Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

lauantai 29. joulukuuta 2012

The Scarlet Letter & When She Woke


She had not known the weight until she felt the freedom!

Pahoittelen suuresti viimeaikaista mieltymystäni tuplapostauksiin. Mutta kun nämä kaksi kirjaa ihan oikeasti komppaavat toisiaan - Hilary Jordan on kirjoittanut romaaninsa When She Woke revisioiden Nathaniel Hawthornen vanhaa klassikkoa The Scarlet Letter (Tulipunainen kirjain). 1600-luvun Amerikan puritaanisesta yhteisöstä on siirrytty vaihtoehtoisen tulevaisuuden Teksasiin. Hawthornen teoksen päähenkilön Hester Prynnen synti on aviorikos, ja Jordanin romaanissa Hannah Payne syyllistyy aborttiin. Hester joutuu kantamaan rinnassaan purppuranpunaista A-kirjainta, Hannahin koko iho värjätään punaiseksi. Kumpaakin odottaa syrjintä ja eristäytyminen sekä kamppailu omista oikeuksista.

Hester on päähenkilönä huomattavasti passiivisempi ja yksiulotteisempi kuin Hannhah - Hawthorne tuntuu keskittyvän enemmänkin miespuolisen päähenkilön katumuskertomukseen. When She Woke taas päästää naisen ääneen kokonaan, ja miehen ääni hukkuu sen taakse. The Scarlet Letter on kertomus välttämättömästä kohtalosta, jota ei voi paeta. When She Woke taas vaatii enemmän ja uhmaa kohtaloa. Se on emansipatorinen tarina, mihin kenties jo herääminen romaanin nimessäkin viittaa. 

Kummassakin romaanissa on puolensa. Hannahin tarina on vähemmän allegorinen ja enemmän vihainen kuin Hawthronen teos ja nopealukuinen. Vaikka tarina tempaakin mukaansa, Hannahin rinnalla muut sivuhenkilöt jäävät pakosti litteämmiksi. Loppupuolelle on myös eksynyt liikaa siloittelua, joka tuntuu teennäiseltä ja hätäiseltä. Ihan kaikkea ei olisi tarvinnut selittää auki, oikeassa määrin aukot lisäävät mielenkiintoa. Nyt kiinnostus ehtii hieman notkahtaa.


Varsin suorasukainen heräämiskertomus saattaa myös ärsyttää. Miehet ovat sikoja ja uskonto alistaa naista ja lässynlää, ei mitään uutta. Mutta kyllä When She Woke tarjoaa muitakin vaihtoehtoja lukea itseään - Hannahin voi nähdä itsekkäänä henkilönä eikä pelkästään sankarina. Aihe on myös tärkeä: abortista ei koskaan puhuta liikaa, sillä se on yksi keskeisimpiä naisen oikeuksia. Jos aborttia kielletään tai rajoitetaan, mennään vauhdilla kohti viidakonlakeja. Jordan kirjoittaa siis ajankohtaisesta aiheesta, joka herättää vieläkin keskustelua. When She Woke saattaa myös innostaa nuorempia lukijoita tarttumaan klassikoihin, sillä The Scalet Letterin lisäksi taustalta löytyy aivan varmasti myös Kate Chopinin Awekening (Herääminen). Itsekin sain aikaiseksi pitkän jahkailun jälkeen lukea Hawthornen romaanin joulupyhinä rinnakkain Jordanin teoksen kanssa.




Ihmisten syrjinnän keinotekoinen tuottaminen kuulostaa karmivalta. Puritaanisen Amerikan noitatunnelmat ovat vaihtuneet moderniin painajaiseen, jossa ihmisoikeuksien polkeminen oikeutetaan yhteisellä päämäärällä. The Scarlet Letterin synkkä allegorisuus kiehtoo ja pohditutta kuin öinen metsä, mutta Hannahin kertomus on paljon suoraviivaisempi ja kliinisempi, jopa kylmempi. Jordan kirjoittaa myös omalla tyylillään, joka eroaa kovasti Hawthornen kaunopuheisuudesta. Välillä vanha klassikko vaatiikin tietoista keskittymistä lukemiseen - tuskin olen ainoa, joka lukiessaan huutaa armoa kielikiemuroilta. Jordan on loppujen lopuksi lainannut perusidean lisäksi kovin vähän The Scarlet Letteristä, nimiä ja muutamia samoja symboleja voi bongailla. Pääasiassa kyseessä on kuitenkin varsin itsenäinen teos, eikä se välttämättä vaadi perehtymistä vanhaan klassikkoon. 

Toivottavasti Jordanin koukuttava moderni kauhukertomus suomennetaan joskus lähitulevaisuudessa. Uskon, että tämä kolahtaisi ihan mukavasti pohjoisen piirin lukijoihin. Myös hyvään elokuvaan on riittävät ainekset, ja leffasoveltuvuus on varmasti jenkkikirjalijalla ollut mielessä kirjoittaessa. Tiivistettynä: When She Woke on viihdyttävä, ajankohtainen ja välillä karmiva. The Scarlet Letter taas - well, Not So Much

---

When She Woke.
2012, Harper.
344 sivua.
Designed by Emma Rogers.

---

The Scarlet Letter.
2010, Collins Classics.
324 sivua.
Cover by e-Digital Design

perjantai 28. joulukuuta 2012

William Shakespeare: Rikhard III / Loppiaisaatto


Noniin, mitäs muuta, kuin puen tämän ylleni teeksennelläkseni siinä, ja soisinpa, että olisin minä ensimmäinen, joka tämmöisessä kaavussa on teeskennellyt.

Syksyllä luin kolme näytelmää William Shakespearelta: Macbethin, Rikahrd III:n ja Loppiaisaaton. Olen jättänyt Macbethin pois tästä postauksesta, koska entisenä IB-pakollisena ja tämänsyksyisenä ryhmätyönä olen kerta kaikkiaan ylitylsistynyt jo kyseiseen kirjaan. Vaikka Lady Macbeth on kyllä aika äijä, ja hänestä voisin kenties joskus bloggailla maailmanlopunpituisen postauksen. Mutta se onkin sitten ihan eri tarina.

Loppiaisaatossa on perinteistä shakespearelaista huumoria, joka jaksaa naurattaa vielä nykylukijaakin. Minuun narrit, humaltuneet hölmöt ja asuhuiputukset onnistuvat vetoamaan omalla erityisellä tavallaan. Loppiaisaaton huumori ja hauskat hahmot ovat niin eläviä, että koko näytelmä on pakko elää mukana, se ikään kuin esittää itsensä lukijan silmien edessä. Hieman harmittelin, että en tarttunut teokseen alkuperäiskielellä, sillä vaikka arvostan toki P. Cajanderin suomennosta, jotakin tuntuu jäävän puuttumaan alkuperäisen kielen mukana. Lisäksi vanhahtavuus häiritsi yhdessä suomennettujen nimien kanssa (esimerkiksi Topias Kärppä särähtää pahasti). Aikanaan käännösratkaisut ovat varmaan olleet perusteltuja, mutta nyt ne tuntuvat omituisilta ja teennäisiltä. Onneksi nykyään nimet jätetään ennalleen.

Paljon huumoria kumpuaa juurikin huiputtamisesta. Rakkautta ja sukupuolta feikataan säälimättömästi, ja lukija saa nauttia hupaisista erehdyksistä. Sukupuolileikittely tuntuu vielä nykyäänkin olevan suosittua elokuvisssa - tulee mieleen monta komediaa, joissa naiseksi tai mieheksi pukeutuminen naurattaa. Sukupuoliroolien murtaminen näyttäytyy komedioissa hilpeänä, joskin hetkellisenä kevennyksenä. Lopulta aina paljastuu kuka on mies ja kuka nainen. Järjestys rikotaan hetkeksi, mutta lukijalle on itsestään selvää, ettei maskeeraus ole pysyvää. Onnistuneet hämäykset saavat kuitenkin ihmettelemään, onko sukupuolella lopulta niinkään väliä. Onko sukupuoli oikeastaan kokonaan esitettyä, jos sen kerran voi aina tahtoessaan näytellä vastakkaiseksi todellisesta?






Rikhard III on sekin ehtaa Shakespearea, tosin tragedian muodossa. Macbethista ja Hamletista tutut kummitusnäyt ja vaivaavat unet voat tärkeitä tässäkin. Rikhard ei kuitenkaan ole niin kiinnostava ja monipuolinen henkilöhahmo kuin esimerkiksi Macbeth, vaan selvästi tyypitellympi pahis. Se latistaa hieman koko näytelmää ja vie osan mielenkiinnosta. Rikahrd III saattaa tarjota enemmän esitettynä, jolloin näyttelijät voisivat tuoda eloa yksipuolisiin henkilöhahmoihin. Tapahtumiltaan näytelmä on  kovin tiivis, sillä useat vuodet tiivistyvät viiteen näytökseen, joten rakenne typistää myös osan viehätyksestä.


Huomaan nauttivani Matti Rossin uusista käännöksistä. Kieli on modernia, mutta sisällöt säilyvät. Turha koristeellisuus ja liika krääsä on karsittu pois, mikä on mielestäni erinomainen ratkaisu. Rossin Shakespeare-käännösten lukeminen on nautinnollista ja hauskaa, kuin lukisi alkuperäistä teosta (esimerkiksi Myrskyä voin suositella varauksetta). Teksti tulee lähemmäs lukijaa ja avautuu eri tavalla kuin vanhemmat käännökset. En sano, etteikö niissäkin olisi hyviä puolia, mutta itse pidän enemmän uudemmista. Samalla näen modernit ratkaisut mahdollisuutena mukavuudenhaluisille lukijoille - jos ei halua kahlata läpi vanhahtavaa ja raskasta suomennosta tai alkuperäistä tekstiä, voi tutustua kaikessa rauhassa helpommin lähestyttäviin ratkaisuihin. Eikä silti menetä mitään olennaista.

Lisää tällaisia käännöksiä!

Jos oma Shakespeare-tietous on huonoissa kantimissa, suosittelen tutustumaan ainakin olennaisimpiin tragedioihin ja komedioihin, sillä niiden juonikuvioita on helppo bongata vielä nykypäivänkin elokuvista ja kirjallisuudesta. Shakespeare on yleissivistystä, ja kun vielä löytyy hienoja ja helppolukuisia suomennoksia, ei jää mitään tekosyitäkään.

Ja ne, jotka ovat jo rakastuneet Shakespearen näytelmiin, voivat vapaasti jättää oman kommenttinsa:

  • Mikä on sinun suosikkisi Shakespearelta? 
  • Entä jos inhokki, jos sellaista löytyy? 
  • Mikä on sinun suhteesi Shakespearen näytelmiin? 
  • Miksi Shakespearea kannattaa/ei kannata lukea?

---

Loppiaisaatto eli Mitä mielitte.
Englanninkielinen alkuteos Twelfth Night (n. 1600)
Suomentanut P. Cajander.
1944, WSOY.
100 sivua. 

---

Rikhard III.
Englanninkielinen alkuteos The Tragedy of Kind Richard III. (n. 1591)
Suomentanut Matti Rossi.
2004, WSOY.
213 sivua. 
Graafinen suunnittelu Matti Ruokonen.

torstai 27. joulukuuta 2012

Superrumaa uuttavuotta!


Superrumaa vuotta 2013 kaikille lukijoilleni ja satunnaisille blogiseikkailijoille! 

Ensi vuotta varten TwAK on koristautunut uuteen ulkoasuun (kuvassa näkyy tamperelainen kahvila Valo - kyseessä ei kuitenkaan ole maksettu mainos, vaan oma mieltymys tuohon kyseiseen kuvaan), ja teksti on muuttunut isommaksi ja ties mitä jännää. En ole vielä täysin tyytyväinen tulokseen (isompaa remonttia on luvassa), mutta toistaiseksi saa kelvata. 

Tämähän tarkoittaa sitä, että Rumat Kapinalliset on saatu kunnialla päätökseen: aamen. Haasteen suorittivat Katri ja Suketus. Onnittelut tunnollisille kapinoitsijoille! Ottakaa yhteyttä sähköpostilla, niin laitetaan rumuutta jakoon.

Oma haasteurakkani onnistui myös kunniallisesti. Luin haastetta varten viisi tiettyä kirjaa (listattu alapuolella), mutta myös moni muu lukemani kirja olisi mennyt haasteen alle.

Hubert Selby Jr: Last Exit to Brooklyn
Laura Gustafsson: Huorasatu
Kathy Acker: Pussy, merirosvokuningatar
Anthony Burgess: Kellopeli appelsiini
Unni Drougge: Hella H:n tunnustukset

Gustafssonin Huorasadusta tuli yksi kaikkien aikojen suosikeistani ja Unni Drouggeen ihastuin myös. Huorasatu on ihanan leikittelevä ja kategorioita rikkova teos, girl poweria parhaimmillaan.  Drouggelta taas suosittelen Penetraatiota niille, jotka etsivät jotain hätkähdyttävää lukukokemusta. Huikea kirja! Hella H:n tunnustukset taas suovat nautintoa Lolitansa lukeneille. Burgessin teoksen olen lukenut (elokuva on yksi suosikeistani) jo aikaisemmin - ehkä kaikki järjetön väkivalta ja naurettavuus koskettaa jotakin turtunutta osaa minussa. Se on parasta, kun kirja hätkähdyttää moneen kertaan luettunakin. Moog Konttisen suomennos on myös hei upea, jos kerrankin saa käännöstä kehua! 

Last Exit to Brooklyn jäi minulle kaikinpuolin väliinputoajaksi. Toisaalta pidin siitä, toisaalta provosoiduin. Ajattelin tuolloin, etten enää palaa Selby Jr:n töihin, mutta nyt tuntuu erilaiselta. Jokin teoksessa jäi häiritsemään ja kutittelemaan niin pahasti, että saatan ehkä tulevaisuudessa lukea vielä lisääkin. Kenties kirjallinen rumuus on kuin jokin tauti, se tarttuu ja kutittaa iholla. 

Kathy Ackeriin sen sijaan en ole palaamassa. Pussy on yksi tämän vuoden inhokkikirjoistani, mutta voin kuitenkin olla ylpeä itsestäni siinä suhteessa, että edes sain kirjan luetuksi. Tämä oli ties kuinka mones yritys kyseisen teoksen kanssa, ja olisi aivan yhtä hyvin voinut jäädä yrittämättäkin. Ihan järjetöntä kirjainsotkua! Vaginaa ja kikkeliä sivutolkulla ei tehnyt vaikutusta. Tunnottomien valtakunta oli Ackerilta jo helpompaa luettavaa (siinä oli kai jonkinnäköinen juonikin), mutta silti syksyinen Kathy Acker -teemakuuni jäi kesken. 

Ja teemakuukausista rakentuukin notkuva ja perin hutera aasinsilta seuraavaan asiaan: 

Lupauksia vuodella 2013:

1. En enää osallistu haasteisiin tai pidä teemakuukausia. Kun aikaa lukemiseen on rajatusti, on vain mukavaa kävellä hyllylle ja valita kirja hetkellisestä oikusta. Opiskeluissa on jo ihan tarpeeksi suunnitelmallisuutta.

2. En osta ainoitakaan tavoite-farkkuja. Mikään ei ole niin ärsyttävää kuin liian pienet housut! Varsinkin, jos ei ole mitään muuta päällepantavaa ja sitten on pakko vetää ne kamalat nihkeät makkarankuoret jalkaan. Lisäksi tursuava paljas läski on ympäristörikos! Ei siitä takamuksesta tule yhtään pienempää, vaikka se olisi laitettu miten pieniin pöksyihin tahansa. Piste.

3. En ylisuorita. Jostain syystä minulla on ikävä tapa ylibuukata itseni aina silloin tällöin. Tuntuu, etten joskus osaa vain olla. Joulu oli ihana poikkeus!

4. Luen taas ainakin sata kirjaa vuodessa, pakko!

5. Lupaan lupaan lupaan blogata useammin.

6. Lupaan postata vähemmän naamakuvia itsestäni ja kirjoittaa enemmän asiaa.

Näillä mennään kohti seuraavaa vuotta.

- noora

---

PS. Ensi vuoden alusta listaan perinteisesti viime vuonna lukemani parhaat kirjat. Tervetuloa silloin hakemaan sitä sisältöä, joka tästä postauksesta harmillisesti puuttuu. 

lauantai 8. joulukuuta 2012

Elena



Joel Haahtelan Elena on kaikinpuolin nätti kertomus. Tarina on sopivasti haikea ja surullinen, ja kieli on supernättiä. Mies rakastuu naiseen, mikäs sen söpömpi lähtöasetelma, vähän vielä riputellaan  maagisen realismin höttöhiutaleita sinne tänne koristeeksi. Hohhoijaa... Koska en halua ikävystyttää lukijoitani oman pitkästymiseni jahkailulla, jääköön siis tämä postaus sanamäärältään tyngäksi.

Jotenkin Haahtelan romaanista tulee mieleen country home -sisustuslehdet. Fiktiivinen maailma on ihastuttavan pumpulinen ja kieli niin kaunista että se on jo oksettavaa. Rumuutta on turha etsiä, samoin huonoa kieltä, eikä siinä mitään, mutta kun hei tämä on jo tylsää. 

Toki teos voi myös ihastuttaa ja vietellä. Uskon, että Elena tarjoaa lukijalleen kahta eri positiota: toisessa lukija samaistuu rakkaustarinan henkilöihin tai ihastuu fiktiivisen maailman kauneuteen, toisessa taas vieraantuu näistä. Ei varmaan tarvitse selittää kummasta positiosta löysin itseni. En voinut samaistua keneenkään kirjan henkilöistä, ja teoksen naiskuva tuntui jotenkin imelältä. En löytänyt Elenasta mitään itselleni hyödyllistä tai koskettavaa ja ehkäpä siksi unohdin kirjan pian lukemisen jälkeen. Muistan enää juonen peruskaavan, imelyyden ja oman yökkäilyni. 

Elena aiheutti minussa sen verran voimakkaan hylkimisreaktion, että on vaikeaa sanoa oliko romaani huono vai sotiko se vain pahasti omia henkilökohtaisia mieltymyksiäni vastaan. Elenaa on luettu Blogistaniassa paljon ja paljon siitä on pidettykin, joten kenties kysymyksessä on makuasia. Haters gonna hate, niinhän se menee. 

Elena tiivistettynä: kermakarkki angoravillapaidassa. 

---
Elena. 
2003, Otava.
126 sivua.
Graafinen suunnittelu: Päivi Puustinen.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Valoa valoa valoa - kirjallisuutta nuorille



Eloa eloa eloa kirjoitti Vilja-Tuulia Huotarinen kirjaani. Kuinka hyvin se sattuikin, sillä olin juuri muuttanut uuteen kaupunkiin. Oli päiviä, jolloin koko keho tärisi kuin ihmeellistä värinää: ihan kohta, ihan kohta, ihan kohta elämä alkaa. Niissä tunnelmissa käperryin sohvannurkkaan ja luin Mariia Ovaskaisen muistelmia. Täynnä odotusta ja elämäniloa.

Joskus harvoin, ennen kuin ehtii avatakaan kirjaa, tietää pitävänsä siitä. Samalla tavalla Huotarisen kirja ryömi minunkin sisälleni, ja kun avasin kannet, avasin samalla jotakin itsestäni. Kaikki se, mitä en lukenut teininä, ja kaikki se, mistä olisin halunnut lukea - koko teini-ikäni oli tuossa pienessä kirjassa. Ehkä osa lukukokemuksen riemusta syntyi siitä, että teos sattui elämääni oikeaan aikaan. Uuden kynnyksellä on hyvä pysähtyä hetkeksi ja luodata katse menneisyyteen. Huotarisen teosta lukiessa sain  nostalgisena nyökytellä päätäni. Paras tyttökirja ikinä.

En kuitenkaan pitänyt teininä nuortenkirjoista. Tunsin itseni usein ulkopuoliseksi ja ikäisiäni älykkäämmäksi,  ja kirjat vain syvensivät tuota kuilua. En voinut käsittää typeriä ihastumisia ja kaikkea sitä pinnallisuutta, jota nuortenkirjat niin antaumuksella kuvasivat. Missä oli se elämä, jota minä elin joka päivä? Miksei kukaan kirjoittanut nuorista nuorten tavalla, eikä aikuisten tavoin? Olinko jotenkin epänormaali, kun en pystynyt samaistumaan viisikkoseikkailuihin? 

Ennen kaikkea olin hämmentynyt, mutta samaan aikaan myös utelias. Teini-ikä muistutti tutkimusmatkailua - se oli täynnä löytämistä, kipua ja jatkuvasti laajenevaa tilaa. Lapsuudessa maailma on niin suurenpieni, mutta teininä vasta todella tajuaa mahdollisuuksien rajattomuuden. Ja siinä sivussa pitäisi vielä päättää oman tulevaisuuden kurssi, löytää itsensä. Ei kaikki palaudu pelkästään prinsessasadun metsästykseen. 

En käsitä, miksi nuorten seksuaalisuus on niin suuri tabu. Nähdäänkö teini-ikä maailmasta erillisenä tyhjiönä, johon lapsi katoaa kuin mustaan tunneliin vain putkahtaakseen parikymppisenä ulos putkesta valmiina ihmisenä? Eihän se niin ole. Myös nuoret elävät seksuaalisessa maailmassa - vanhempani ällistyisivät, jos tietäisivät mitä minä tiesin teininä. Olin hyvin kaukana neiti etsivistä ja runotytöistä. Se, että ei kirjoiteta asioista niiden oikeilla nimillä, ei muuta todellisuutta. Toki nuorten seksuaalisuudesta saa tyttöjen lehdissä kirjoittaa, ja seksivalistustakin on. Mutta jos joku kirjoittaa romaaninsa päähenkilöksi seksuaalisen nuoren tytön, saa olla miltei varma että jonkinlainen pervokeskustelu sikiää. Äkkiä aikuiset ihmiset ottavat innokkaasti kantaa siihen, mitä nuori saa lukea ja miten nuorista pitäisi kirjoittaa. 

On surullista, että jo ennestään omasta seksuaalisuudestaan hämmentyneitä nuoria ahdistetaan innokkaasti aseksuaaliseen runotyttömuottiin. Itse koin sen vieraannuttavaksi ja ehkä siksi pyristelin vauhdilla kohti aikuisten maailmaa, jossa samanlaisia rajoitteita ei enää ollut. Kun asettaa vaatimuksia nuortenkirjallisuudelle, ei pitäisi miettiä millaista kirjallisuutta haluaisi nuorten lukevan, vaan enemmänkin sitä, mitä kirjallisuutta olisi itse halunnut nuorena lukea

Huotarinen on onnistunut kirjoittamaan teineistä teineille, matkustamaan siihen jännittävään ja pelottavaan aukenevaan tilaan, joka niin monelta nuortenkirjailijalta jää tavoittamatta. Valoa valoa valoa ei ole prinsessasatu äideille tai pikkulapsille. Se on nuortenkirja nuorille. 

---
Valoa valoa valoa.
2011, Karisto.
175 sivua.
Kansi Tuija Kuusela / Stiili

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Philosophy in the Boudoir



Marquis de Saden Philosophy in the Boudoir on dialogimuotoon kirjoitettu romaani nuoren Eugénie de Mistivalin seksuaalisesta vapautumisesta. Paheen tielle Eugénien auttavat irstas Madame de Saint-Ange ja elostelija Dolmancé. Dialogissa kiero Dolmancé on eniten äänessä ja tuottaa moraalisesti arveluttavaa propagandaa. Toiminta ja muut henkilöhahmot vaikuttavat välillä vain verholta, johon elostelijan monologi kietoutuu. 

Tuntuu, että nykyään on pornon suunnalla on nähnyt tai lukenut jo kaiken. "Pornoa uudistava" on yhtä kuin klisee - miten uudistaa genreä, joka on jo kokenut kaiken? Ja on hyvin vaikeaa vetää rajaa pornon ja ei-pornon välille. Joskus liika varovaisuus tai kokeellisuus saattaa viedä teokselta sen eroottisen arvon,  ja tuloksena on jotakin ihan muuta kuin pornoa. 

Ihmettelen usein myös sitä, miksi kaiken eroottisen täytyisi olla jotenkin hellää ja hyvää ja kaunista. Eikö myös outo ja pelottava ole kiihottavaa? Ei seksuaalisuutta voi selittää auki, analysoida ja luokitella epäterveeseen ja terveeseen. Aina löytyy jokin pimeä, selittämätön puoli, jolla ei ole mitään tekemistä järjen kanssa. Voi toki olla, että moni sekoittaa seksin ja pornon toisiinsa. Itse viittaan tässä seksillä seksuaaliseen aktiin, porno taas operoi fantasian ja taiteen puolella (en silti tarkoita, että kaikki porno olisi taidetta). Porno on aina esittämistä - jos kyse on elävistä näyttelijöistä, jonkinlainen etiikka on toki otettava huomioon. Mutta fiktiivisesti tuotettu porno ei satuta fyysisesti ketään. 

Ja takaisin Sadeen. Juuri esittäminen sopii Philosophy in the Boudoiriin loistavasti: Eugénien itsenäistyminen tapahtuu seksin keinoin. Akteilla on Saden teoksissa aina syvempi, allegorisempi merkitys. Voidakseen nauttia on ensin koettava kipua, ja lopulta kivusta itse asiassa aukeaa paljon hedelmällisempi ja itsekkäämpi nautinto kuin passiivisesta rakastamisesta. Kivun kokemisesta (uhrista) siirrytään vähitellen kivun tuottamiseen (herraksi). Kertomuksen edetessä pasiivisesta tyttöraasusta kehittyy itseään ilmaiseva hirviötär. Eugénien tarina on monella tapaa perinteinen kasvukertomus, jossa tytär kapinoi äitään vastaan. Kapina on vain siirtynyt makuuhuoneeseen. Valta täytyy näytellä läpi, että se tulisi olevaksi. 

Toki muitakin auktoriteetteja horjutetaan. Philosophy in the Boudoir koettelee niin kristinuskoa kuin siveyttäkin itsearvoina. Dolmancé hyökkää monologeissaan kristillistä ajattelutapaa kohti, missä hyvettä harjoitetaan hyveen itsensä vuoksi. Sen sijaan, että hyve palkitsisi harjoittajansa jotenkin, se esitetään kahlitsevana. Myös hyveen itsekkyyttä pohditaan kysymällä milloin hyve on aitoa ja milloin omaa egoa hivelevää esittämistä.

Jos Sadeen ei ole aikaisemmin tutustunut, on Philosophy in the Boudoir loistava johdatus klassiseen pervoiluun. Tutustumista auttaa Joachim Neugroschelin loistava ja moderni käännös (englanniksi), joka ei vaadi lukijaltaan itkuja kesken pitkien monologejen. Lukeminen on sujuvaa ja nautittavaa. Lisäksi nykyaika tuo jotakin hauskaa Sadeen - dialogin aah ja oot näyttäytyvät väkisinkin hieman koomisina. Myös Saden kuuluisa johdatuslause on upea:

"May every mother get her daughter to read this book."

Hillitön herra. 

---
Ranskankielinen alkuteos Philosophie dans le boudoir.
Englanniksi Joachim Neugroschel.
2006, Penguin Books.
173 sivua.
Kannen kuvitus Tomer Hanuka.

torstai 22. marraskuuta 2012

Haastetta & tunnustuksia


Sain Ankilta haasteen, johon olen jo aikaisemmin vastannut. Olen imarreltu, että lukijoita kiinnostaa itse bloggaaja eikä pelkästään postaukset. Haasteet ovat kuitenkin hieman ongelmallisia, koska aikaa bloggaukselle tuntuu löytyvän jo ennestään vähän. Toivon siis, ettei kukaan loukkaannu, jos jätän jonkin haastetehtävän väliin. Se ei ole ylenkatsetta vaan priorisointia. Kaikkea ei ehdi. 

Mutta haastelemaan. 

Haasteeseen kuului kertoa 11 faktaa itsestään. No, tässä tulee:

1. Yleensä minulla on varsin pitkä pinna. Mutta jos suutun, menetän itsehillintäni täysin. Usein kadun purkauksiani ja joudun pyytämään käytöstäni anteeksi (en ole pitkävihainen). Olen hajottanut suutuspäissäni mm. plafondin, laseja, kaksi ovea...

2. En harrasta lautapelejä, koska olen äärimmäisen huono häviäjä. Tiedän, ärsyttävää. (Onneksi tämä piirre on taantunut hieman iän myötä.)

3. Joskus turrutan hetkellistä pahaa oloani ostamalla kirjoja. 

4. Humallun helposti, ja siksi lähden illanvietoista usein kotiin jo parin drinkin jälkeen. Kuka haluaa sammua taksiin tai oksentaa päälleen? No thanks.

5. En haali ihmisiä lähelleni. Tutustun mielelläni, mutta en etsi aktiivisesti sydänystäviä. Ehkä se on  itsesuojelua.

6. Pelkään epäonnistumisia. Toisinaan en ole halunnut edes yrittää, kun epäonnistumisen mahdollisuus on kiusannut. Enää pelko ei estä yrittämästä, mutta ei se ole mihinkään kadonnut. 

7. En voi sietää banaaneja. Maku on kuvottava ja haju kamala. Älkää syökö banaaneja julkisissa tiloissa!

8. En ole mikään kodinhengetär - vihaan kotitöitä. 

9. Kannan toisten ihmisten huolia niin kuin omiani. Tunnen myös helposti syyllisyyttä, vaikkei siihen olisi mitään syytä. Tämä on niitä piirteitä, jotka haluaisin itsessäni muuttaa. Sen sijaan olen päätynyt karsimaan ystäväpiiriäni.

10. Lapsena nautin enemmän metsässä juoksemisesta kuin barbeista. 

11. Olen opiskellut mm. englantia, ranskaa, japania, espanjaa, venäjää, ruotsia. Enkä osaa enää mitään muuta kuin englantia (kunnolla). Se on sääli.

---

1. Onko sinulla jotain intohimoa?
2. Kuunteletko musiikkia monipuolisesti vai vain tietty(j)ä genre(j)ä?
3. Oletko optimisti vai pessimisti?
4. Oletko taikauskoinen tai uskovainen ylipäätään?
5. Mikä on vaikein asia, jonka olet tehnyt?
6. Onko marraskuussa mitään hyvää?
7. Onko sinulla joitain epäsovinnaisia ja provosoivia mielipiteitä? Kerro!
8. Oletko sinut itsesi kanssa (siis: mielen ja kehon kanssa)?
9. Muuttaisitko itsessäsi mitään?
10.  Kuka on kaunein ihminen, jonka tiedät ("kaunis" ei sitten koske pelkästään naisia!)
11. Mikä on kaunein laulu, jonka tiedät? Linkitä, jos voit.

---

1. Moniakin. Esimerkiksi viinit, kirjat, opiskelu. Laimeaa, eikö?

2. Monipuolisesti. 

3. Riippuu tilanteesta. 

4. En.

5. Päästänyt irti menneisyydestä. 

6. Pikkujoulut.

7. Lasketaanko se provosoivaksi, että suurin osa ihmisistä on tyhmiä? (Pyydän jo nyt anteeksi.)

8. En ole. Joskus havahdun siihen, että olen fyysisestikin olemassa. En aina tunne ruumistani omaksi, vaan koen itseni ulkopuoliseksi kehossani. En aina sisäistä sitä, että peilistä katsova ihminen on minä - tai että minulla yleensä on peilikuva. Aika skitsoa.

9. Haluaisin paremman näön ja eroon purentaviasta. 

10. Moni ihminen on kaunis. Saatan usein ihastella jonkun tuntemattoman ihmisen kauneutta. Voi jos ihmiset näkisivät itsensä kunnolla! (Tämä koskee siis ainoastaan ulkoista kauneutta, sisäinen kauneus on ihan eri juttu. Enkä jaksa läsyttää, että jokainen on sisäisesti kaunis. Ei ole. )

11. En linkitä (periaatteesta). Chaz - Je veux. 

---

PS. Rakas Katri antoi minulle tunnustuksen, johon sisältyi paljastelua. Vastatkoon tämä postaus siis myös siihenkin. :)

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Moby Doll & Linnunpaino



Pidin Saara Henrikssonin Moby Dollista. Pidin myös Linnunpainosta. Tyyliltään niissä on jotakin samanlaista, kenties Moby Dollin musiikki on muuttunut Linnunpainossa liikkeeksi, tai ehkäpä henkilöhahmojen etsintä tuo molempiin teoksiin jotain särkyvää. Henriksson kirjoittaa hyvin rikkinäisistä ihmisistä. Ja valaista (huom. ei rikkinäisistä).

Jennyn opiskelut vaativat vain lopputyötä. Mutta Jenny haikailee ainoastaan erästä sävelmää, jota hän kuuli lapsena valaiden laulavan. Samaan aikaan Jokke haikailee Jennyä. Lilja on lahjakas tanssija ja itsensä ankarin ruoskija. Kun hänen jalkansa revähtää, hän haluaa silti tanssia roolinsa. Tällä kertaa näyttämönä vain on parisuhde.

Henriksson kutoo taitavasti yhteen kaksi eri tason kertomusta kummassakin romaanissaan: Linnunpainossa päähenkilön elämä rinnastuu Siniparta-satuun, ja Moby Dollissa lukija pääsee sukeltamaan aina hetkeksi Jäämeren kaikuviin syvyyksiin. Itse asiassa kummassakin teoksessa juuri nuo toissijaiset tasot osoittautuvat paljon kiehtovimmiksi kuin "todellinen" tarinamaailma. Valaiden laulua haluaisi jäädä kuuntelemaan pitemmäksikin aikaa, ja Siniparran ja Judithin tarina viettelee. Kuin lukija tulisi noidutuksi.

Pakkomielteet - nekin nousevat keskeisiksi. Jennin valasmania ja Liljan kunnianhimo. Kun tavoittelee jotakin, saattaakin löytää vahingossa itsensä. Tai ehkä itsensä löytää vasta silloin, kuin lakkaa kurottelemasta ja katsoo hetkeksi sisäänpäin.

Entä toiset ihmiset? Voiko toista koskaan tuntea? Ei, eikä tarvitsekaan.

Henrikssonin teokset ovat mukaansatempaavia, ja luin kummatkin kirjat miltei yhdeltä istumalta. Niin kuin jo sanoin, pidin niistä. Silti jotakin puuttui. Moby Dollissa ärsyynnyin kaikkien ongelmien ratkeamisesta - romaanin loppu oli minulle todellinen happy ending, antikliimaksi. Linnunpainossa taas minua vaivasi ongelmien runsaus. Mielestäni kun Linnunpaino onnistuu parhaiten juuri pakkomielteisen liikkeen kuvauksena, mutta parisuhdetarinana se on jotenkin kömpelö. Vähemmän henkilöitä ja vähemmän draamaa, ja lukukokemukseni olisi ollut ehkä täydellinen.

Mutta onhan Henrikssonin kirjoissa jotakin ainutlaatuista. Kummatkin käpertyvät liki lukijaansa, ja olen aina pitänyt kirjoista, joissa etsitään jotakin tiettyä, mutta löydetään ihan jotain muuta. Mitä tahansa Henriksson sitten tulevaisuudessa kirjoittaakaan, olen varma, että se päätyy koristamaan kirjahyllyäni.

X Kustantajalta pyydettyjä arvostelukappaleita. 

---

Moby Doll.
2011, Into.
187 sivua.
Graafikko Elina Salonen
Kustantajan sivut.

---

Linnunpaino.
2012, Into.
246 sivua.
Layout Elina Salonen.
Kustantajan sivut.

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Penetraatio


Unni Drouggen Penetraatio osoittautuu kenties parhaimmaksi tänä vuonna lukemistani kirjoista. Jotenkin koko lukukokemukseni oli mielettömän voimakas. Harva kirja aiheuttaa vahvaa fyysista reaktiota lukijassaan: pahoinvointia, pelkoa, inhoa, häpeää. Kaikkea yhtä aikaa. Drouggen romaani ei missään nimessä ole mikään mieltä ylentävä kirja, mutta se on inhottavuudessa niin osuva ja yhtenäinen, että sitä ei voi kuin ihailla.

Penetraatio kertoo taiteilija Maximilian Friskin ja hänen tyttöystävänsä tarinan. Linnéa raiskataan, eikä hän tunnu pääsevän tapauksesta yli. Max kokee inhoa niin Linnéaa kuin tekoakin kohtaan. Max alkaa pohtia seksuaalisuutta modernissa yhteiskunnassa - mitä kaikkea se käsittää sisällään ja miten väkivaltaisia muotoja se saa. Hän päätyy radikaaliin päätökseen, jonka seurauksia romaani keskittyy seuraamaan.

Onko ihmisellä ulospääsyä seksuaalisuudesta? Penetraatio keskittyy tutkimaan tätä ongelmaa, jota on mielestäni käsitelty varsin vähän kirjallisuudessa. Maximilianille seksuaalisuus (etenkin miehen) esiintyy inhottavana, egoistisena ja väkivaltaisena kehänä. Hän kokee vieraantuneensa siitä kokonaan, ja haluaa irtatua toisen sukupuolen alistamisesta. Lukijan tehtäväksi jää pohtia, pääseekö Maximilian irti miessukupuolelle luontaisesta penetraation väkivallasta. Yhteiskunnallisesti Maximilianin ei ole kuitenkaan mahdollista irtautua myös toisten ihmisten seksuaalisuudesta (väkivallasta).

Tätä pakottavaa kehämäisyyttä jäljittelee teoksen rakennekin. Se alkaa penetraatiosta ja päättyy siihen. Yksilön rooli tässä kehässä saattaa muuttua, mutta yhtä kaikki hän on osa seksuaalisuuden suurta ympyrää. Penetraatio myös esittää seksuaalisuuden jonakin yksilöä suurempana, kokonaista yhteiskuntaa koskevana ominaisuutena. Ei ole yksinkertaista väittää, että sukupuoli(elin) määrittäisi seksuaalisuutta, vaan määrittämiseen osallistuu myös ympäröivä yhteiskunta.

Drouggen kirjaa voi myös tulkita vieraantumisena seksuaalisuuden esittämisestä. Yliseksuaalinen, pornografinen arkielämä alkaa tuntua vieraalta, eivätkä kirjan päähenkilöt enää osaa nähdä itseään osana pornografian virtaa. He kaipaavat erilaisia seksuaalisuuden esityksiä, mutta eivät löydä niitä helpolla. Kaikille vaihtoehtoja ei edes ole olemassa.

Maximiliania ei voi tulkita yksioikoisesti feministisenä miehenä, vaikka hän kokeekin penetraation vastenmieliseksi. Maximilianin naisihanne on yhtä kieroutunut kuin hänen inhonsa uhreja kohtaan. Minäkerronta ja aukot jättävät lukijalle kuitenkin mahdollisuuden erilaiseen tulkintaan, ja Maxin tarinaa voi lukea vastakarvaankin.

Aikaisemmin olen lukenut Drouggelta pari muuta romaania, mutta en kokenut niitä yhtä voimakkaiksi kuin Penetraatio. Penetraatio on tyylillisesti yhtenäinen, virheetön teos, joka jättää sopivasti aukkoja eikä selitä kaikkea auki. Se myös tarjoaa jossakin määrin poikkeuksellista mieskuvaa, mutta toisaalta taas hyödyntää stereotypioita. Teoksen arvoa myös lisää se, että se pohtii raiskausta miehen näkökulmasta, ja esittää sen myös miestä koskevana ja mieheen vaikuttavana.

Harmi vain, että näinkin tasokas ja aatteellinen romaani on saanut upean mainoslauseen kanteensa:

"Kiihkeä romaani, joka saa kätesi hikoamaan."

Oma tulkintani olisi:

"Kiihkeä romaani, joka saa sinut oksentamaan."

---
Ruotsinkielinen alkuteos Penetrering.
Suomeksi Outi Menna.
2007, Bazar.
278 sivua.
Kannen suunnittelu Lotta Kühlhorn.
Kustantajan sivut.

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Tunnottomien valtakunta & synttärit




Jos et halua lukea arviota Ackerin kirjasta, vaan päivittää synttärikuulumiset, skrollaa alas. :)

---

Kathy Ackerin Tunnottomien valtakunta saa jo hieman paremmat pisteet, kuin Pussy, merirosvokuningatar. Oikeastaan kirjoja erottaa jo triljoona valovuotta. Tunnottomien valtakunta ei ole niin vastakarvaista luettavaa, ja siitä löytyy ihan perinteistäkin kertomusta. Tietenkin sopivasti sotkettuna Ackerin omiin aineksiin.

Tunnottomien valtakunnassa eri henkilöt etsivät identiteettiään kaaosmaisessa maailmassa. Hetkessä todellisuuden sekä itsen luonto saattaa muuttua. Eri kertojat vuorottelevat, ja vaikka Tunnottomien valtakunta tosiaankin tuntuu jo enemmän kertomukselta kuin Pussy (Acker itse kertoo Hannibal Lecter, My Fatherista löytyvässä haastattelussaan, että se on hänen "kerronnallisin" kirjansa), tarina fragementoituu ja määrittyy koko ajan uudelleen. Kaikkia ristiriitoja ei selvitetä, ja kokonaisen ja johdonmukaisen rakenteen löytäminen jää haaveiluksi.

Voisi ajatella, että Acker käy kirjallaan sotaa perinteistä romaanimuotoa vastaan. Mutta laajemmin ajateltuna teos näyttäytyy sotana koko länsimaista todellisuuskäsitystä vastaan. Henkilöt ovat jonkin pakottavan päämäärän ajamia, eikä tuo päämäärä koskaan selviä heille. Todellisuus esitetään unenomaisena, kontrolloimattomana. Ei ole mitään kaavaa, jolla sen saisi järjestykseen. Henkilöt, sen enempää kuin lukijakaan, eivät hahmota kokonaisuutta, eivät oikeastaan edes itseään. 

Eniten kiitosta minulta Tunnottomien valtakunta saa painajaismaisesta tunnelmastaan. Tässä romaanissa on maailmanlopun tuntua, mutta ihan kuin kaiken kokisi vielä jossakin huumepöllyssä. Sekavuudessa on tosin huonokin puoli: välillä teos tuntuu jopa tekotaiteelliselta. Syntyy vaikutelma, että poikkeavuutta on joko hakemalla haettu tai se on syntynyt humaltuneesta kynästä ilman editointia. Omaa lukukokemustani tämä täysin epäolennainen pohdinta häiritsi. Eihän aitoutta voi mitenkään mitata?

Olen kiitollinen siitä, että tulin lukeneeksi Ackeria. Varsinkin tämän kirjan kohdalla. Mutta olen myös kiitollinen itselleni, että tajusin jättää Acker-kuuni kesken. Tunnottomien valtakunta on synkkä piristys romaanikäsitykseeni, mutta samalla jo se ampuu yli mukavuusalueeni (muista Ackerin teoksista puhumattakaan). Huokaisen helpotuksesta, kun hyllyssä odottaa jokin tylsä ja perinteisen kaavan klassikko. 

---
Eglanninkielinen alkuteos Empire of the Senseless.
Suomentanut Silja Hiidenheimo.
1996, Like.
266 sivua.
Kansi Tommi Hänninen.

---

Kaikessa hiljaisuudessa on lipunut ohi lokakuun 19. päivä. Mitä se merkitsee? No sitä, että TwAK on sinnitellyt hengissä kokonaisen vuoden! Onneksi olkoon yksivuotias blogini, kunniaksesi juon ison kupillisen teetä ja hyväilen rapistunutta Anna Kareninaani.

Ihan ensiksi kiitos kaikille lukijoilleni. Ilman teitä ei olisi TwAKia olemassa. Kommentit ovat päivän pelastus! Rutistus ja halaus ja sylin täydeltä lämmintä syksyä! :)

Ja sitten: Mitä on mahtunut vuoteen? Ihan kamalan paljon! 

Olen päässyt opiskelemaan kirjallisuutta. Olen askeleen lähempänä sitä tulevaisuutta, josta olen aina haaveillut. Olen tutustunut sekä työn että opiskelun kautta ihaniin uusiin ihmisiin, saanut uusia ystäviä. Samalla olen joutunut hyvästelemään osan rakkaistani, kun olen muuttanut Imatralta Tampereelle. Parhain ystäväni jäi Imatralle, samoin vanhempani. Onneksi on junat. 

Kuluvaan syksyyn mahtunut sekä vastoinkäymisiä (sairastamista), että myös iloa. Uudet haasteet ovat pelottaneet. Kaikki päätökset, joita olen joutunut tekemään, eivät ole olleet helppoja. Mutta samalla, kun olen selvinnyt niistä, olen kasvanut ihmisenä. Kuulostaa kliseeltä, mutta joka päivä peilistä katsoo takaisin vähän vahvempi Noora. 

Ja bloggaus. Viime aikoina se on jäänyt vähemmälle, mutta kuitenkin näpyttelen aina silloin tällöin. Teemakuukausista olen joutunut luopumaan, koska muukin elämä vie aikaa. Ei ole aikaa lukea ja blogata massiivisesta määrästä kirjoja. Jatkossa saattaa käydä niin, etten enää bloggaa kaikista lukemistani kirjoista. Senkin ajan kun voi käyttää lukemiseen. Mutta älkää pelätkö, kyllä TwAK vielä toisenkin vuoden täyttää. ;)

Mitä olenkaan saanut blogiltani?

Uskoa itseeni. Uusia tuttavuuksia. Tilaisuuksia. Blogi on vuodessa avannut monia mahdollisuuksia, ja sen kautta olen tutustunut myös uusiin ihmisiin. Olen saanut kutsuja ihaniin tapahtumiin, joista on jäänyt upeita muistoja. Adjektiivejen tulvasta voi kenties huomata, että bloggaaminen kannattaa...

---

On ollut niitä hetkiä, jolloin olen vain halunnut vetää peiton päälle ja jäädä sänkyyn itkemään. 

Nyt en malta odottaa huomista. 





keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Tabu




Tabu pitää sisällään kaksi kertomusta, pienoisromaanin muotoon kirjoitetun lankeamuskertomuksen ja novellin, joka sekin käsittelee nuoren seksuaalista heräämistä. Kokoelman nimi on siis osuva. Tabu, pienoiskertomus, kertoo teini-ikäisestä Milkasta, ja Sankarihymni nuoresta Thörstein Öiesenistä.

Minulle Tabu oli ongelmallinen etenkin siksi, etten löytänyt siihen mielekästä näkökulmaa. Milka on sinisilmäinen, ja lukija joutuu punnitsemaan Milkan asemaa läpi teoksen. Onko tyttö hyväksikäyttäjä vai hyväksikäytetty? Jännite voisikin olla mielenkiintoinen, ellei henkilöhahmoa olisi rakennettu ihan niin litteäksi. Itseään joka välissä auliisti tarjoava ja samaan aikaan jotenkin jälkeenjäänyt heitukka kun  ei tarjoa mitään samaistumisen mahdollisuutta. Nykypäivän lukija lähinnä ärsyyntyy ja etääntyy sankarittaresta. 

Myös muita henkilöitä vaivaa pieni yksiulotteisuus. Varsinkin naishahmoissa tuntuu kaikuvan jokin hyväuskoisuuden sinfonia. Minuun tämä ratkaisu vaikutti taas etäännyttävästi ja välillä katselin epätoivoisesti jäljellä olevaa sivumääräää.

Toki Milkaa voi tulkita eräänlaisena suomi-lolitana, joskin ilman Nabokovin huumoria. Toteutus on likainen, koska seksiaktit kuvataan banaalisti heinäladoissa, ja jokaiseen aktiin kytkeytyy vahvasti petos ja hyväksikäytön jännite. Lisäksi hetken huuma kantaa latteasti kohtalokasta hedelmää. Myytiltä viedään sen mystiikka, eikä lopputulos tarjoa huumoria. Traagista, voisi joku todeta. 

Mutta onhan näitä nähty. Ehkä juuri siksi Milkan tarina jäi minulle latteaksi, varsinkin, kun en onnistunut löytämään siitä sitä runollisuutta, joka on niin vahvasti läsnä Maa on syntinen laulussa. En löytänyt pienoisromaanista mitään uutta. Ainakaan mitään, mihin olisin voinut tarttua. 

Sen sijaan Sankarihymni vetosi minuun aivan eri lailla. Pidin sen sen seksuaalisesta jännitteestä, joka karttaa pornografian yleistä A-B -mallia esileikistä siemensyöksyyn. Erotiikka kun on paljon laajempi leikkikenttä kuin yhdyntä. Eroottiikkaan liittyy usein lupaus seksistä sekä jonkinlainen halu (A), mutta sen ei välttämättä tarvitse johtaa mihinkään aktiin (B). Ehkä juuri odotus, joka ei koskaan tule täyttyneeksi, osoittautuukin paljon mielenkiintoisemmaksi kuin mekaaninen eteneminen pisteestä pisteeseen. 

Mukan novelli saa myös pohtimaan erotiikan taustalla vaikuttavia voimia. Mikä on se voima, joka vetää kaksi toisistaan piittaamatonta ihmistä yhteen? Entä taas se mekanismi, joka tulee tuon voiman väliin? Mikä saa ihmisen pidättäytymään tai vie kyvyn täyttymisen hetkellä? Onko se juuri halua nauttia yhdistävästä voimasta, halua tehdä siitä voimasta ikuinen, täyttymätön?

Vaikka en Tabuun siis täysin ihastunutkaan, löysin sen toisesta puolikkaasta ainakin jotakin askarruttavaa. Ehkä Maa on syntinen laulu asettaa kaikelle Mukan tuotannolle niin korkeat odotukset, että niitä on miltei mahdotonta tavoittaa. Vaimeaksi jää Tabukin.

---
Tabu.
1965, Gummerus.
162 sivua.

tiistai 16. lokakuuta 2012

Kolmannessa luokassa


En ole ehtinyt bloggaamaan pitkään aikaan. Pahoittelen, olen ollut kipeänä ja opiskellut siinä samalla. Opiskelu on ihanaa, jos ei tarvitsisi miettiä muita asioita samalla. Vaikka en olekaan ollut mikään sänkypotilas, niin kyllä pienikin vaiva hankaloittaa keskittymistä. Tuntuu välillä, että töitä saa tehdä kahdenkin edestä. Nyt on lisäksi vielä takana reissu Imatralla ja edessä kaksi tenttiä (ensimmäinen takana jo, jee). No, kyllä tämä tästä. 

Asiaan. 

Luin jo jonkin aikaa sitten Natalja Kljutšarjovan romaanin Kolmannessa luokassa. Siitä huolimatta, että lukemisesta on tosiaan useampi viikko (öh, yli kuukausi), niin teos on kyllä edelleen kirkkaana mielessä. Niin monia ajatuksia ja tuntemuksia se herätti. Lisäksi kirja on samaan aikaan niin voimakas ja herkkä, että se pitää elää läpi. Pelkkä lukeminen ei riitä. 

Kljutsharjovan teosta voi lukea rakkaustarinana. On Nikita ja Jasja, jotka ovat toisaalta niin lähellä mutta toisaalta taas niin kaukana toisistaan. Tai matkakuvauksena, jonka päämäärä on sisäinen rauha. Rauha, joka on mahdollinen vain pakona. Joka tapauksessa uskon, että teos tarjoaa niin rikkaan elämyksen, ettei sitä kannata sivuuttaa. Itkin lukiessani tätä kirjaa. Enkä itke usein, en pidä itkemisestä. Päähenkilöitten etsintä ja syyllisyys vuorottelevat teoksessa niin koskettavasti selviytymisen ja auttamisen halun kanssa, ettei tätä vain voi lukea puolivillaisesti. Ainakaan minä en siihen kyennyt.

Parasta kirjassa on lukijan ajatus, joka hiipii kintereillä koko kirjan ajan: mitä jos. Mitä olisi käynyt, jos asiat olisivat menneet toisella tavalla? Mitä olisi tapahtunut, jos kahden ihmisen välissä ei sellaista tyhjää tilaa, jota ei voi ylittää? Osa teoksen ratkaisuista tuntui minusta niin rajuilta, julmiltakin, että ne herättivät pohjatonta surua ja tuskaa. En osaa selittää, miksi samaistuin henkilöihin niin voimakkaasti. Kenties heidän viattomuutensa ja hyväntahtoisuutensa sai minut toivomaan kaikkea hyvää, ja värähtämään aidosti heidän puolestaan. Fiktiiviset rinnakkaismaailmat asettuvat Kolmannessa luokassa ketjuksi, ja jokainen todellisuus painuu mieleen poissaolollaan. 

Rakenteeltaakin Kolmannessa luokassa on mielenkiintoinen. Se on koko ajan liikkeessä, kuin juna, sillä se tosiaan vaihtaa tyyliä junatarinoista henkilökohtaiseen rakkauskertomukseen, josta palataan taas isompiin, yhteiskunnallisiin teemoihin. Syrjäytymiseen ja eriarvoisuuteen. Ja ennen kaikkea siihen voimattomuuteen, jota yksilö kokee maailmassa. Maailma vyöryy eteenpäin meidän sitä hallitsematta, eikä yksi ihminen kykene ravistelemaan maailmasta pois sen kaikkea vääryyttä, vaan joutuu pettyneenä kääntämään sille selkänsä. 

Mutta on Kolmannessa luokassa toivoakin. Juna liikkuu todella eteenpäin, ja halutessaan millä tahansa pysäkillä voi jäädä pois. Samoin juna pysähtyy hetkeksi aina kotiasemallekin, ja voi hetkessä matkata kohti parempaa huomista. Jos jättää yrittämättä, ei voi koskaan tietää siitä todellisuudesta, joka saattaa odottaa jo seuraavalla pysäkillä.

---
Venäjänkielinen alkuteos: Rossija: obshtshi vagon.
Suomeksi Arto Konttinen.
2010, Like.
204 sivua.
Kustantajan sivut.

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Ihmettelyä ja arvonnan tulokset

Toisinaan ihmettelen, miksi...

---

Miksi on "hieno esikoiskirja" eikä vain hieno kirja, miksi "naiskirjailija" mutta ei  koskaan mieskirjailija?

Miksi Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat on hyvä vasta toisella lukukerralla, kun taas toiset kirjat saavat kriitikolta vain yhden lukukerran?

Miksi Anastasia Steele on hahmona epäuskottava, mutta Justinen tai Fanny Hillin kohdalla epäuskottavuutta ei edes mietitä?

Miksi osa bloggareista äänesti Sarah Watersin Vieras kartanossa -kirjaa Blogistanian vuoden 2011 käännöskirjaksi, vaikkei ollut edes lukenut teosta?  (kts. Katjan kommentti.) (Blogistanian Finlandiassa sai äänestää lukematonta teosta, sekoitin siis ihmetykseni siihen. Tätäkin on hyvä pohtia!)

Miksi puhutaan blogejen mutuhutusta, kun samaan aikaan lehdet julkaisevat arvioissaan blogeista laittomasti kopioituja kuvia, ja kustantajat plagioivat takakansitekstit kirjallisuusblogeista?

Miksi lukija itse ei voi määritellä lukemansa kritiikin tarpeellisuutta ja laatua, vaan siihen tarvitaan jokin auktoriteetti? Pidetäänkö tavallista lukijaa tyhmänä tai alempiarvoisena lukijana?

Miksi puhutaan blogejen vahingoittavan kirjallisuutta, kun samaan aikaan Parnasson päätoimittaja kontrolloi lehden arvioiden sävyä neutraalimmaksi? Puhumattakaan Hesarin arvioista, joita kaupitellaan viiden sivun seksisessioilla.

Miksi kirjablogejen tarpeellisuudesta mutistaan mediassa, vaan ei koskaan muotiblogejen tähdellisyydestä? Täytyykö kirjallisuuden automaattisesti olla jotenkin korkeakulttuurista/akateemista?

Miksi on olemassa "lukuromaani", mutta ei vaikealukuromaania?

Miksi on Finlandia Junior, mutta ei Finlandia Senioria? Onko siis olemassa oikeita ja junior-ehdokkaita?

---

Näitä pohdintoja en ole suunnannut loukkaamaan ketään. Ne vain sattuvat askarruttamaan mieltäni, ja mielestäni niitä on muidenkin hyvä pohtia. Erityisesti tarpeeton kahtiajako kritiikissä/kirjallisuudessa ärsyttää - saman asian äärellähän tässä kaikki ollaan. Kirjojen.


PS. Arvonnan voitti Sonja Sonjan lukuhetkistä! Otatko yhteyttä, niin saadaan palkinnot matkaan? :)

tiistai 25. syyskuuta 2012

Majakanvartija



Hopea kuulee äitinsä kirkaisevan. Samalla jokin vetää häntä äkisti alaspäin, kohti jyrkkää ja tappavaa pudotusta. Hän tarraa pensaaseen, ja juuri, kun hän ymmärtää putoavansa lopullisesti, paino löystyy. Hänen äitinsä on irroittanut valjaansa, syöksynyt tyhjyyteen pelastaakseen Hopean. Hopea puolestaan putoaa maailman yksinäisyyteen, tietämättä, kuinka se ottaa hänet vastaan.

Babel Dark on riivattu. Hän ei saa mielestään naista, jolla on punaiset hiukset, jonka koko olemus ja himo heijastaa Babelin alastomaksi. Hän pukee päälleen saarnaajan asun, etsii luonnon karuudesta unohdusta. Silti elämä, sen kipeys ja kauneus, löytää tiensä hänen luokseen. Silloin, kun Babel sitä vähiten odottaa.

Jos voin välttyä kirjoittamasta nättiä kritiikkiä, teen sen ilomielin. Suosin rumuutta ja tunnen suurta vetoa suoraan puheeseen. Joskus vain käy niin, että eteen sattuu niin henkeäsalpaavan kaunis ja taidokas teos, ettei siitä olekaan mitään terävää sanottavaa. Juuri niin kävi minun kohdallani Jeanette Wintersonin Majakanvartijan kanssa. Luin sen miltei yhdeltä istumalta syvästi nauttien. Kun käänsin viimeisen sivun, höristin korviani, sillä uskoin vieläkin kuulevani meren armottoman loiskeen vasten karuja kallioita, ja räpytin silmiäni, sillä etsin katseellani majakan valoa, joka läikkyy yli mustuneen horisontin.

Eikä teos ole vain ulkokultaisen kaunis, se tarjoaa myös pohdittavaa ja ikuisia kysymyksiä. Hopean minäkerronnan sisään uppoavat monet sisäkkäiset kertomukset, ja aina toisinaan on mahdotonta sanoa, kenen näkökulmasta tarinaa kerrotaan. Samoin tarinan sisäinen todellisuus sekoittuu fantasiaan, kertomuksen sisäisen fiktion ja faktan rajat häilyvät. Myös ajalliset rakenteet osoittautuvat sisäkkäisissä kertomuksissa ongelmallisiksi: joihinkin kertomuksiin palataan aina eri henkilön näkökulmasta. Jos jonkinlaisen jatkumon kirjasta onnistuukin hahmottamaan, niin siitä tuskin saa rakennettua mitenkään eheää.

Fragmentaarisuus on kenties juuri se piirre, mikä tekee Majakanvartijasta niin hypnoottisen lukukokemuksen. Muistelmien ja kertomusten katkonaisuus jäljittelee ihmismieltä ja muistin pirstaloituneisuutta. Toisaalta fragmentaarisuus sotii ihmisen perusluonnetta vastaan. Kun lukija yrittää rakentaa kaikista paloista yhtenäisen pääkertomuksen, hän joutuu luopumaan yrityksestään. Palat eivät aina asetu yhteen, ja jotkut kohdat jäävät aukkoisiksi. Aivan, kuin romaani haluaisi sanoa lukijalleen, että ihminen kantaa mukanaan useita tarinoita ja niiden pirstaleita, ja viettää suurimman osan ajastaan yrittäen koota niistä jotakin eheää. Mutta rikkinäisyys toimii teoksessa myös kirkastavana elementtinä: Majakanvartijasta puuttuu täysin turha rönsyily sekä pakottava tarve kokoavaan selitykseen.

Wintersonin romaani on kenties täydellinen teos. Se yhdistää taitavasti nautittavan ja monisäikeisen tarinankerronnan moderneihin kerronnan keinoihin ja onnistuu luomaan jotain ainutlaatuisen kaunista. Sellaista kauneutta, joka mykistää ja saa niin äärettömän kiitolliseksi kaikista niistä tarinoista, jotka olen saanut sulkea sisääni, osaksi omaa suurta, pirstaleista kertomustani.

---
Englanninkielinen alkuteos Lighthousekeeping.
Suomeksi Mervi Sainio.
2005, Bazar.
208 sivua.
Kansi Sukker.
Kustantajan sivut. 

torstai 13. syyskuuta 2012

Kirottu


13-vuotias ja läski, kiusattukin vielä. Madison Spencer on saanut rikkaat vanhemmat, mutta (kenties juuri siksi) kaikki muu tuntuu menneen tytön elämässä pieleen. Lisäksi hän on kuollut. Ja Helvetissä.

Chuck Palahniukin Kirottu ei ole perinteikästä luettavaa. Jo manalan miljöö tuo oman säväyksensä kertomukseen, mutta mieleenpainuvinta koko teoksessa on sen juonettomuus. Toki kertomuksessa on paljonkin tapahtumia - ne vain tuntuvat liittyvän toisiinsa kovin laiskasti, ilman minkäänlaista jännitettä. Harmi, koska lähtöasetelma on raikas: Madison on kaikinpuolin epätavallinen antisankaritar. Enkä ihan heti (sitten Jumalaisen näytelmän) muista lukeneeni Helvettiin sijoitettua kertomusta. Jokin on silti mennyt pieleen, sillä se, mikä voisi olla ravistelevaa, on latistavaa. Madisonin alamaailman seikkailusta tulee pakotettua, tahmaista tarpomista lukijalle. Jäin ihmettelemään, onko Palahniukilla ollut minkäänlaista päämäärää tämän teoksen suhteen. Sen verran löysää pakkopullaa on koko sotku.

Eikä siinä vielä kaikki. Kansissa joku kriitikko ylistää Kirotun "hirtehistä huumoria". Ainoa hauskuus, jonka teoksesta löysin, oli päähenkilön totaalinen lapsellisuus (se esiteinille suotakoon). Mutta uskallan väittää, ettei kukaan jaksa nauraa viisastelevalle kakaralle kahtasataa sivua. Palahniuk ei ole tavoittanut teiniyttä, vaan tehnyt siitä kolkon, näsäviisaan ja sieluttoman kopion. Ärsyttävyydestä syntyy miltei kuristava tunne, joka roikkuu kiinni kurkussa aina loppusivuille saakka.

Olen pahoillani, jos katkerat tai toiveikkaat lukijani ovat lukeneet tänne asti vain löytääkseen jotain positiivista. Ei nimittäin heru. Lukukokemukseni oli infernaalisen tylsistymisen ja tuskan täyttämää, siinä mielessä jonkinlainen helvetillinen tunnelma kyllä tuli tavoitettua.

Ja mikä parasta: Kirottu päättyy kauhua enteileviin sanoihin: Jatkuu...

X Kustantajalta pyydetty arvostelukappale. 

PS. Minusta ei tullut Palahniukin fania. Ehkä joku lukija valaistuu tästäkin teoksesta ihan toisessa mittakaavassa.

---
Englanninkielinen alkuteos Damned. 
Suomeksi Juha Ahokas.
2012, Like.
229 sivua.
Kustantajan sivut.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Orjan kirja

Kuva Ilpo Vainionpää
Uusi nainen seisoo vuotavissa kumisaappaissa, stilettikoroissa tai käärmeennahkasaappaissa. Hän pitelee käsissään nahkaista ruoskaa, riisuu pitsisen hameensa ja korsettinsa. Nainen tahtoo pakkomielteisesti kaataa seinän makuuhuoneestaan, hänen takanaan ei nouse äidillinen ja lempeä aurinko, vaan nainen piirtyy mustaa yötä vasten. Sellainen on uusi, ruma mutta tarpeellinen nainen Heli Slungan uudessa runokokoelmassa Orjan kirja.

Ihmettelen, miksei 17.8.2012 ilmestynyt kirja ole ollut mediassa esillä juuri lainkaan. Varsinkin, kun Slungan omat sivut antavat ymmärtää, että runoilijalla on markkinointi hanskassa. Onko WSOY mokannut jotenkin kirjan markkinoinnin? Miksi ihmeessä näinkin ärhäkkä teos on saanut näin vähän  huomiota ilmestyessään ? Pikaisella googlauksella ainoa arvio netistä löytyy Leena Lumen blogista, joku arvio on näköjään julkaistu myös Kalevassa. Vielähän tässä on toki aikaa innostua Orjan kirjasta.

Slungan runot ovat vahvasti kunnianhimoisia. Typografia ja rytmi vaihtelevat paljonkin, välillä tarjoillaan fragmentteja, toisinaan taas proosarunoa. Kaikkia runoja yhdistää kuitenkin slungamainen synkkyys ja musta huumori - aiheet maalataan mustiksi, ja niille saatetaan vielä naurahtaa. Pidin kovasti kokoelman rohkeudesta, asenteesta, jolla teos on kirjoitettu. Slungan teksti ei kumartele ketään. Sen sijaan se keskittyy olennaiseen, rikkomaan tekopyhiä naiskiiltokuvia. Uusi nainen ei kuitenkaan ole mikään feministinen soturi, vaan itsekäs mutta itsenäinen nautiskelija. Ei kiiltokuvan, muttei feminisminkään orja. Vaan nainen, joka määrittää itse itsensä.

Orjan kirja on myös monitulkintainen, eikä feministinen lukutapa ole ainoa, jonka puolesta sitä kannattaa lähestyä. Se tarjoaa myös eksistentiaalisia ongelmia - elämän turhuutta, sen peilautumista materiaan ja ihmisten elämänasenteeseen. Lapset ovat myös kirjassa isossa osassa, ja kokoelman suurimpiin teemoihin kuuluukin myös kasvaminen, sen tuomat oivaltamisen ilot ja murheet.

Teiniminä olisi ollut hurmioissaan Orjan kirjasta. Synkkyys ja kielikuviin sullotut anaalitapit vetoavat varmasti nuorempaan lukijakuntaan, ja teos on loistava joululahja perheen angstiruhtinattarelle. Aikuinen minä taas kyllä tunnustaa kokoelman hetket, ihastelee sen ärhäkkyyttä, mutta toisaalta kaipaa siihen tasapainoa. Osa runoista osuu, mutta toiset jäävät vain sarjoiksi tyhjiä kuvia. Henkilökohtaisesti suosin myös hieman yhtenäisempiä kokoelmia, tässä oli tyylillistä hajontaa vähän liikaakin omaan makuuni. Vaakakupissa painaa kuitenkin myös moni muu asia, ja Slungan tuore nahkaraippanainen on varmasti tutustumisen arvoinen.

Olisi muuten hienoa, jos joku Parnasson mieskriitikko tarttuisi tähän. Ah, kuulen jo provosoitumisen nautinnollisen napinan korvissani!

X Kustantajalta pyydetty arvostelukappale. 

---
Orjan kirja
2012, WSOY. 
83 sivua.
Kansi Qumma Art. 

tiistai 28. elokuuta 2012

I Heart Your Blog



Kiitos, kiitos ja kiitos. Lähetän minua I <3 Your Blog -tunnustuksella muistaneille Katrille, Lauralle ja Suketukselle tämän vohveliterveisen. Kävin eilen vohvelikahvilla, ja teet miltei tirskahtivat väärään kurkkuun. Vohvelini kun oli tirskautettu täyteen kermaa (pallo olisi täyttänyt ison kahvikupin) ja voideltu kilolla mansikkahilloa. Yhdelle ihmiselle kyseinen annos oli hieman liikaa, mutta jaan makean kuvan nyt teidän ja lukijoitteni kanssa. Tunnustusta en laita enää eteenpäin, koska se on jo niin monet blogit kiertänyt. Sen sijaan olen kiitollinen siitä, että viihdytte blogissani. 

Ajattelin pitkästä aikaa kirjoitella kuulumisistani - vaikkei nyt ihan kamalasti olekaan tapahtunut. Paitsi että kaikki on järjestynyt loistavasti: mieheni ja minä saimme molemmat työpaikat, ja tietotekniikkakurssi on jo yli puolenvälin (ja hyi olkoon mikä kurssi onkaan - tehtävät vievät aikaa ihan tuhottomasti!). Huomenna minulla on ensimmäinen työpäivä (arvoisa bloggarinne paistaa ja myy burgereita nyt Tampereella) ja ylihuomenna  näen ensimmäistä kertaa muita kirjallisuudenopiskelijoita. Jännittää, mutta niin sen pitääkin. On sellainen tunne, että ihan kohta kaikki alkaa. Kuin kutiaisi sisältäpäin. 

---

Kathy Acker -kuuni jää kesken. Pussy, merirosvokuningatar oli todella tuskaisaa luettavaa (kuten arvion lukeneet varmaan muistavatkin), ja vaikka Tunnottomien valtakunta hieman nostikin käsitystäni kirjailijasta ylöspäin, niin en aio enää tapella läpi naisen kirjoja. Tällä hetkellä lukemani Hannibal Lecter, My Father ylittää ymmärrykseni ja kärsimykseni jo kilometrillä, stressaa ja ärsyttää. Siksi olen siis päättänyt unohtaa Ackerin tuotannon tältä erää. Pahoittelen päätöstäni, etenkin, jos olette ehtineet odottaa Acker-postauksia. Tunnottomien valtakunnasta ja keskenjääneestä teoksesta lupaan vielä blogata, mutta enempää ei ole luvassa. Joskus vain pitää priorisoida ja miettiä, mihin kaikkeen oma jaksaminen ja kiinnostus oikein venyy ja mihin taas sitten ei. 

Loppuviikosta piipahdan Into-kustannuksen järjestämässä juhlassa ja bloggaritapaamisessa. Sieltä jatkan kuitenkin suoraan yötöihin, ja sama jatkuu aina sunnuntaiaamuun. Ehdin varmaan bloggailemaan  tilaisuudesta vasta joskus alkuviikosta, mutta lupaan kuitenkin raportoida. Loppuviikko voi olla postausten kannalta tosiaan niukempi, koska aikaa menee juurikin tuohon kirottuun tietotekniikkakurssiin, töihin ja opintoihin. 

---

Syksy, viileä sade, vanhan kirjan tuoksu ja teekupista kiemurteleva höyry. Onko mitään parempaa? Nauttikaa syksystä, se on vuoden parasta aikaa. 

maanantai 27. elokuuta 2012

Anna, sisaresi...



SISAR
LÄHTIESSÄÄN CAMPANIAN TASANGOILTA
BATAAVIEN MAAHAN
PYSTYTTI TÄMÄN IKUISEN MUISTOMERKIN
IKUISELLE KÄRSIMYKSELLE
JA RAKKAUDELLE

Marguerite Yourcenarin Anna, sisaresi... on niitä harvoja teoksia, jotka ovat onnistuneet mykistämään minut. Luin kirjan miltei yhdeltä istumalta ja rakastuin siihen. Kuinka eheä taideteos, täynnä kärsimystä ja rakkautta, kohtaloa ja mystiikkaa. 

Anna, sisaresi... on alunperin novelli, tarkoitettu osaksi kolmen novellin kokoelmaa (tätä postausta ei ole siis kirjoitettu kokoelman kontekstista, vaan pelkästään Annan lukemisen pohjalta). Se kertoo Miguelista ja Annasta, sisaruksista, jotka rakastuvat toisiinsa. Novelli kulkee varsin nopeasti eteenpäin (vaikka novelliksi pituutta löytyykin paljon, 93 sivua), mikä tuo Annan ja Miguelin murheelliseen tarinaan kohtalokkuutta.  Jo alusta alkaen kertomuksen surullinen sävy tekee lukijalle selväksi, ettei onnellista loppua kannata odottaa. Jäljelle jää vain sanoja kiveen.

Erittäin ansiokkaan Yourcenarin teoksesta tekee mielestäni se, että se on eheä. Alusta loppuun. Tyyli korostaa hienosti kertomuksen väistämätöntä päämäärää, säteilee surullisen herkkää tunnelmaa. Kirjassa on jotakin ainutlaatuista ja lumoavaa, kuin lukisi satua. Omalla tavallaan se tuo mieleen Tristanin ja Isolden tarinan, joskin sävyt ovat vieläkin synkemmät, ja turha kiihko on karsiutunut pois. Kaikki tapahtuu vasten 1500-luvun Italiaa, jonka henkisen ahtauden ja uskonnollisuuden Yourcenar on hienosti tavoittanut. Aika tulee käsinkosketeltavaksi, etäisyys lukijan ja historian välillä sulaa pois. 

Teemallisesti on teos myös mielestäni onnistunut - tarinaa voi toki lukea vastenmielisenä insestikuvauksena, josta puuttuu kaikenlainen moraali (jos nyt innostuitte, niin varoittava sananen: tästä novellista ei löydy pornografiaa). Se on kuitenkin kovin suppea tapa katsoa tällaista teosta. Minulle teos ei ota kantaa insestiin saati puolusta sitä. Näen enemmänkin Annan edustavan suurempia linjoja - se kysyy lukijaltaan millä oikeudella ja tiedolla tuomitsemme ketään. Mikä tekee meistä parempia, asettaa meidät yläpuolelle ja antaa oikeuden tuomita? Varsinkin, kun on kyse rakkaudesta. Rakkaus, muodoistaan riippumatta, on aina rakkautta. Harvoin kun kenellekkään annetaan mahdollisuutta valita rakkautensa kohdetta. 

Anteeksi, jos tämä postaus jää tyngäksi. Rakastin tätä kirjaa vain niin paljon, että siitä kirjoittaminenkin tuntuu vaikealta. Jotenkin Anna ryömi jokaisesta ovesta sisään, raapi sisältä verille ja itketti. Haluaisin vain tarttua siihen uudestaan, kokea sisarten tuhoisan rakkauden ja kärsimyksen vielä kerran. 

PS. Kiitän ihanista tunnustuksista! Huomenna postaan ihan kunnon jutun niihin liittyen. 

---
Ranskankielinen alkuteos Anna, soror...
Suomeksi Jussi Lehtonen.
2002, Like.
118 sivua.
Kansi Tommi Hänninen.

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Eksodus





Vaikka Venäjä on naapurimaamme, olemme kovin ulalla siitä kaikesta, mitä rajojen takana tapahtuu. Siksi en ihmettele, jos Dj Stalingradin Eksodus shokeraa suomalaislukijaa. Joku saattaa myös provosoitua kirjan yltiöväkivallasta, kieltäytyä uskomasta siihen. Mutta ihan oikeasti, viimeistään nyt, on aika herätä. Ei ole olemassa sitä kuplaa, johon suomalainen itsensä kuvittelee. Ei vain ole. 

Dj Stalingradin teos on synkkä matka Neuvostoliiton jälkeiselle Venäjälle. Eksodus kertoo nuorista, jotka ovat vapaita tekemään mitä haluavat - harmi vain, että vapaus ei automaattisesti tuo mukanaan mitään mahdollisuuksia. Jos synnyt köyhyysrajan alapuolelle, miten kapuat tikapuita ylöspäin? Etenkin, jos mitään tikapuita ei ole olemassakaan. Ainoa, mitä teoksen henkilöillä on vapaasti käytettävänään, on heidän oma elämänsä. Ja jos siitä ei voi tehdä mitään parempaa, miksei sitten edes tuhoaisi sitä mielensä mukaan?

Epätoivo on romaanissa niin suurta, että se on jo turtunutta. Ahdinko on muuttunut väkivallaksi, mielettömäksi ja tuhoisaksi, mutta sillä ei enää ole mitään painoarvoa. Kaikki vyöryy väistämättä kohti viimeistä näytöstä, tuhoa. Suomalaista, jolle Venäjän olot ovat vieraat, tämä väkivalta hämmentää: lukija yrittää ehkä löytää syytä lukemalleen, pohtia, onko kyseessä huvi vai selvitymisen pakko. Se, että oma paha olo voi kasvaa suureksi ja yhteisölliseksi tuhovoimaksi ei vain yksinkertaisesti ole hyväksyttävää. Se ei ole mahdollista.

Ja kuitenkin. Länsimaisessa hyvinvointivaltiossa asuvalle keskionnelliselle, keskituloiselle (tai miksei parempituloisellekin) todellisten massojen ahdinko on kaukana. Juuri siitä Dj Stalingrad kirjoittaa. Turtumisesta mahdollisuuksiin, jotka ovat jääneet lupauksiksi, turtumisesta loputtomaan korruptioon. Se on sitä oikeaa todellisuutta.

Tekstin tasolla Eksodus ei ole kuitenkaan aivan niin herättävä ja ravisteleva kuin voisi toivoa. Teosta vaivaa eräänlainen tyylittömyys, enkä siis tarkoita alatyyliä, vaan mitäänsanomattomuutta. Tällaisen vahvan ja epämiellyttävänkin lukukokemuksen kun soisi uhoavan myös esimerkiksi kielen tasolla, mutta sen sijaan kielikin on jopa tylsää ja tavoittamatonta. En tiedä, onko kyseessä kömpelö suomennos: teos on täynnä esimerkiksi pilkkuvirheitä, joita en tulkitse tyylille tarpeelliseksi. Lisäksi kerronnan katkovat välillä lyhyet uskonnolliset pohdinnat, joiden tarkoitus ei sekään avaudu. Mutta syynä voi toki olla ateismini ja siitä johtuva vastenmielisyyteni kaikenlaisia jumaluuksia kohtaan. 

Vaikkei Eksodus siis täydelliseksi romaaniksi nousekaan, sen ajankohtaisuutta ja tärkeyttä ei voi kieltää. Sananvapaus on mahdollisuus, jonka ei saa antaa kuolla. Sellaiseen turtumiseen planeetallamme ei ole varaa. 

Sen sijaan on aika puhkoa kuplat. Terävin reunoin. 

X Kustantajalta pyydetty arvostelukappale. 

---
Venäjänkielinen alkuteos Iskhod.
Suomeksi Veli Itäläinen.
2012, Into.
122 sivua.
Kansi Tex Hänninen.

tiistai 21. elokuuta 2012

Pussy, merirosvokuningatar


Haluaisitko lukea kirjan, jonka lukeminen toisi mieleesi pään työntämisen vessanpönttöön? Tai haluaisitko kenties turtua naisen alapäähän? Mitä mieltä olisit Kirkestä, joka on varustettu lannedildolla? Haluaisitko lukea jotain, mitä ylistetään vaikka mistä kirjallisista ansioista ilman, että ymmärrät siitä mitään? Jos kaikki edellä mainittu kiinnostaa, Pussy, merirosvokuningatar on kenties sinun kirjasi.

Kathy Acker on tunnettu omaperäisestä tyylistään: se tarkoittaa plagiointia, leikkaamista ja juonettomuutta. Sanoisin jopa tässä kohtaa, että järjettömyyttä. Acker on (ainakin miljoonan websivun) mukaan neron maineessa, mutta minulle ei Pussy oikein avautunut. Juonenpuute on toki välillä vapauttavaa, mutta hei ihan oikeasti - rajansa kaikella. Jos kaikki alkaa siitä, että "yö nussii aamua", saa kai ihan vapaasti epäillä ajatuksen puhdasta neroutta. Ja tätä nussimista jatkuukin sitten sivutolkulla...

Oikeastaan tuo jatkuva lisääntymisharjoitus ja alapäänimikkeiden ladonta oli kirjassa ainoa asia, joka kirkastui minulle. Pussy nimittäin purkaa hienosti tabuja kielestä - naisen alapää ei enää punastuta lukijaa, kun se esiintyy joka toisessa lauseessa (no ei ihan joka toisessa, mutta kuitenkin). Samoiten seksi kuoriutuu kaikista merkityksistä. Ilmiö lähentelee tyhjää tilaa, jossa lukija törmää nussimiseen pelkkänä verbinä, kirjainjonona. Sana ei enää herätäkään mitään lukijassa: ei häpeää, raivoa, huokailua. Se vain tulee luetuksi.

Missä menee taiteen ja tekotaiteellisuuden raja? Ackerin tuotantoa kuvaillaan usein vaikeasti ymmärrettäväksi, ja tähän voi varmasti moni tavallinen pulliainen yhtyä. Myös minä. Välillä huomasin tuskastuneena sivujen huvenneen jonnekin huomaamattani, niin, että olin unohtanut lukemani. Luultavasti siksi, ettei teksti sisältänyt yhtään mitään muistamisen arvoista. Voi myös olla, että järjettömyys toimi etäännyttävästi, ja lukukokemuksen epämiellyttävyys ajoi minut kauas ymmärryksestä. En tiedä, millainen Ackerin romaani olisi, jos siitä voisi poimia plagioinnit ja yhdistää kaikki katkelmat toisiin teksteihin. Voi olla, että olen vain ymmärrykseltäni vajaavainen ja sivistymätön lukija, ja todellinen kirkastuminen jää minulta ikuisesti tavoittamattomiin.

Silti:

Parasta Pussy, merirosvokuningattaressa oli se, että se loppui. Aamen.

---
Englanninkielinen alkuteos Pussy, King of the Pirates.
Suomeksi Tuomas Kilpi.
1998, Like.
252 sivua.
Kansi Tommi Hänninen.
Kustantajan sivut.