Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Flowers for Algernon

"Some times somebody will say hey lookit Frank, or Joe or even Gimpy. He really pulled a Charlie Gordon that time. I don't know why they say it but they always laff and I laff too."

Sain vinkin Daniel Keyesin Flowers for Algernonista lapsuudenystävältä. Enkä kadu yhtään, että luin kirjan :) Vuoroin itkin, vuoroin nauroin kirjan mustalle huumorille. Mutta enemmän tarinassa oli synkkyyttä ja nurinkurisuutta.

Romaanin päähenkilö on Charlie, vähän yli kolmikymppinen mies, joka on älyllisesti rajoittunut - hänen ÄO:nsa yltää vain seitsemäänkymmeneen. Charlie päättää kuitenkin osallistua tieteelliseen operaatioon, joka nostaa hänet neron tasolle. Mutta kuinka käy Charlien, kun Algernon-hiiri, jolle on tehty sama koe kuin Charlielle, alkaa pian käyttäytyä väkivaltaisesti ja oudosti...?

Flowers for Algernon on kirjoitettu päiväkirjan ja edistymisraporttejen muotoon, ja näin lukija voi koko ajan seurata Charlien kehitystä ja hajoamista jo pelkästä kielestä. Tämä ratkaisu toi mieleeni Alice Walkerin The Color Purplen, joka käytti samaa keinoa kertoakseen lukijalle päähenkilön kehityksestä (toinen loistava kirja, jota suosittelen kaikille). Ilman päiväkirjamaisuutta kirjan tarina tuskin kasvaisi niin vaikuttavaksi, ja juuri Charlien kehityksen seuraaminen onkin romaanin suurin jännite. Juonellisesti kirjassa kun tapahtuu varsin vähän.

Genre on ihan selvästi psykologinen scifi-trilleri. Mutta ei tämä nyt niin scifiäkään ole - kirja paljastaa paljon yhteiskunnan epäkohtia. Charlien äiti haluaa, että hänen poikansa olisi kuin kaikki muutkin lapset, eikä hän kykene rakastamaan Charlieta sellaisena kuin tämä on. Tiedemiehet ottavat kunnian siitä, että tekevät Charliesta yhteiskunnan mittapuun mukaisen ihmisen. Muut ihmiset taas kokevat Charlien kasvaneen älykkyyden uhkaavana, eivätkä tiedä miten tähän suhtautua. Jopa Charlie itse kehittää dualistisen mallin katsoa itseään ja viittaa entiseen itseensä kolmannessa persoonassa. Toisaalta hän on kuitenkin loukkaantunut ja vihainen ja tietää olleensa ihminen jo ennen koettakin. Sen sijaan kokeen jälkeen hän tuntee itsensä enemmänkin kuin eläimeksi, jonka avulla todistellaan tieteen mahdollisuuksia. En yhtään ihmettelisi, jos kirja olisikin totta.

Charlien psyykkeen hajoaminen on rakennettu kirjassa hyvin. Ennakointia on paljon, ja odotinkin koko ajan että missä vaiheessa prosessi oikein alkaa. Eli sivut kääntyivät varsin tiuhaan tahtiin. Pikku hiljaa ensin niin ihailtavalta ja tavoiteltavalta näyttävä älykkyys alkaa muuttua ensin arkipäiväiseksi ja lopulta kiroukseksi. Älykkyys tuo mukanaan ymmärrystä, ja Charlien positiivisuus ja luottamus vaihtuu vainoharhaksi ja yksinäisyydeksi.

Älyllistä hitautta käsitellään kirjassa niin humaanista kuin mustastakin näkökulmasta, mikä on mielestäni loistavaa. Se, että kirja osaa myös iskeä huumoria vakavasta asiasta, tekee siitä paljon monimuotoisemman. Mielestäni ehkä tämän vuoden hauskimpia lukukokemuksiani on se, kun psykologi näyttää ennen operaatiota Charlielle mustetahroja ja kysyy mitä Charlie näkee niissä. Mustetahroissa pitäisi olla kuvia. Charlie tietenkin ihmettelee, että mihin ne kuvat on oikein piilotettu.

Sanoma kirjassa ei tuota yllätystä: mitäs menette käpälöimään luojan luomuksia. Romaanissa on jonkin verran juuri  näitä omena-tiedonpuusta-ei-ole-hyväksi-syödä -vertauksia, ja Charlie pohtii itsekin jumalan olemassa oloa. Itse en kuitenkaan edes halunnut tarttua tähän kysymykseen, vaan luin kirjan enemmänkin nimenomaan yhteiskunnallisen kritiikin kannalta. En kannusta muitakaan pohtimaan kirjan suhteen sitä, onko suotavaa muuttaa luonnon/jumalan suunnitelmia. Mielestäni on hedelmätöntä pohtia, onko tiede oikein vai väärin, kun se on eittämättä kumpaakin. Ehkä hedelmällisempi näkökulma kirjaan aukeaa, jos miettii Charlieta - ja totta kai Algernoniakin - koe-eläimenä. Mitäs, jos eläinkokeet tehtäisiinkin ihmisillä? Miksi juuri Charlien kärsimykset tuntuvat lukijasta niin epäoikeudenmukaisilta, kun eläimet kokevat joka päivä samaa?

Kirja jätti minut pohjattoman surulliseksi, ja viimeisten sivujen aikana itkin todella vuolaasti. Mutta samalla jouduin hätkähtämään omaa sääliäni - huomasin suhtautuvani Charlien erilaisuuteen aivan kuten kirjankin henkilöt. Ei mikään mieluinen yllätys, mutta sitäkin tarpeellisempi havainto. Normaalius ei tuo onnea, ja on mahdotonta olettaa, että joku päivä kaikki ihmiset olisivat samanlaisia. Sen sijaan pitäisi iloita eroista, ja arvostaa jokaista ihmistä juuri sellaisena kuin hän on.

Ja sitten vielä lopuksi: jos mietit vielä, luetko kirjan vai etkö, niin LUE EHDOTTOMASTI! Tämän voi lisäksi varsin huolettomasti lukea englanniksikin, vaikkei omistaisikaan mitään kovin kummoista kielipäätä, sillä ainakaan minä en löytänyt mitään kielikiemuroita tai kovin vaikeita sanoja. Flowers for Algernonin lukeminen on jo itsessään humaani teko.

2 kommenttia:

  1. Tätä kehuttiin kerran eräässä brittiblogissa ja merkkasin kirjan jo silloin lukulistalle. Vielä tämä on lukematta mutta aion kyllä korjata sen puutteen jossain vaiheessa!

    VastaaPoista
  2. Kannattaa ehdottomasti lukea! Mielenkiintoista sitten lukea muidenkin ajatuksia tästä helmestä :)

    VastaaPoista