Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

torstai 15. joulukuuta 2011

Kuusi kovaa kotimaista: Karkkipäivä

 "Jossakin se pieni tyttö on. En pääse sitä pakoon.
Kaikki ei ole kohdallaan. Kaukana siitä.
Rakas Jumala, suojele sitä pientä tyttöä.
Ja armahda. Armahda meitä muita."

Markus Nummin Karkkipäivä kertoo pojan ja tytön omituisesta mutta kiinteästä siteestä, aikuisten ja lasten maailman törmäyskurssista ja siitä, kuinka joskus on vain parasta uskoa ja luottaa. Tässä romaanissa aikuisilla on karkkipäivä, ja lapset maksavat vanhempiensa kalavelat ja avioerot.

Nautin kovasti tarinasta ja mukaansa tempaavasta kerronnasta - Karkkipäivä on yksi niistä romaaneista, jonka vain ahmii yhdeltä istumalta. Minäkin taisin käännellä tämän läpi parissa päivässä. Luvut ovat lyhyitä, ja niinpä kirjaa lukee helposti aina pienissä pätkissä arjen keskellä, ilman että tippuu kelkasta kesken pitkien jaksojen. Nummin teos on helppolukuinen, mustanhauska ja erikoinen tarina, kuin synkempi aikuisten satu. Kirjaan on saatu yllättävää huumoria Paula-äidin tuhoisasta sekoamisesta ja lasten/aikuisten eroista. Kunnioitan aina syvästi sitä, että kirjailija saa vakavat aiheet tiivistymään lukunautinnoksi. Näin nämä ajatukset leviävät helpommin ja laajemmaksi.

Myös idea on toisaalta rohkea ja hieman absurdikin. Jossain on lapsi lukittu huoneeseensa, ja äiti ahmii karkkipatukoita ahdistukseensa. Kirja ei aina ole uskottava, enkä uskokaan, että se sitä alun perin pyrkiikään olemaan. Sen sijaan se heittää lukijalle kiusallisen kysymyksen, entä jos sittenkin...? Se myös kehottaa huomaamaan lapset, puuttumaan jokaisen lapsen mahdolliseen kärsimykseen. Sillä onko olemassa vain omia lapsia, eikö jokainen avuton olento ole kuitenkin meidän kaikkien vastuumme? Nummi on luonut synkän ja nurinkurisen fantasian, kauhukertomuksen, jossa on kuitenkin niin paljon totuutta. Sillä ihan liian usein lapset saavat kantaakseen vanhempiensa tuskat ja kivut.

Lapsen käsite on Karkkipäivässä varsin mielenkiintoinen. Lapsi on kuin otus vieraalta planeetalta, johon ei oikein uskalla koskea. Lapset elävät erilaisessa maailmassa kuin aikuiset, eikä niiden maailmojen välillä aina ole ovia. Omatkin lapset tuntuvat jokseenkin vierailta ja uhkaavilta, eikä niiden lähellä haluaisi olla. Silti lapseen on niin pelottavan helppoa purkaa omat negaatiot, pelko, ahdistus ja viha. Romaanissa lapset kokevat niin väkivaltaa, liian rumaa totuutta ja aiheettomia tunteenpurkauksiakin. Kirja muistuttaa lukijaansa hienosti siitä, että jokaisella lapsella on oikeus lapsuuteensa, vanhempien elämäntilanteesta riippumatta. 

Usein kuulee suomalaiskirjailijoiden kohdalla puhuttavan "kikkailevasta kielestä". Jossain määrin tämä pätee myös Numminkin tyyliin, joskin käyttäisin mieluummin sanaa klikkaileva. Miltei jokainen lause on lyhyt, ja näiden lyhyiden sanomien sarja tuntuu välillä jopa rasittavalta morsetukselta. Klikklikklik. KLIK. Tietenkin pelkistetyllä muodolla saa asioita sanottua tehokkaasti ja vaikuttavasti, mutta välillä olisin lauserakenteisiin kaivannut enemmän monimuotoisuutta. Tiedän, tämä on makukysymys,  toisethan pitävät tällaisesta ytimekkäästä ja karsitusta tyylistä. Jotenkin niin kovin suomalaista ilmaisua tässä kirjassa, ehdottomasti isänmaallinen teos :D

Ihan kaikkiin henkilöihinkään en kirjassa ihastunut. Varsinkin romaanin keskikohdassa, kun uusia sivuhenkilöitä esiteltiin suuri joukko, mietin, että ovatko nämä kaikki todella oleellisia tarinan kannalta. Yleensä en lukijana halua lukea mitään turhaa tai sellaista, josta saa sellaisen kuvan ettei se oikeasti kuulu teokseen. Keskeltä olisi huoletta voinut karsia pois pari kohtaamista, eikä kirja olisi siitä kärsinyt lainkaan. Muutenkin pidän enemmän hyvin ja napakastikin rajatuista teoksista.

Kiehtovaa ja erinomaisen taidokasta kirjassa oli rakenne. On Paulan vahvat fokalisaatio-osuudet, Arin kehityskertomus ja Tomin sähkösanomat. Missään vaiheessaa ei pääse tylsistymään, ja lasten maailman yksinkertaisuus pääse aina yllättämään uudestaan ja uudestaan. Näkökulmat pilkkovat Mirabellan mysteerin aina sopivasti, ja jännitys nousee kurkkuun kuin jääpala. Ehkä juuri rakenne yhdessä oudon, mutta ajatuksia herättävän tarinan kanssa tekee tästä kirjasta dekkarimaisen lukunautinnon. Lukukokemuksena tämä kirja todella tarjoilee jännitystä ja tarina kantaa viimeisille sivuille asti. Karkkipäivästä jäi minulle jälkeenpäin hyvä, sydäntä tykyttävä ja isänmaallinen fiilis, ihan kuin jääkiekko-ottelun jälkeen (kummallista, mutta totta!). Ei tämä kirja missään nimessä tämän vuoden parhaimpiin yllä, mutta tuskinpa Karkkipäivään valuneet tunnit hukkaankaan menivät.

Suosittelen, mikäli haet jotakin dekkarimaista mutta samalla erilaista tarinaa. Ja pidät suomalaisesta klikkailukikkailusta.

----

Muita näkökulmia:
Kirjanurkkaus
Mari A:n kirjablogi

2 kommenttia:

  1. Tykkäsin kovasti arviostasi (ja kirjasta myös!). Ensimmäinen kappaleesi kertoo loistavasti, mistä kirjassa oli kyse :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentistasi :) Hienoa, että hieno kirja on löytänyt lukijansa :)

    VastaaPoista