Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

tiistai 31. tammikuuta 2012

Ja jälkeen jää runokuu

"Even when poetry has a meaning, as it usually has, it may be inadvisable to draw it out... Perfect understanding will sometimes almost extinguish pleasure."
A. E. Housman
En ole ihan varma, onko olo haikea vai ei näin tammikuun, Tea with Anna Kareninan runokuun, jäädessä taakse. Enemmänkin ehkä tuntuu, että runoratsuni on saanut metaforaähkyn, ja piehtaroi tuskaisena ainakin toistaiseksi jossakin kaukana. Kiitos ja kuittaus runoille siis vähäksi aikaa, helmikuussa sukelletaan Angela Carterin maagisrealistiseen maailmaan!

Sitten pienet häpeäfanfaarit. En todellakaan saanut luettua niin paljon runoja kuin mitä olin luvannut - luin itse asiassa vain neljä teosta (Pablo Nerudan Andien mainingit on vielä kesken, mutta yritän saada kirjan luettua huomiseksi).  Tammikuu on pikaravintola-alalla Imatralla venäläisten juhlaa (--> paljon töitä), ja vapaa-aika on kulunut kuntoillessa ja kerätessä voimia. Mutta jälkiviisaana voin todeta, että ehkä tässä kuussa laatu korvasi määrän ;) Tuskin olisinkaan jaksanut kovin montaa kokoelmaa lukeakaan, vaikka aikaa olisi ollutkin enemmän. Ainakaan, kun kaksi lukemaani runoilijatarta ovat kynäilleet melkein yksistään kuolemankaipuusta ja suorittaneet päälle ansiokkaat itsemurhat. Hilpeys oli jokseenkin kadoksissa...

Eniten tässä kuussa pidin ehkä Helvi Hämäläisen Valituista runoista kokonaisuutena, mutta yksittäiset hätkähdyttäjät löytyivät Eeva Kilven Animaliasta ja Sylvia Plathin Crossing the Waterista. Anne Sextonin runojen kohdalla aloin jo havaita itsessäni pieniä puuroutumisen merkkejä, eikä lukufiilis ehkä ollut enää ihan kohdallaan. Vaikka runoja suomentaa nopeasti ja lukeekin nopeasti, niiden ymmärtäminen ja avaaminen tuntuu vievän kovin paljon aikaa. Runoissa on harvoin juonta, vaan pikemminkin monia metaforia ja hienoja sävyjä, jotka ohittaa mikäli lukee liian nopeasti. Tämän kuun vajaa kirjamäärä on ollut paljon uuvuttavampi urakka, kuin ennätykseni tammikuulta 2008 (33 kirjaa, kaikki romaaneja).

Runoista on myös vaikeaa blogata. Haluan pohtia blogissani enimmäkseen omaa lukukokemustani, ja pyrin välttämään pelkkää kirjallisuusanalyysiä. Lukemani runot houkuttelivat minua monesti runoanalyysiin, ja kun sitten yritin keskittyä omaan lukukokemukseeni, supistui kuvaukseni kovasti. Tuntui, että minulla oli sylissäni kasa arvoituksia, joita pitäisi avata, mutta niitä ei silti saisi kokonaan ratkaista. Myös kriittinen arvostelu tuntui vaikealta - runosta jää usein mieleen vain vahva tunne, harvemmin tulee pohdittua, oliko runo hyvä vai ei. Ja sitten vielä että miksi ei ollut tai oli...

Tiivistyksenä: runous on vaikeaa, aikaa vaativaa ja masokistista, mutta silti jotenkin vinksahtaneesti palkitsevaa. Ehkä se palkinto on tunne, joka saapuu koskettavan kielikuvan jälkeen, tai se puhtaus, jonka kaunis kieli antaa lukijalahjaksi. 

PS. Pahoittelut pienestä fontista. En tiedä mitä tapahtui :O

maanantai 30. tammikuuta 2012

Animalia

Jokainen eläin on subjekti.
Se on: oman elämänsä keskipiste,
itsensä puolustaja,
varuillaan joka suuntaan
niin kuin sinä ja minä.
Omanarvontuntoinen:
ei sallisi itseään loukattavan.

Kohteita on vain rakkaudella
ja julmuudella ja toiveilla,
muuten on kaikki vain omaa kokemusta.
Omaa kokemusta kaikki.
Kaikki on minä.

Minä riipun sinun olkapäilläsi tapettuna.
Minä pelkään kun lähestyt pihdit kädessä.
Minä istun ja odotan sinun häkissäsi.
Minä palelen. Minulla on ahdasta.
Minuun koskee.

Olet unohtanut jotain oleellista.
Olet unohtanut että
minä olen minä.
Ei tämä ole stressiä.
Minä kärsin.
---

En varmaan koskaan ole herkistynyt ja suuttunut näin paljon lukiessani kenenkään runoja. Ei edes tekisi mieli kirjoittaa tästä teoksesta mitään, koska parasta olisi, että jokainen kokisi Animalian  varoittamatta ja haavoittuvaisena. Animalia oli hämmentävä, kuin myrsky, joka taivutti alleen ja sai itkemään. Se on peili, jonka ohitse ei haluaisi kävellä, eikä sen eteen pysty jäämään kauhistumatta. Animaliaan on tiivistetty ihmisten ansiot ja eläinten kärsimykset.

Eeva Kilven Animalia on moniteemainen runoteos, joka on jaettu kahdeksaan osaan. Vain kolmella viimeisellä osalla on nimet. Ensimmäiset neljä osaa ovat jossakin määrin arkipäiväisiä, niin sanotusti sekalaista höttöä, joissa pilkahtelee runoilijan älykkyys ja huumorintaju. Pari runoa ovat ihan oikeasti jo vitsejäkin, jotka saavat hymyn huulille. Toisaalta esimerkiksi Kun Jumala kuudentena päivänä loi ihmisen tarjoaa säihkyvää älyä ja toisinajattelua, ja antaa pienen varoituksen siitä, mitä tuleman pitää. Minä odotin lähinnä ihmisen animaalisen seksuaalisuuden kuvausta (pervo sisäislukijani pääsi taas kerran mielikuvituksensa kanssa vauhtiin), mutta ehei. Vaikka Animalian loppuosasta olisi mitä varoituksia, se onnistuu silti yllättämään lukijan. Voihan pyhä jysäys.

Animalia on teoksen viides osa. Se syyttää avoimesti, näyttää, mitä teemme eläimille ja luonnolle. Se ei tarjoa tekosyitä tai pakoreittejä, vaan käskee jokaisen tilille omista teoistaan. Minuun tämä yllättävä syytös vaikutti luodin tavoin, se upposi rintaan ja jäi kirveltämään. Ja itketti. Piti lukea miehelle osan useampikin runo ääneen, kun ne tekivät niin suuren vaikutuksen. Piti mennä kissan luokse, rutistaa se syliin ja itkeä sen turkkia vasten. Tämän osan tarkoitus oli sattua, ja se todella sattuukin. Hetken voi jopa tuntea eläinten kivun, niiden avuttoman haavoittuvaisuuden.

Seuraavat osat, Laulu rakkaudesta puihin ja eläimiin, Mummografiaa ja Morsian lieventävät hieman Animalian aiheuttamaa tuskaa, ja näyttävät vaihtoehtoisen tien. Se tie on tehty rakkaudesta luontoon, halusta olla osa vihreää planeettaa eikä sitä tuhoava kuluttaja, sekä tunteesta, että kaikki on mahdollista. Kaunis päätös rajulle tunnemyrskylle. Tuskin ihan hetkeen unohdan tätä kokoelmaan, ja varmasti tulen lainaamaan sen runoja vielä useaan otteeseen. Ja jos et vielä tajunnut, niin kyllä, Eeva Kilven Animalia on pakollista (!) luettavaa. Ymmärrän kyllä, että kaikissa tällainen paatos ei aiheuta herkistymistä vaan kiivaita vastareaktioita, mutta mielestäni ne vastareaktiotkin ovat keskustelemisen arvoisia. Niihin liittyen haluaisin esittää pari kysymystä, joita itse pohdin usein, ja joita Jokainen eläin on subjektikin kehottaa pohtimaan:


Rakastatko lemmikkiäsi? 
Satuttaisitko lemmikkiäisi?
Mikä tekee lemmikistäsi koekania tai liian pienessä karsinassa lihotettavaa tehotuotantopossua ylempiarvoisemman?
Uskotko, että niillä ei ole minuutta, etteivät ne tunne kipua vain siksi, etteivät ne ole niin älykkäitä kuin sinä?


Mikä tekee sinusta ylempiarvoisemman?

Vastaus on viimeiseen kysymykseen on "ei mikään". Valinta sen sijaan on sinun.

sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Helvi Hämäläisen Valitut runot

"Korven lähteessä siellä on yhä suomalaisen sotilaan kuva,
Hänen verensä vuoti lähteeseen ja hänen kuvansa jäi
                                                      iäksi vedenpintaan.
Hän katsoi lähteeseen kuollessaan, ei niinkuin
                                           Narkissos omaa kuvaansa
                    rakastaen,
vaan lähde katsoi häneen ja rakastuen kätki hänet sydämeensä."

Jostain syystä olen viime aikoina suhtautunut varsin skeptisesti suomalaisiin runoilijattariin. Kenties siksi, että minulle jo ennestään tutut Aino Kallas ja Saima Harmaja ovat kirjoittaneet sellaista runoutta, että se on mennyt luihin ja ytimiin, hämmästyttänyt ja ihastuttanut. Ehkä siksi ei enää uskalla toivoa, että Suomen historiasta voisi löytyä lisääkin näitä vaikuttavia lyyrankantajattaria. Vaan voipas sittenkin...!

Helvi Hämäläisen Valitut runot on kattava läpileikkaus runoilijattaren tuotannosta. Kirjailija itse on valinnut osan teoksen runoista, ja uuteen painokseen on liitetty Finlandia-palkittu kokoelma Sukupolveni unta. Ensimmäisten kokoelmien runoissa vilisee eläimiä ja kansanuskomuksia, mutta myöhemmät runot ovat hieman modernistisempia ja karsittuja. Viimeinen ja ehkä vaikuttavin kokoelma palaa jossain määrin ensimmäisten runojen herkkyyteen, mutta samalla se myös kirpaisee aiheillaan.

Jos pitäisi vertailla Hämäläisen runoutta jonkin toisen kirjailijan runouteen, olisi vaikeaa keksiä mitään sopivaa vertailukohdetta. Hämäläinen kun kirjoittaa niin koskettavia, ikään kuin saturunoja, joissa eläimet, luonto ja ihmiset ovat aivan kummallista, ihanaa ja elävää. Varsinkin alkupuolen runot kokoelmassa olivat yksinkertaisesti niin mielettömän söpöjä, että tuntui kuin äiti olisi lukenut minulle eläinsatuja. Ja vielä niin omaperäisiä - osa kielikuvista on niin tuoreita ja ennakkoluulottomia, että ilokseen niitä ihmettelee.

Loppua kohden satumaisuus vähenee, ja runot muuttuvat karsitummiksi ja kenties henkilökohtaisemmiksi. Harmi, sillä rakastuin niin kovin Helvin sinisiin hevosiin! Sen sijaan Sokeat lähteet -kokoelman jumalallisuus lähinnä tylsistytti minua. Itse olen huomannut, että minusta on kovin vaikeaa suhtautua objektiivisesti kristillistä jumaluutta käsitteleviin runoihin, koska itse olen ateisti. Jokin näissä runoissa jää aina etäiseksi, ja jälkikuva henkii nytkin paatosta. Ehkä se johtuu yksinkertaisesti siitä, että aihe ei vain kiinnosta. Onneksi viimeinen kokoelma, Sukupolveni unta, hätkähdytti kyllä sitten siitäkin edestä.


Sukupolveni unta on takakannen mukaan sotasukupolven puheenvuoro. Ajattelin, että tästä innostun varmaan vähiten, mutta itseasiassa Sukupolveni unta oli tässä kirjassa se palanen, joka sai minut itkemään. Lukiessani runoa Muistot herkistyin hauraasta ja kauniista surusta, ja Hevosille, jotka kaatuivat sodassa sai hevoshullun pikkutytön sisälläni puristamaan kaikkia sotaan uhrattuja hevosia rinassaan. Miten joku voikaan kirjoittaa näin herkästi, näin kauniisti! Normaalisti kartan sota-aiheita, mutta Hämäläinen on kirjoittanut niistä niin koskettavasti, että suosittelen jokaista lukemaan. Sukupolveni unta näyttää sodan niin sotilaitten, korpilähteitten, hevosten ja taideteostenkin puolesta, ja onnistuu paljastamaan tappamisen järjettömyyden ja sen tuottaman mittaamattoman menetyksen. Vakuuttava vaihtoehto Tuntemattomalle sotilaalle.

Kokonaisuutena Helvi Hämäläisen Valitut runot jätti jälkensä, vaikka joukkoon mahtuikin pari kokoelmaa, joita en ihan omakseni ottanutkaan. En osaa sanoa, olivatko nämä kokoelmat jotenkin heikompia, mutta ne veivät minut ehkä turhankin kauas mukavuusalueeltani, eivätkä tarjonneet mahdollisuutta samaistua. Eniten pidin Hämäläisen tavasta käsitellä sotaa, sekä hänen satu/eläinrunoistaan. Ehkä jopa niin paljon, että voisin tämän jälkeen sanoa Helviä yhdeksi suosikkirunoilijakseni...

perjantai 27. tammikuuta 2012

Crossing the Water

 "I want to be looking at them when they come,
Picking among the dumb minerals, the roots."

Muistelin, että olisin tämän kokoelman joskus lukenut, mutta enpäs ollutkaan. Sen sijaan olen tutustunut osaan kokoelman runoista aikaisemmin, ja vaikuttunut niistä syvästi. Myös vuonna 2010 lukemani Sylvia Plathin romaani The Bell Jar (suom. Lasikellon alla) kosketti ja ihastutti minua ihan mielettömästi. Kieli oli niin puhdasta ja soivaa, että halusin lukea lisää.

Plathin runojen tunnelmat ovat synkkiä - usein puhuja kaipaa kuolemaa. Yllättävintä runoissa on se sävy, jolla tämä kuolemankaipuu sitten esitetään. Sävy ei ole synkkä tai pelokas, vaan yksinkertaisesti jopa tyhjän puhdas. Plathin kieli kun on parhaimmillaan modernistista, muotojen täyttämää kudelmaa, joka maustetaan silloin tällöin muutamalla mystillisellä elementillä. Kuolemaa ei siis esitetä tässä kokoelmassa mitenkään lopullisena tai kammottavana, vain pikemminkin ainoastaan vaiheena, jonka puhuja haluaisi jo käydä läpi.

Crossing the Water käsittelee myös minuuden katoamista. Milloin sielu voi livahtaa pois, milloin peilistä katsova ihminen ei olekaan itse. Pakko sanoa, että yhdessä varsin neutraalin sävyn kanssa mielestäni näiden aiheiden käsittely on yksi Plathin vahvuuksia runoilijana, koska hän kirjoittaa myös psykologista runoutta, joka menee ihmisen sisälle eikä lopu ainoastaan tunteisiin tai vaikutelmiin. Plath tarjoaa kiinnostavan, erilaisen ja oudonkin vaihtoehdon perusrunoudelle. Välillä tuntuikin, kuin lukisin Freudin potilaskertomuksia.

Mutta ei tämä ihan täydellinen kokoelma ole. Siinä missä runojen sävy on parhaimmillaan puhdas ja kylmä, osa runoista vaikutti minusta jopa halveksivilta ja ylimielisiltä. Lisäksi Plathin erikoinen ja tuore kieli karkaavat välillä omiin sfääreihinsä, ja runot tuntuvat pelkiltä sanaleikeiltä. Ihan kuin runoilijalla olisi ollut päässään täydellinen idea, joka olisi kärsinyt toteutuksessa liiasta työstämisestä. Kaikki runot eivät ole aitoja tai soljuvia, vaan osa tökkii ja pahasti. Itse odotin ennakkotutustumisteni perusteella Crossing the Waterilta vähän enemmän, mutta taso jäikin kokoelmassa varsin vaihtelevaksi.

Silti kannustan kaikkia edes vähänkään kiinnostuneita tutustumaan Plathin runouteen, koska sieltä ihan varmasti löytyy jokaiselle oma helmensä, joka jää pään sisälle kimmeltelemään. Crossing the Waterista suosittelisin runoja I am Vertical, Two Campers in Cloud Country, The Surgeon at 2 A.M. ja Crossing the Water. Ja jos runous ei kiinnosta, niin kannattaa tarttua Plathin ainokaiseen romaaniin.

torstai 26. tammikuuta 2012

Kirjakarkkia

Pitkä aika on kulunut viimeisimmästä kirjakarkkipostauksesta. Olen eksynyt aleilemaan niin infoon kuin suomalaiseenkin, kirpparille ja ties minne... Äkkiä siis listailemaan hankintoja, ennen kuin unohdan mitä kaikkea ihanaa olenkaan ostanut!

Ja kyllä, olen kenties hieman lipsunut uudenvuodenlupauksestani ;P

Adichie, Chimamanda Ngozi Purppuranpunainen Hibiskus
Adichie, Chimamanda Ngozi Puolikas keltaista aurinkoa
Dominé, André Viini
Dorrestein, Renate Pojallani on seksielämä ja minä luen äidilleni punahilkkaa
Duras, Marguerite Sodan vihkot ja muita kirjoituksia 
Giordano, Paolo Alkulukujen yksinäisyys
Haahtela, Joel Katoamispiste
Hyry, Antti Uuni
Makine, Andreï Vain rakkaus
Rajaniemi, Hannu Kvanttivaras 
Robison, Marilynne Kotiin
Shaffer, Anne (ja Annie Barrows) Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
Snellman, Anja Parvekejumalat
Tamminen, Petri Enon opetukset
Väisänen, Hannu Kuperat ja koverat
Westö, Kjell Leijat Helsingin yllä

Jos minä saisin valita...

Sain Katrilta Jos minä saisin valita -haasteen. Osa säännöistä on jokseenkin huumorilla höystettyjä (anteeksi jo etukäteen, jos joku pahoittaa mielensä). Tässä siis Nooran unelmavaltio pähkinänkuoressa:

Jos minä saisin valita, niin...

... ihmisten olisi pakko pitää huolta henkilökohtaisesta hygieniastaan.
... raiskauksista ja eläinrääkkäyksistä annettaisiin kovempia tuomioita.
... tehotuotanto lopetettaisiin.

... maatiaskissoilla pentujen teettäminen olisi laitonta.
... tahallinen ylipainoisuus olisi kiellettyä.
... ei olisi yli/alipalkattuja ammatteja.

... uudet kirjat ja ratsastustunnit eivät olisi niin helkkarin (!) kalliita.
... puoli tuntia liikuntaa päivässä olisi pakollista.
... BB ja salkkarit lopetettaisiin.

... tuntemattomille ihmisille voisi puhua ilman, että saisi hullun leiman.
... yli 15 euron viinit olisivat verovapaita.
... Angela Carteria olisi suomennettu IHAN TÖRKEÄSTI ENEMMÄN kuin nyt.

... kaikista kulutustuotteista menisi hyväntekeväisyys/eläinsuojeluvero.
... alkoholisti/päihderiippuvaiset vanhemmat menettäisivät huoltajuuden helpommin.
... nuorten psyykkiseen hyvinvointiin käytettäisiin enemmän varoja.

... armeija lakkautettaisiin.
... karppaus/muut huuhaadieetit korvattaisiin yksinkertaisesti terveillä elämäntavoilla.
... syrjäytymistä ennaltaehkäistäisiin paremmin.

... julkinen liikenne olisi halvempi vaihtoehto henkilökohtaiselle autoilulle, ja myös yhteydet olisivat paremmat.


Siinä kaikki, mitä tuli mieleeni. Ottakaa ihmeessä kantaa! :)

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

The Catcher in the Rye

 "Anyway, I keep picturing all these little kids playing some game in this big field of rye and all.  Thousands of little kids, and nobody's around - nobody big, I mean - except me.  And I'm standing on the edge of some crazy cliff.  What I have to do, I have to catch everybody if they start to go over the cliff - I mean if they're running and they don't look where they're going I have to come out from somewhere and catch them.  That's all I do all day.  I'd just be the catcher in the rye and all.  I know it's crazy, but that's the only thing I'd really like to be."

Ihan ensiksi pahoittelen sitä, että viimeisestä postauksesta on vierähtänyt tovi. Nyt on vain ollut niin, että töitä on ollut ihan riittämiin, ja elämä on hieman muuttunut tulleen uuden vuoden myötä (terveellisempään, mutta myös hektisempään suuntaan). Enkä ole kovasti ehtinyt runoihinkaan perehtyä tässä kuussa, voi minua :D Mutta asiaan.

Luin J.D. Salingerin klassikon jouluaattona, ja tuohon ajankohtaan kirja sopii varsin hyvin koska sekin sijoittuu joulun tienoille. The Catcher in the Rye (suom. Sieppari ruispellossa) kertoo siis nuoresta pojasta, joka viettää muutaman jännittävän päivän New Yorkissa. Kaupungissa vietetty aika opettaa hänelle yllättävän paljon.

Salinger on ehdottamasti taivava luomaan henkilöhahmoja, sillä harvoja henkilöitä kuvaillaan yksityiskohtaisesti, vaan heidän luonteensa tulee esiin enemmänkin dialogin ja tekojen kautta. Joku käyttää samoja sanoja kerta toisensa jälkeen, toinen taas puhuu vanhahtavasti ja kolmas slangia. Hieno ja taitoa vaativa ratkaisu kirjailijalta, joka tässä kirjassa kantaa hienosti. Vaikka koinkin esimerkiksi kirjan päähenkilön jyrkäksi ja ärsyttäväksi, on hänet silti rakennettu uskottavaksi. Näitä lisää!

Holden ei ole ehkä luotettavimpia kertojia (jonka hän itsekin myöntää), ja tämä heiluttaa lukijan käsitystä tarinasta koko lukuprosessin ajan. Puhuuko kertoja totta vai ei? Toisia lukijoita tämä voi ärsyttää, mutta oma pieni sisäinen masokistini nauttii tällaisista pulmallisista kertojista.

Kehityskertomuksena The Catcher in the Rye on vuoroin ahdistava, hauska ja - ikävä kyllä - tylsä. Se, mikä saattoi olla nuoresta ihmisesti jännittävää 1940-luvulla, on valitettavasti jopa tympäisevää nykylukijasta. Itse ainakin kirja sai minut odottamaan jotakin, jonkinlaista rajuutta tai räjähdystä. Kun jännitys sitten laukeaa kirjassa, olo oli jokseenkin pettynyt. Odotin vähän hurjempia seikkailuja, mutta ehkä minun olisi pitänyt vilkaista ilmestymisvuotta paremmin, eli mikään ajanviete kirja tämä ei todellakaan ole... Mutta mutta. Kirjan musta huumori kompensoi tylsyyttä jokseenkin kiitettävästi. Tapahtumat muuttuvat odottamattomaan suuntaan, ja henkilöhahmoista paljastuu uusia puolia. Eikä pidä unohtaa alaikäisen päähenkilön ratkiriemukkaita aikuismaisia elämänohjeita :D

Traagisuuttakin löytyy. The Catcher in the Rye muistuttaa minua paljolti omasta nuoruuden etsiskelystäni, siitä tunteesta, ettei mikään riitä, ettei tiedä vielä mitä elämältä haluaa. Samalla punastelen omaa taannoista ylimielisyyttäni, sitä samaa jota löysin Holdenista. Ehkä eniten tässä kirjassa minua silti kosketti päähenkilön yksinäisyys, joka toimii vahvana kontrastina henkilön muille tunteille/ominaisuuksille (viha, ylimielisyys, uhkarohkeus). Luultavasti siinä piileekin kirjan tärkein sanoma: myös rohkeimmat, ylimielisimmät ja päättäväisimmät ihmiset tarvitsevat toista ihmistä matkallaan.

Toisaalta voin suositella kirjaa esimerkiksi joululukemiseksi (jouluista kehitystä kuten Saiturin joulussa), toisaalta taas neuvoisin karttamaan tätä kirjaa mikäli etsit vain ajanvieteromaania. Nuorten kirjat mielletään yleensä kevyeksi lukemiseksi, mutta The Catcher in the Ryen suurin nautinto syntyy eri kirjallisuuden keinojen havaitsemisesta, ei niinkään tarinasta itsestään. Ja varoitus: päähenkilö on kenties yksi kirjallisuuden historian ärsyttävimmistä.

sunnuntai 1. tammikuuta 2012

Vuodesta 2011 ja nimityksiä

Haaste: Lukutoukan katsaus vuoteen 2011

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?
- Laura Gustafssonin Huorasatu

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?
- Daniel Keyesin Flowers for Algernon (Kukkia Algernonille)

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken ?
- Kim Edwardsin Muisto tyttärestäni

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
- David Nichollsin One Day (vaikka en kirjasta pitänytkään)

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?
- Huorasatu

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?
- Tämän vuoden uutuuksiin en ole niin kovasti perehtynyt, etten oikein osaa sanoa uusista kirjoista mitään. Jane Bowlesin Two Serious Ladies ansaitsisi kyllä enemmän huomiota - tosin en tiedä, onko sitä käännetty suomeksi ollenkaan.

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?
- Kiba Lumbergin Repaleiset siivet.

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?
- Two Serious Ladies

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?
- Lionel Shriverin We Need to Talk about Kevin (Poikani Kevin)

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?
- Minna Canthin Anna-Liisan

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?
- Angela Carterin The Passion of New Evestä

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?
- Michael Cunninghamin The Hoursin

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?
- We Need to Talk about Kevin

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?
- Kiba Lumbergin Musta perhonen

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?
- Two Serious Ladies

---
Ja sitten loppuun nimityksiä, jotka olen perinteisesti itsekseni jo useamman vuoden aikana jakanut lukemieni kirjojen kesken. Tänä vuonna saan vain vihdoin jakaa nämä blogini kautta.

VUODEN PARAS KIRJA: JANE BOWLES - TWO SERIOUS LADIES

VUODEN INHOKKI: MATHIAS MALZIEU - SYDÄMEN MEKANIIKKA

VUODEN MIELENKIINTOISIN: LIONEL SHRIVER - WE NEED TO TALK ABOUT KEVIN

Tämän bloggauksen myötä toivottelen kaikille lukuisia lukukokemuksia uudelle vuodelle 2012, ja samalla julistan Tea with Anna Kareninan teemavuoden alkaneeksi. Eli tammikuun bloggaukset keskittyvät runoihin, ensimmäisenä on luvassa Sylvia Plathia, mutta listalta löytyy toki monta muutakin mielenkiintoista runoilijaa. Helmikuussa palataan romaaneihin ja siirrytään Angela Carterin ihmeelliseen maailmaan. ;) Ja lopuksi...

Uudenvuodenlupauksenani on jättää kirja kesken, mikäli en sen lukemisesta nauti ollenkaan (aikaisemmin olen jättänyt hyvin vähän kirjoja kesken). Lupaan myös rajoittaa kirjashoppailua, ja keskittyä käymään omaa hyllyäni läpi (suunnitelman vuodelle 2012 tein sen mukaan). Ja ennen kaikkea, lupaan jakaa jokaisen lukukokemukseni täällä netissä! Kiitos ihanat lukijani ja muut kommentoineet hienosta vuodesta 2011!

- noora