopivasti yli ja kuitenkin onnistuu kritisoimaan terävästi. Vaikka hahmot ovat hauskoja, lukija kuitenkin tajuaa samalla heidän traagisuutensa. Kova elämä, jossa pitää taistella pärjäämisestään, on tehnyt heistä kyynisiä ja sydämettömiä. Pitää syödä tai tulla syödyksi, koska duunarielämä (tai elämä yleensäkin) ei tarjoa hyväntekeväisyyttä. Tästä Salminen sitten repii täysin sopimatonta ja hersyvää huumoria. On lukijasta kiinni, jaksaako se naurattaa vai ei.

Salmisen teosta voi tulkita myös kehityskertomuksena. Päähenkilö on "moraalisesti turmeltunut", mutta siinä missä alussa tämä moraalittomuus on sattumanvaraista ja spontaania, muuttuu se lopussa laskelmoiduksi ja järjestäytyneeksi, josta on päähenkilölle taloudellista hyötyä ja turvaa. Ei kaikista ihmisistä tarvitse tulla pyhimyksiä, eikä tulekaan. Pärjää täällä muutenkin, eikä se ole keneltäkään muulta kuin isolta rikkaalta möhömahalta pois = rehellistä kusetusta. Ja ehkä taistelussa sattuu myös kaatumaan pari viatonta, mutta eivät ne nyt niin viattomia kuitenkaan ole ja jossain vaiheessa kompastuisivat kuitenkin. Vaikka sitten katuojaan. Bravo, juuri tällaista röyhkeää kirjallisuutta on niin mahtavaa lukea!

Parasta antia Salmisen romaanin anti-sankaruuden lisäksi oli mielestäni Varaston dialogi. Se elää, hengittää ja yllättää. Juuri kun luulit, että nyt rupatellaan mukavasti niin purskautat teet tai kahvit kirjan päälle (itse jouduin ihan kirjaimellisesti kuivailemaan kirjaa hissikohtauksen jälkeen). Lisäksi dialogi on juuri henkilöitten näköistä, ja itse asiassa kertookin enemmän hahmoista kuin muu kerronta. Terävää, säädytöntä ja loistavaa.

Mutta. Vaikka kirjaan enemmän tai vähemmän perustuva elokuva toimii varmasti lennokkaana pohjana uudelle painokselle, miksi pitää kirjaankin painaa kammottava kaupallinen leffakansi? Jos mikään muu ei kirvoita oksennuksia kirjakaupassa (puhumattakaan nyt suomalaisesta kansitaiteesta pahimmillaan) niin ihan varmasti major-motion-picture-kansikuvotus sen tekee. Kirjat ja leffat erikseen, kiitos. Koska en liota teepussia kahvikupissani, tässä blogissa Varastoa edustaa ihan oikea ja hieno kirjakansi.

Vaikka olenkin jo ihastunut, en uskalla vielä nimetä Salmista omaksi suosikikseni. Mutta kyllähän herran tuotanto on nyt sitten kahlattava kokonaan läpi, varsinkin, kun en ole ainoa ihastunut. Myös mies on käännellyt Varastoa tahattomasti hihitellen. Ja minä kun luulin että se lukee vain Juoppohullun päiväkirjoja

Tästä voidaankin päätellä, että ei ole Salmista turhaan hehkutettu.

torstai 16. helmikuuta 2012

Kirjailoa monta kiloa ja Imatran lukupiiristä

Satuin eilen osumaan kirjastoon poistomyynnin aikaan. Hurraa, nyt minulta löytyy hyllystäni koko Doris Lessingin Väkivallan lapset -sarja, ja lisäksi kaksi muuta kokoelmaani kasvoivat (ja yksi ihan tuntematonkin nimi tuli hankittua):

Duras, Marguerite Varakonsuli
Lessing, Doris Myrskyn varjossa
Lessing, Doris Lumous haihtuu
Nin, Anaïs Winter of Artifice & House of Incest
Wolf, Christa Kassandra

Wolf on siis minulle uusi tuttavuus, mutta Nin ja Duras kuuluvat suosikkikirjailijoihini (olen lukenut Durasin tuotannon miltei kokonaan, enkä ainakaan tähän mennessä ole huomannut hänen kirjoittaneen yhtään huonoa kirjaa). Loistava reissu siis.

Ja sitten. Kuvassa näkyy myös Nuori Voima -lehti, jonka uusi ylpeä tilaaja olen. Kuinka jännittävä tunne olikaan eilen raottaa ensimmäistä kertaa oma kirjallisuuslehti, aikaisemmin olen niitä lukenut vain kirjastossa. Hyvä minä! (Lehden lisäksi kuvasta löytyy myös blogissa aikaisemmin näkymätön kissa, Mr. Keats. Herra on Cheriä kolme vuotta vanhempi, varsin dominoiva äijä. Ei mikään syliotus, mutta rakastaa kyllä rapsuttelua.)

Eilen kävin myös ensimmäistä kertaa Imtran kaupunginkirjaston lukupiirissä. Piiriläisi paikalla oli vain kuusi, ja kaikki iäkkäämpiä kuin minä, mutta ei haitannut. Oma osallistumiseni kirjakeskusteluun oli olematonta, koska en ollut lukenut kirjaa mutta halusin silti tutustua. Kannatti. Tunnelma oli avoin, keskustelu virtasi ja kaikilla oli hauskaa. Ensi kerran sitten huhtikuussa uudestaan!

Kirjailoa teille muillekin!
- noora

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Hoivakodin kissa Oscar

Joskus muutama vuosi sitten luin lehdestä pientä uutista, joka kertoi eräästä hoivakodissa asustavasta kissasta. Kissan väitettiin osaavan ennustaa, milloin potilaat kuolisivat. Muistelen, että tuo uutinen herätti silloin mielenkiintoni ja samalla kummastutti, mutta tuskin olisin David Dosan Hoivakodin kissa Oscariin tarttunut, ellei äitini olisi usuttanut minua lukemaan kirjaa. No, lupasin kirjan lukea ystävänpäiväksi, ja ihan toimivana kevennyksenä tämä toimi silloin tällöin keskeyttämään carter-maratonini.

Dosan kirja kertoo Steere Housen, Rhode Islandilla sijaitsevan vanhusten hoiva/saattokodin, potilaista ja kissasta, Oscarista. Oscarilla on tapana etsiytyä niiden potilaitten sänkyyn, jotka kuolevat muutamien tuntien päästä. Tiedemies David Dosa suhtautuu kissan paranormaaliin kykyyn aluksi skeptisesti, mutta pikku hiljaa myös hänen on pakko myöntää, että Oscarissa todella on jotain erikoista. Ja jos ei olisikaan, ei Dosa voi sivuuttaa Oscarin vanhuksille ja heidän sukulaisilleen suomaa lohtua.

Vaikka kirjan nimi antaakin ymmärtää, että tarinan keskiössä olisi kissa, on Dosan teos enemmänkin johdatus dementiapotilaitten arkeen ja sukulaisten suruun. Mutta samalla se on myös koskettava opas kohtaamiseen kuoleman kanssa - eri potilaitten tarinoiden kautta lukijalle käy selväksi, että paras keino kohdata viimeinen matka on hyväksyä se. Dementiapotilas saattaa hetkittäin virkistyä, mutta lopullista parannusta ei koskaan ole odotettavissa. Tästä hyväksymisestä lähtee liikkelle lähimmäisten tuskallinen, mutta myös rakastava luopumisprosessi. Kirja pohtii myös varsin rohkeasti saattohoitoa, ja kysyy lukijaltaan, missä vaiheessa sairauksia kannattaa parantaa, ja missä vaiheessa taas kannattaa keskittyä pelkkään kivun lievittämiseen. 

Itselleni kirja oli hyvinkin ajankohtainen, sillä oma isovanhempani sairastaa dementiaa. On murskaavaa nähdä, kuinka joka kerta tuntemastasi ihmisestä on jäljellä vähemmän ja vähemmän. Samalla tavoin Dosa kuvaa lähimmäisten raivoa ja epätoivoa - mutta taistelu on turhaa. Äiti, isä, aviomies tai vaimo katoavat lopulta jäljettömiin, ja hoivakodissa odottaa vieras ihminen. Parasta, mitä voi dementiaa sairastavan kanssa tehdä, on opetella rakastamaan tuota uutta ihmistä ja olla läsnä hänen loppuelämässään. Ironista on, että hoivakodin kissa on valmiimpi tähän viimeiseen kohtaamiseen, kuin sukulaiset.

Dosan teos siis kieltämättä käsittelee tärkeitä teemoja, luopumista ja kuolemaa, ja vieläpä rohkaisevasti. Jouduin kuitenkin aika ajoin pettymään muun muassa suomennokseen. Esimerkiksi "It must have been hard" (jotenkin näin kait) oli suomentunut "Se mahtoi olla kovaa". Öh, olenko nyt ihan eksyksissä jos väitän, että kyseisen lausahduksen pitäisi suomentua näin: "Se mahtoi olla rankkaa"? Lisäksi löysin yhdyssanavirheen, usean todella kömpelön sanasta sanaan -suomennoksen ja aika ajoin hän-pronominia oli käytetty niin paljon, etten tiennyt ketä häntä nyt oikein tarkoitettiin (englannissa kun esimerkiksi he/she antavat jo viittaa siitä, kuka on kyseessä, mutta suomen kielessä tätä etua ei ole). Pieniä asioita, mutta kyllä ne häiritsivät ainakin omaa lukukokemustani.

Lopuksi täytyy myös antaa pari miinusta Dosan tyylinvaihdoksista. Välillä tarinaa katsotaan lääkärin fokalisoimana, välillä taas potilaan tai sairaanhoitajan. Itse näkökulman vaihtoa vastaan minulla ei ole mitään, mutta tässä teoksessa mielestäni paras ratkaisu olisi ollut lähestyä kaikki kertomuksia lääkärin, Dosan, fokalisoimina. Varsinkin, kun näille ylimääräisille kertojaäänen sotkuille ei ole mitään suurempaa funktiota. Mutta kenties tämäkin on vain makuasia.

Tiivistettynä: Vaikka Hoivakodin kissa Oscar käsitteleekin tärkeitä aiheita, se tuskin räjäyttää kenenkään tajuntaa. Jälkivaikutelma on hellä, mutta laimea. Samanlainen tunne oli Kim Edwardsin Muisto tyttärestäni -romaanin kanssa, mikä myös käsitteli tärkeitä aiheita mutta ei onnistunut lumoamaan.

tiistai 14. helmikuuta 2012

Hyvää ystävänpäivää!

Hyvää ystävänpäivää ihanat lukijani! On se aika vuodesta, jolloin kuuluu syödä rasiallinen suklaata, ostaa rakkaalle kimppu ruusuja ja viedä ystävä leivoskahveille. Nauttikaa tästä päivästä!

Ja erityisesti kannattaa nauttia...


... koska voitit Holmströmin kokoelman. Lähetä minulle (nvaakanainen_ät_gmail.com) sukunimesi ja osoitteesi, niin voin kirjan tilata sinulle adlibriksestä tuoreena lähtemään :)

Kiitos kaikille osallistuneille ja halauksia ja suukkoja sylin täydeltä :)

maanantai 13. helmikuuta 2012

The Sadeian Woman & Justine


"Women do not normally fuck in the active sense. They are fucked in the passive tense and hence automatically fucked-up, done over, undone. Whatever else he says or does not say, Sade declares himself unequivocally for the right of women to fuck - as if the period in which women fuck aggressively, tyranniously and cruelly will be a necessary stage in the development of a general human consequences of the nature of fucking; that if it is not egalitarian, it is unjust. Sade does not suggest this process as such; but he urges women to fuck as actively as they are able, so that powered by their enormous and hitherto untapped sexual energy they will then be able to fuck their way into history and, in doing so, change it."


Tästä kirjasta on varmaan mahdotonta blogata ilman, että kirjoittaisi mitään Sadesta. Nerosta, kuvottavasta ja mustasta Marquis de Sadesta. Miehestä, joka kirjoitti mitä kuvottavimpia fantasioita, joihin hän onnistui lirauttamaan annoksen kyynisyyttä ja mustaa huumoria. Saden tekstille joko oksentaa tai sitten sitä ihastelee.

Ensimmäisen kerran, kun luin Saden pakollisen klassikon, Justinen, olin järkyttynyt. En tiennyt Sadesta mitään, ja kahdeksantoistavuotiaalle tytölle romanttinen kansikuva ja (taas kerran hieman harhaanjohtava) takakannen loruilu antoivat varsin siloisen kuvan sisällöstä. No, luvassa oli kunnollista poskien helotusta, kun eteen levittäytyivät niin lukuisat ruoskinnat, suoneniskennät, sairaat seksikohtaukset ja ties mitkä muut kauheudet ja irstailut. Ja silti ne onnistuivat lumoamaan siinä määrin, että olen palannut tuohon kirjaan monet kerrat.

Toisella lukukerralla pystyin jo ihastumaan Justineen (älkää nyt ajatelko että ihastelisin kirjan kuvailevaa toimintaa, vaan ihastelin kirjaa). Tätä sairautta varten kun on keksitty ihan vedenpitävä ideologia, ja kaikki mitä nauttien kärsivä neitsyt saa palkaksi raiskauksistaan on se, että hän saa pitää henkisen puhtautensa. Vaikka siinä matkan varrella voisi pelastaa ihmishenkiä tai säästyä kidutukselta, neito erittäin fiksusti pitää henkiset haaransa suljettuina. Ei voi muuta kuin ihailla tätä pyhää hölmöyttä. Kolmannella kerralla päähenkilön tekopyhä hyveellisyys tosin alkoi jo ärsyttää: Eikö alapäänsä sijaan voisi vaikka ajatella aivoillaan? Ei voi.

Ja samalla sydämetön ja himokas sisko huorittelee ja myrkyttää itselleen lokoisat olot.

Justinen herättämän kiinnostuksen myötä tutustuin Sadeen myös filmatisointina, Pier Paolo Pasolinon näkemykseen teoksesta Sodoman 120 päivää (joka muuten aiheutti pysyvät traumat miehelleni). Jos en vielä ennen elokuvaa Saden lumoissa, niin leffa kyllä järkytti minusta esiin vannoutuneen fanin. Ja herätti kysymyksen: Miten tulkita Saden tekstiä muutenkin kuin groteskina inhofantasiana? Tästä pohdinnasta edettiinkin sitten toiseen teokseen.

Angela Carterin The Sadeian Woman - An Exercise in Cultural History on eräänlainen mielikuvaharjoitus, joka venyttää lukijan käsitystä Sadesta. Carter jopa taivuttaa vanhan elostelijan tuotannosta esiin feminismiä, mitä ei ihan heti sunnuntailukijana tule näistä teoksista etsineeksi. Samalla Carter katsastaa lyhyesti pornografian motiiveja, historiaa ja paljastaa Saden kirjoittaman antisankarittaren pontentiaalin. The Sadeian Woman on kevyt myytinmurtaja, ja samalla ehdoton luettava Saden naislukijoille (ja miksei miehillekin). 

Carter tarkastelee ja analysoi Saden teoksia samalla referoiden, joten kaikkia teoksia Sadelta ei tarvitse lukea voidakseen nauttia tästä teoksesta. Jo yhdellä teoksella pärjää varsin hyvin. Referoinnissa on myös se etu, että alkuperäistä tekstiä ei ole tarpeen pitää käsillä, vaan voi keskittyä vain analyysiin. Jos Sade ei ole ennestään tuttu, suosittelen pikaista Justinen silmäilyä. Sadeakaan ei tarvitse perinpohjaisesti googlettaa, koska Carter kertaa myös herran lyhyen biografian ilahduttavine anekdootteineen. Kaiken kaikkiaan tekstissä näkyy perehtyneisyys niin miehen tuotantoon kuin elämäänkin, mutta myös ihailu ja eräänlainen kiintymys. Kuin Carter kertoisi hupaisasta (mutta samalla traagisesta) sedästään. Uskoisin, Carterilla on varmasti ollut intensiivinen suhde Saden töihin, sillä ainakin yhteen teokseensa Carter on kirjoittanut ilmiselvän Sade-hahmon (tähän palaan seuraavassa carterpostauksessa).

Sinällään The Sadeian Woman ei sano mitään radikaalia feminismin suhteen - onhan jo niin moni muukin feministinen teos kuuluttanut sen perään, että kiltit tytöt eivät saa elämässä mitään.  Tasa-arvo edellyttää valtaa ja ottamista, ei alistumista tai ristiinnaulintaa. Sen sijaan Carter hätkähdyttää sillä, että naisten potentiaalia haetaan aidosti vastenmielisistä henkilöistä, väkivallasta ja pornografiasta. Julie, Justinen sisko, ei ole ihannenainen tai sympaattinen hahmo, mutta hän on noussut orpolapsen alennustilasta yhdyskunnan yläportaille. Tällä Carter kysyy, eikö Julien hahmossa piilekin potentiaalia ja energiaa, jonka voi suunnata siveydensipuloinnin sijaan johonkin vallankumoukselliseen? Keskellä verisiä orgioita ruoskia pitelevät naiset ovat yhtälailla vallankahvassa kuin miehetkin. Tämä on varsin tuore ja rohkea tapa lähteä murtamaan sinisilmäistä neitsytmyyttiä. En muista, että olisin vähään aikaan ollut näin innoissani jostain kirjasta (no, muistanpas - Shriverin Kevinit). The Sadeian Womanista jäi vahva ja innostava jälkimaku, niin vahva, etten ihmettelisi jos se kärkkyisi vuoden parhaan kirjan paikkaa.

Voisin kuvitella, että tähän teokseen kannattaa tarttua erityisesti silloin, jos puuduttava analyysi ei iske. Kieli kun on Carterin tapaan elävää, ja analyysin keskelle on sijoitettu kevennyksiä, joita ehkä ei löydy teoreettisemmasta tekstistä. Tarkennus kirjan nimelle - An Exercise in Cultural History - on osuva, sillä mikään pystyynkuivunut tutkielma tämä ei ole. Enemmänkin on juuri kyseessä harjoitelma, jolla avataan silmiä ja pyritään näyttämään Saden naisnymfomaanejen potentiaali. Itselläni oli tämän kirjan parissa useitakin hauskoja oivalluksia, ja varmasti Carterin rohkea ja ärhäkkä huumori myös puree toisiinkin lukijoihin. The Sadeian Woman varmasti myös auttaa avaamaan Sadea niille, joilla minun tapaani on ongelmia lähteä purkamaan kirjailijan teksteistä esiin syvempiä merkityksiä. Carterin kulttuurintaivutustunti toimii hyvänä adrenaliinipiikkinä ja silmänavaajana. Ainakaan minulle Saden tekstit eivät enää ole ennallaan.

Ja psst: Ehdottomasti yksi parhaita tunteita lukemisen jälkeen on se, että tuntee kaiken mahdolliseksi. Ihan vaan siksi, että on nainen.

tiistai 7. helmikuuta 2012

Shadow Dance


Ihan ensiksi perehdyn lyhyesti aiheeseen Kun takakansi johtaa lukijaa harhaan (tai Kun takakannen kirjoittaja ei ole lukenut kirjaa). Viragon painoksen takakansi houkuttelee lukijaa kauhutarinalla, jossa miehet piirittävät arpista kaunotarta. No huhhuh, eipähän enemmän voisi metsään mennä... Tässä kun tämä arpikasvoinen hirviötär jahtaa miehiä. Että onpahan taas tehty kyllä perusteellista taustatyötä (joku Viragon esite väitti, että erään Carterin kirjan tapahtumat kulminoituvat uutenavuotena, vaikka kyse oli jouluaatosta. Way to go). Aika noloa, jos kustantaja ei ole perillä julkaisemistaan teoksista.

Mutta itse kirjaan. Angela Carterin ensimmäinen romaani Shadow Dance on kauhuelementeillä ja kirjallisuuden perushahmoilla leikittelevä esikoiskolmiodraama. Morris, tavallinen ja saamaton antiikkikauppias, pitää liikettä demonisen Honeybuzzardin kanssa. Herrat ovat sotkeneet asiansa kauniin Ghislainen kanssa - joku on tehnyt neidolle potterit ja viiltänyt puumerkkinsä kulmakarvoista napaan saakka. Lukijaa hämmentää vielä isorintainen katolilaistyttö Emily ja Morrisin kärsivän vaimon roolia näyttelevä Edna. Varsinnainen noidankeitos, johon on lipsahtanut pari käärmettä ja sisiliskonhäntää.

Shadow Dance osoittautui todella ensimmäiseksi romaaniksi, sillä tarinaa vaivaa tylsistyttävä löyhyys, päämäärättömyys ja joidenkin hahmojen turhuus. Vaikka romaani saa mielestäni olla järjetön (kaaos on ihanaa!), huomaan ärsyyntyväni jos joudun miettimään, onko kirjailija kenties hukannut lankansa kesken kaiken - välistä tuntui, että tarinan keskipiste muuttui täysin perusteettomasti henkilöstä toiseen. Lyhyt ja nopealukuinen teos vei minulta kaksi päivää, ihan vain sen takia, etten jaksanut kiinnostua tarinasta. Carter on loihtinut taas kerran paljon hienoja elementtejä, mutta niitä kaikkia ei ole hyödynnetty kovinkaan taitavasti.

Esimerkiksi henkilöt. Honeybuzzard on miltei perinteinen byronilainen mieshahmo, joka viettelee naisia ja näyttelee milloin mitäkin roolia todellisten kasvojensa paljastamisen sijaan. Naamion takana piilee puhdas pahuus, jopa demonisuus. Toinen mielenkiintoinen hahmo, Ghislaine, on kaunotar, joka kulkee ympäriinsä arpi kasvoissaan. Kuka on repinyt hänen nukenkasvonsa? Romaanin suurin jännite perustuu näille kahdelle hahmolle, mutta alun jälkeen Ghislaine painetaan pimentoon, ja kun neito sitten loppua kohden vetäistään yllättäen esille, on lukija jo kiinnostunut aivan muusta. Näin Ghislainen potentiaali jää täysin käyttämättä, ja koko henkilö tuntuu turhalta tarinan kannalta. Honeybuzzardin todellinen luonne taas näytetään jo keskikohdan dionyysisessa kohtauksessa, joten mikä ihmseen pointti lukijalle jää edes kahlata loppuun koko keskeneräinen suhdedraama?

Eikä alkukaan juuri houkuttele lukemaan. Lukija vain heitetään henkilöitten niskaan ja luotetaan siihen, että outous houkuttaa. Mutta kun outous yksistään on niin kovin tylsää.

Kauhuleikittely sisältää myös lyhyen avioliittofarssin, joka nauraa vaimouden kliseille. Ednan sentimentaalinen ja pateettinen hahmo ei herätä lukijassa sääliä, vaan aiheuttaa inhoreaktion. Carter on naittanut täydellisen neitsyen, jonka elämän ainoa tarkoitus on kärsiä rakastaen miehensä heikkoudet, jopa hakea niitä lisätäkseen omaa myyttisyyttään, ja poikia paljon pikkumorriksia. Terävää ivaa, mutta jostain syystä tuntuu, että kun samaa vitsiä toistaa liian kauan, se menettää tehonsa. Täydellistä kotirouvaa on kirjallisuudessa pilkattu jo ihan tarpeeksi, olisi jo aika tehdä tuosta kotirouvasta avaruusolio, kannibaali, hillitön nymfomaani tai muuta edes etäisesti kiinnostavaa. Hampaatonta feminismiä.

Jopa kieli kantelee Shadow Dancen olevan Carterin esikoisteos. Siitä puuttuu myöhempi kuvailu, elävyys ja omaleimaisuus. Toki tyyli jo henkii myöhempiä mestariteoksia, mutta ei salpaa henkeä. Onneksi Carterin luoma maagisrealistinen miljöö korvaa taas kerran paljon - taas kerran huokailin. Autiotaloja, antiikkikauppoja - kaikki sisustettu uniikisti carterin ärhäkällä ja söpöllä mielikuvituksella. Oh.

Henkilökohtaisiin suosikkeihini Shadow Dance ei yllä, ei läheskään. Ensin sen pitäisi rajata itsensä uudelleen ja sen jälkeen kasvattaa hampaat. Ero seuraavaan romaaniin, The Magic Toyshopiin (suom. Maaginen lelukauppa, yksi suosikeistani Carterin tuotannossa), on rotkonlevyinen. Muihin Carterin teoksiin verrattuna Shadow Dance tuntuu lähinnä harjoitelmalta. Jos et ole tutustunut Angela Carteriin, älä aloita tästä kirjasta. Jos taas olet jo hurahtanut, luotan siihen, että myös tästä kirjasta tulet löytämään jotain uniikkia ja söpöä.

maanantai 6. helmikuuta 2012

Fireworks


"Soon, either to be rid of them, or, simply, for pleasure, she took to murdering her lovers. From the leg of a politician she poisoned she cut out the thighbone and took it to a craftsman who made it into a flute for her. She persuaded succeeding lovers to play tunes for her on this instrument and, with the supplest and most serpentine grace, she danced for them to its unearthly music." 

Angela Carterin novellikokoelma Fireworks on monitasoinen allegorioitten kudelma, jossa vilisee intertekstuaalisuutta. Lukijalle avataan mystinen maailma niin nykypäivän Japanista kuin primitiivisestä satumaailmastakin. Nimi kokoelmalle on osuva, sillä tarinoita värittää Carterin räjähtelevä mielikuvitus.Taas kerran lukemisen jälkeen piti melkein itkeä, kun Carterin satumaailmaan ei ole saatavilla äkkilähtöjä. Huoh.

Vaikka pidin Carterin tyylistä tässäkin teoksessa, tarinoiden erilaisuus pääsi yllättämään. Pari novellia, Flesh and the Mirror ja A Souvenir of Japan tuntuivat enemmänkin esseemäiseltä muistelulta, eivät niinkään novelleilta. Nämä jäivät jotenkin paljon heikommiksi verrattuina Carterin mustaan satumaailmaan, novelleihin The Executioner's Beautiful Daughter, The Loves of Lady Purple, Master ja Penetrating to the Heart of the Forest. En halua arvostella, ovatko toiset novellit toisia vahvempia - etenkin kun hän todella vangitsee vierauden tunteen Tokiossa - mutta ehkä Carterin satumaailma vain on  niin paljon herkullisempi matkakohde lukijalle kuin todellisuuden tarjoama eksotiikka. 

Oli myös kiinnostavaa huomata, että vaikutuin eniten Carterin novelleista, joissa kertoja oli kaikkitietävä eikä minä-kertoja. Esimerkiksi novelli Reflections, jonka kerronta suodattui minä-kertojan läpi, ei tehnyt minuun mitään vaikutusta vaikka sijoittuikin satumaailmaan. Ehkä tälläkin oli jotain tekemistä satumaisuuden kanssa, tai sitten ongelma oli samaistumisessa. En tiedä.

Nyt kun olen perehtynyt kirjailijan tuotantoon laajasti (vain muutama teos odottaa enää lukemista), on ilo huomata pieniä eroja kirjailijan aikaisemmassa ja myöhemmässä tuotannossa. Verrattuna kirjailijan kahteen ensimmäiseen 60-luvulla kirjoitettuun romaaniin Fireworksin kieli on paljon värikkäämpää, jopa elävää. Jouduin lukemisen lomassa tarkastamaan monta sanaa Googlen kääntäjällä (suosittelen kaikille, jotka tarvitsevat nopeita suomennoksia lukemisen keskellä). Välillä tuntuu, että Carterin kieli on todellakin elollinen olento, jolla on oma tahto ja joka on kiemuroissaan sangen oikukas. Tällaista ärhäkkää mutta maagisen tenhoavaa ilmaisua saa muilta kirjailijoilta etsiä. Eikä se ole ollenkaan huono asia, mutta asettaa varmasti kääntäjälle haasteita. Onko edes mahdollista tavoittaa alkukielen rikasta ja vivahteikasta ilmaisua? Tuskin, täydellisesti ainakaan.

Mikäli olet kiinnostunut kirjallisuudesta muutenkin kuin lukunautintona, tarjoaa Fireworks varmasti sinulle yltäkylläisesti mielihyvää eri intertekstuaalisten viitteiden bongaukseen. Miltei suoraa raamattulainausta on havaittavissa, mutta myös hienompia vaikutteita voi löytää esimerkiksi Marquis de Saden sankarittarista ja yhteiskuntarakenteista. Useimmat novelleista voi myös tiivistää oveliksi allegorioiksi, jotka ihastuttavat lukijaa vuoroin julmuudellaan ja toisinaan satumaisella naamiollaan. Fireworks antaa tarkkaavaiselle lukijalle piikkikimpun feminismiä ja oman kantansa paratiisista. Yhtä kylää hallitsee tyrannia, josta ihmiset eivät pyri pois, mutta kun ihmisellä on mahdollisuus asua edenissä, hänen luontonsa juoksuttaa hänet kiirenvilkkaa mahdollisimman kauas. Carterin sankarittaret eivät tyydy olemaan kauniita nukkeja tai piipunkiillottajia, vaan syövät isäntänsä. Hurraa, sanoisi Virginie Despentes ja minä myös.

Mutta vähemmän kiitosta on pakko antaa kokoelman sekavuudesta. Täydellinen novellikokoelma ei ole pelkästään täynnä irallisia pieniä helmiä, vaan sen tulee myös muodostaa sujuva kokonaisuus. Näissä helmistä oli välillä aika vaikeaa havaita yhteistä nauhaa, teemaa tai aihetta, jolla ne olisi kutonut yhteen. Verrattuna esimerkiksi Angela Carterin toiseen novellikokoelmaan, The Bloody Chamberiin (suom. Verinen kammio) Fireworks on paljon hajanaisempi kokonaisuus. Ihan kuin kustantaja olisi päättänyt että noniin tehdäänpä vähän rahaa ja lätkäistään kaikki ylimääräinen yksiin kansiin! Olisin kaivannut tarinoihin jotakin rajausta, kehystä, enkä haluaisi tarinoiden hyppivän näin paljon eri tasoille. Mutta voihan olla, että toinen lukija nauttii tarinoiden erilaisuudesta ja irallisuudesta.

On vaikea sanoa, missä määrin Fireworks osoittautuu nautinnoksi pelkälle juonilukijalle, tai Carteria tuntemattomalle. Vaikka esimerkiksi The Loves of Lady Purple nousi tämän kokoelman myötä yhdeksi Carterin suosikkikertomuksekseni, en innostunut novellikokoelmasta kokonaisuutena kovinkaan paljon. Tällä kertaa voin kai ihan rehellisesti myöntää, ettei kokoelma lunastanut odotuksiani. Fireworks tarjoaa pari hienoa lukuelämystä, intertekstuaalibongausta ja vehreitä allegorioita, mutta kirkkainta ilotulitusta en nähnyt. Tämä teos on hyvä lisä täydentämään Carter-kollaasiani, mutta tuskin tulen tätä hehkuttamaan jokaiselle vastaantulijalle.

Paitsi ehkä ihanaa kantta, taas kerran.


Ps. Muistakaa osallistua Ystävänpäivän kenkäarvontaan!

lauantai 4. helmikuuta 2012

Ystävänpäivän kenkäarvonta

Lähestyvä ystävänpäivä on yksi vuoden suosikkipäivistäni. Silloin kukoistaa romantiikka, kahvitellaan ystävien kanssa ja syödään suklaata. Kukapa ei voisi rakastaa ystävänpäivää? Ystävänpäivän tiimoilla haluan myös muistaa lukijoitani pienellä arvonnalla - ihanaa, että teitä on jo yli 35!

Otsikosta innostuneet: ei, en ole arpomassa kenkiä vaan...

Johanna Holmströmin novellikokoelman Camera Obscuran!

Kiinnostuin itse kyseisestä kirjasta monestakin syystä: arvostelut ovat olleet ylistäviä, teos on niittänyt palkintoja ja kaiken lisäksi sen on suomeksi kääntänyt Asko Sahlberg. Eikä pidä unohtaa hienoa, mystistäkin kantta. Jos haluat kirjan omaksesi, voit osallistua 13.2.2012 klo 23:59 mennessä

- yhdellä arvalla olemalla rekisteröitynyt lukija ja kommentoimalla tähän postaukseen
- kahdella arvalla linkittämällä arvonnan jonnekin blogiisi (+ yhden arvan vaatimukset)

Kenkäarvonnasta on kyse siinä mielessä, että kaikkien osallistuneiden nimet kirjoitetaan pienille lapuille, jotka sitten kerätään tuohon kauniiseen kenkään (kengän kärki tietenkin tukitaan arvonnan ajaksi). Tästä kengästä vedän silmät sidottuina onnekkaimman nimen. Voittaja julkistetaan blogissa 14.2.2012 klo 10:00.

Onnea arvontaan ihanat lukijani!

Several Perceptions


"Joseph saw the blue forest, the tranced virgin and knew he would never go there again."

Angela Carter -kuu on siis vihdoin korkattu! Ensimmäisenä luin Carterin kolmannen romaanin, Several Perceptions. Jo ehdin toisenkin kirjan, novellikokoelman, kahlaamaan, mutta siitä lisää sitten seuraavassa postauksessa...

Ja kaikille, joille Carter on uusi nimi: maagisrealismia, rajatonta mielikuvitusta, outoutta ja yllättävää seksuaalisuutta. Heijastumia ja näyttelemistä. Siitä on Carter tehty.

Carterin voi karkeasti jakaa kahteen osaan - myöhempään ja aikaisempaan. Myöhempi Carter on räväkämpi ja hyppää jo reilusti todellisuuden rajan yli, mutta aikaisempi Carter on se söpömpi sisarus, jonka teksti vasta leikittelee maagisilla elementeillä. Several Perceptions kuuluu aikaisempaan, söpömpään kastiin.

Several Perceptionissa Joseph, kirjan päähenkilö, yrittää itsemurhaa. Kohtalo on kuitenkin arvaamaton, ja hän jää eloon. Tästä alkaa Jospehin elämän sattumien sarja, joka on täynnä vapautumista. Niin eläinaktivismia kuin seksuaalisia löytöjä. Lukija törmää matkalla mitä mielenkiintoisimpiin henkilöhahmoihin: A. Blossomiin, joka on tiukasti nupulla; pummaavaan viulistiin, joka ehkä osaakin ihan oikeasti soittaa; elähtäneeseen luksushuoraan, jonka sisällä asuu yksisarvinen; ja kissaan, joka tuntuukin yllättäen elävämmältä kuin kukaan kirjan henkilöhahmoista. Ja Carterimaiseen tapaan jännitteitä laukaistaan kaaoksessa.

Several Perceptionissa, kuten niin monessa muussakin Carterin teoksessa, on lukijan kannalta se ongelma, että niistä jää ensimmäisellä lukukerralla tuskin mitään muuta päähän kuin ihmetystä. Jokaisen uuden Carterin jälkeen ihastelen ensimmäisenä naisen luomaa maailmaa, villiä mielikuvitusta, ja analyysi ja kritiikki jäävät jonnekin kauas. Myös Several Perceptions tarvitsisi toisen lukukerran, että siitä saisi enemmän irti. Nyt jäin lähinnä kaipaamaan Angelan satumaista ja outoa maailmaa, jossa kaikki on mahdollista. Voi, kun voisi seikkailla itsekin Josephin järjettömien ystävien seurassa, herätä tietäen, että tänään voi tapahtua ihan mitä vain...

Carter teki minulle perinteiset, ja lumoavalta ja oudolta tarinalta jäi minulle aikaa vain havaita muutama hassu intertekstuaalisuus. Kirjassa vilahtelee Alicea Ihmemaassa ja jopa John Keatsin runoutta. Näistä kohdista saa eniten irti, jos jokunen brittiklassikko on jo entuudestaan mielessä. Mutta Carter on varmasti mielenkiintoinen tuttavuus myös niille, jotka eivät muuta kirjallisuutta ole vielä niin paljon ehtineet lukea - itse ihastuin Angelan teksteihin ollessani seitsemäntoista, enkä todellakaan huomannut mitään viitteitä muuhun kirjallisuuteen. Ja kuitenkin rakastuin.

Vaikka aluksi tuntuikin, että kyseessä olisi Josephin jonkinasteinen kehitystarina, täytyy minun nyt hämmentyneenä pyörtää mielipiteeni. Kirjassa on enemmänkin kyse sarjasta irrallisia sattumia, joista osa aiheuttaa henkilöissä kehittymistä/vapautumista, ja osa taas jää juuri sellaisiksi kuin onkin, irrallisiksi sattumiksi. Ihan kuin kirjailija haluaisi sanoa: "Joo kyllä elämä on ihan tyhjää mutta silti niin pirun hauskaa koska ihan mitä vain voi tapahtua". Varsin osuva johtopäätös.

Verrattuna kaikkiin tähän mennessä lukemiini cartereihin, Several Perceptions on totta kai ihastuttava, lumoava ja taatusti outo, mutta silti se jää jotenkin laimeaksi verrattuna muihin Angelan teoksiin. En sano, että olisin pettynyt, mutta pieni lisämaagisuus ei olisi ollenkaan haitannut. Tässä vaiheessa on jo se ongelma, että omat suosikit on lukenut moneen kertaan ja ne ovat juurtuneet niin tiukalle, että tarvitsi jo aikamoista jysäystä hytkäyttämään niitä perusteita... Ja ehkä minua harmitti kirjan lyhkäisyyskin, Carterilta kun voisi lukea vaikka tuhatsivuisia järkäleitä :D Katsotaan, saavatko tässä kuussa vielä lukemista odottavat, minulle täysin tuntemattomat carterit, säpäleiksi oman suosikkihierarkiani.

Herkempi lukija saattaa "järkyttyä" kirjan sisältämästä seksuaalisuudesta, avoimesta himosta vanhemman naisen lihaan. Myöskään päähenkilö ei ole ehkä se helpoin tuttavuus ja tuskin mieleisinkään. Muutenkin kirja vaatii pientä seikkailunhalua, eikä varmasti tarjoa Carteriin ensimmäistä kertaa tutustuvalle tylsää lukukokemusta. En voi luvata, että pitäisit tästä, mutta voin luvata, että ainakin tämä kirja jää mieleen. Parhaimmassa tapauksessa Carter saa aikaan tokkuraisen, haltioituneen olon, jonka jälkeen tapahtuu ikävä herääminen arkeen - ja sitten on pakko SAADA LISÄÄ.

---
Ps. Jos innostuit Angela Carterista, kannattaa valmistautua lukemaan englanniksi. Kirjailijan mittavasta teosmäärästä kun on suomennettu vain kolme (!!!!!) teosta. Näitä voi kysellä kirjastosta nimillä Maaginen lelukauppa, Sirkusyöt ja Verinen kammio (jos saan antaa suosituksen, kannattaa aloittaa Maagisesta lelukaupasta).

perjantai 3. helmikuuta 2012

Andien mainingit

VAROITUS: Tämä arvostelu saattaa sisältää ärsyyntyneen mielipiteen, joka ei välttämättä houkuttele lukemaan kyseessä olevaa kirjaa.

Pablo Nerudan Andien mainingit oli ehdottomasti koko runokuun pohjalasku, ja täytyi kyllä huokaista että onneksi tämä nyt loppui tähän. Tai itse asiassa piti huokaisin kyllä jo puolessa välissä, ja lopetin lukemisen helpottuneena. Kiitos hyvästä uudenvuodenlupauksestani, saan nyt hyvällä omallatunnolla jättää kesken ne kirjat, jotka eivät uppoa. Aikaisemmin olisin kirskutellut hampaita ja hannannut tämän läpi.

Tai no upposihan tämä. Syvälle paksuun kuraan, josta en sitä halunnut enää tonkia. Alkuun vaivaannuin kirjailijan rakkausrunoista - ne tuntuivat tunkkaisilta kaikkine kuluneine metaforineen. Jos saisin jonkin Nerudan rakkausrunoista mieheltä, en varmaan vilkaisisi kahdesti enää. Ja sitten siirryttiin johonkin chileläisiin maisemiin, mutta mieleni pysyi tyhjänä. Ei syntynyt sitten mitään mielikuvia runojen miljööstä. Ehkä tämä johtui kyseisen maan täydellisestä tuntemattomuudesta (öö, sieltä tulee hyviä viinejä), tai sitten runot eivät vain toimineet. Tässä vaiheessa olin jo niin uupunut Nerudan koukeroista, etten jaksanut edes sen kummemmin pohtia, että miksei nyt nappaa.

Ja sitten poliittisuus... oivoi. Ihan rehellisesti voin nostaa tassut pystyyn ja myöntää, että hieno historiantuntemukseni päättyy tasan antiikin aikojen loppumiseen. Eikä Chilen historia tosiaankaan ole ihan tuoreimmassa muistissa... :D Jos itse suunnitelet lukevasi Nerudaa, suosittelen ehkä ennakkoon tutustumaan hieman maan historiaan, jotkut runot avautuvat silloin kenties paremmin.

Kun sitten törmäsin Macchu Picchun huiput -runoon, jossa odotti 12 osaa, aloin jo ihan oikeasti kauhistua. En ole moniosaisten runojen ystävä, ja eivät ne tässäkään teoksessa vaikutusta tehneet. Enemmänkin täystyrmäyksen ja lukeminen loppuikin vähän tämän ahmineen järkäleen jälkeen. Huh, selvisin jättiläisrunosta hengissä! Toipumiseen on määrätty roima annos Angela Carterin maagisrealismia ;P

Mitä opinkaan?
Kaikki klassikot eivät voi olla hyviä (tämä opittu jo aiemmin). Modernistinen runous on se minun juttuni (tämäkin todettu jo aikaisemmin). En tiedä Chilestä mitään?

---

Kirjaan on mieltynyt enemmän Suketus.

torstai 2. helmikuuta 2012

Selected Poems of Anne Sexton

 
I have gone out, a possessed witch,
haunting the black air, braver at night;
dreaming evil, I have done my hitch
over the plain houses, light by light:
lonely thing, twelve-fingered, out of mind.
A woman like that is not a woman, quite.
I have been her kind.

I have found the warm caves in the woods,
filled them with skillets, carvings, shelves,
closets, silks, innumerable goods;
fixed the suppers for the worms and the elves:
whining, rearranging the disaligned.
A woman like that is misunderstood.
I have been her kind.

I have ridden in your cart, driver,
waved my nude arms at villages going by,
learning the last bright routes, survivor
where your flames still bite my thigh
and my ribs crack where your wheels wind.
A woman like that is not ashamed to die.
I have been her kind.
 
Jos mitään muuta en ole oppinut tammikuun runoilusta, niin ainakin sen, että kannattaa uuteen runoilijaan tutustuessa valita kyseisen kirjailijan valitut runot, sen sijaan että tarttuisi umpimähkään johonkin yksittäiseen kokoelmaan. Kuten Helvin Hämäläisenkin Valituissa runoissa, myös Selected Poems of Anne Sextonissa on paljon hajontaa. Kaikki kokoelmat eivät kosketa samalla tavalla, mutta omista suosikkikokoelmistaan innostuu niinkin paljon, että haluaa lukea kaikki niiden runot. 

Anne Sexton on kirjoittanut aika paljon aikansa tabuista: itsemurhasta, avioerosta, abortista, lääkkeistä ja kuukautisista. Ennen lukemista olin kuullut, että esimerkiksi Sylvia Plath luki Sextonin runoutta (opiskelivat jopa jollain samalla seminaarilla). Odotinkin, että nämä kaksi naista kirjoittavat samanlaista runoutta. Ja samoja aiheita ja teemoja toki löytyy, mutta tyylistä on turha hakea yhtäläisyyksiä. Plathin runous jätti parhaimmillaan jälkeensä kylmän ja neutraalin puhtauden tunteen, mutta Sextonin koskettavimmissa runoissa on jotakin henkilökohtaista, jonka takaa välkkyy säikehtivä äly. Siinä missä Plathin runouden voi lajitella modernismin alle, ei Sextonille tunnu löytyvän mitään omaa kategoriaa. Lukija huomaakin törmänneensä omaleimaiseen, rehelliseen ja paljaaseen runoilijaääneen.

Ensimmäinen tunteeni Sextonin kanssa oli hämmennys. Usein puhuja osoittaa runoja lapsilleen, joissa näitä puhuteltiin nimillä. Eivätkä ne runot ole kauniita, vaan tuovat mieleen Lionel Shriverin We Need to Talk About Kevinin - en ole aikaisemmin törmännyt tällaiseen. Ensin luulin että tässä teoksessa eniten järkyttäisivät aiheet, mutta lopputuloksena olikin järkytys näkökulmasta. Jotta pääsin alkukankeudestani, minun täytyi siis muuttaa koko suhtautumistani runouteen, ei pelkästään Sextoniin. Että näinkin voi siis kirjoittaa...

Mutta kyllä se henkilökohtaisuus välillä tympikin. Joskus tuntui, että pitäisi tietää enemmän Sextonista, jotta pääsisi avaamaan hänen runojaan enemmän. Eikä minusta ole mitenkään houkuttelevaa tutustua kirjallisuuteen tekijän kautta, vaan ikään kuin puhtaana tauluna. Joskus myös Sextonin älykkyys lähtee (Plathin tavoin) liian innokkaille tutkimusmatkoille, ja tuloksena on pistäviä, tökkiviä kielikuvia. Rakastan tuoretta kieltä, etenkin runoudessa. En silti halua, että yksittäinen mutkikas metafora saa minut unohtamaan, mitä oikein olin lukemassa. Kaikkia asioita ei vain voi mielestäni yhdistää niin, että niillä saisi aikaan järjellisen ja toimivan kokonaisuuden. Piste. 

Pientä hiipumista aiheutti myös tammikuun lopun hiipiminen. Kun helmikuussa odottaa Angela Carter, oma suosikkikirjailijani, on vaikeaa yrittää keskittyä avaamaan uutta kirjailijaa. Joten ei kai ole ihme, etteivät loppupään runot jääneet mieleen sitten mitenkään... Damn you, Carter!

Ja sitten taas epäsulava paluu aiheeseen. Aina saa motkottaa, ettei tärkeitä kirjailijoita suomenneta tarpeeksi. Runouden kohdalla vielä jotenkin ymmärrän tämän epäkohdan (onhan runouden lukijakunta varmasti verrattain pienempi, kuin romaaneilla), mutta silti (!): Anne Sextonin runous on niin erilaista, hätkähdyttävääkin, että ihmetyttää, miksei tarjolla ole ainoatakaan käännöstä hänen kokoelmistaan. Jopa suomenkielinen wikipedia-artikkeli on ihan ulapalla Sextonista (toisaalta voisin tokaista tässä kohtaa sarkastisesti, että mistä aiheesta wikipedia sitten on perillä), vaikka nainen kuuluukin aikansa tunnetuimpiin naisrunoilijoihin. Esimerkiksi Sextonin kokoelma Transformations on palkittu Pulitzerilla, ja jo hänen ensimmäinen kokoelmansa oli ehdolla USA:n National Book Awardille. Kyllä saisi suomalainen käännös/kustannustyö tässäkin asiassa ottaa itseään niskasta kiinni.

Mutta onneksi itse osaan englantia, sillä Selected Poems of Anne Sexton oli todella lukemisen arvoinen. Kirja sisältää lyhyen biografian, johdannon, kronologian Annen elämästä ja tietenkin sisällysluettelon. Etenkin kronologia oli hyödyllinen apukeino Sextoniin perehtymättömälle lukijalle, eipähän tarvinnut kaivaa googlea esiin kun uteliaisuus iski :P Uskon, että tulen vielä hankkimaan tulevaisuudessa joitakin yksittäisiä kokoelmia Sextonilta omaan hyllyyni, ja toivon, että Suomessa vielä joku päivä havahduttaisiin ja suomennettaisiin jonkinlainen läpileikkaus tältä yhdysvaltalaiselta runoilijalta.

Suosittelen myös tutustumaan Sextonin hypnoottiseen ääneen.

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Jos kirjat olisivat karkkia, minulla olisi tekohampaat


Voihan kakka. En enää edes sano muuta...

Second hand + loppuale =

Adams, Richard Ruohometsän kansa
Barbery, Muriel Kulinaristin kuolema
Barnes, Julian Puhumalla paras
Gordimer, Nadine Rakkaus kielletty
Haahtela, Joel Elena
Heaney, Seamus Ojanpiennarten kuningas
Hesse, Hermann Narkissos ja kultasuu; Siddhartha; Gertrud
Kallas, Aino Kolmas saattue 
Kauranen, Anja Ihon aika
Kilpi, Eeva Tamara
Kilpi, Marko Kadotetut
Kettu, Katja Kätilö
Lander, Leena Iloisen kotiinpaluun asuinsijat
Mosse, Kate Labyrintti
Niffenegger, Audrey Aikamatkustajan vaimo
Snellman, Anja Safari Club
Twain, Mark Eevan päiväkirja
Väisänen, Hannu Toiset kengät

Ei näin.