Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

maanantai 7. marraskuuta 2011

The White Tiger pörhistelee älykkyyttä ja mustaa henkilökuvausta



"I'll say it was all worthwhile to know, just for a day, just for an hour, just for a minute, what it means not to be a servant."

Voin ihan rehellisesti sanoa, että tämä kirja yllätti minut. Luulin ihan oikeasti, että inhoaisin tätä ikuisesti ja että tälläkin kertaa jättäisin teoksen kesken. Mutta toisin kävi. Tässä on kai palkinto siitä, että jaksoin ties kuinka monetta kertaa tarttua tähän kirjaan ja kahlata läpi kömpelön alun.

Aravind Adigan Man Booker Prizella palkittu teos The White Tiger kertoo intialaisesta miehestä, joka kohoaa yhteiskunnassa ylöspäin tapettuaan herransa. Vaikka teko itsessään on helppo, se vaatii henkilöltä koko romaanin mittaisen kehityksen. Kertoja antaa lukijan päättää, onko päähenkilön kehitys sitten myönteistä vai negatiivista.

Kirja haastaa lukijan moraalisesti: onko rikos oikein silloin, jos se on ainoa keino? Onko Balramin teko hyväksyttävä, vaikka henkilö itsessään on vastenmielinen? Humaani teos kysyy lukijalta paljon myötätuntoa, ymmärtämistä ja hyväksymistä. Onko lukija valmis tähän kaikkeen?

Ennen kaikkea tämä kirja on mielestäni kehityskertomus. Sen päähenkilö, Balram Halwai, valaistuu: hän lähtee kirjaimellisesti Intian pimeästä osasta (Darkness) ja päätyy Bangaloren hotellleihin yksityisyrittäjäksi. Koko romaanin ajan hän tappelee kohtaloaan vastaan - hän ei halua päätyä palvelijaksi. Silti Balramista ei rakenneta rohkeaa ja urhoollista, sen sijaan hänet näytetään lukijalle enemmänkin ahneena ja pelkurina, eräänlaisena antisankarina. Päähenkilön kehityksessä ei olekaan ratkaisevassa asemassa rohkeus, marttyyrisyys tai älykkyys, vaan häntä ajaa eteenpäin vain poikkeuksellisen vahva "free will", oma tahto. Tämä tuntuu teoksen muilta palvelijoilta puuttuvan. Adiga on onnistunut ihan mielettömän hyvin henkilökuvauksessa. Mielestäni se luo kirjaan jännitettä, kun lukija inhoaa Balramia ja hänen tekoaan, mutta ei kuitenkaan pysty tuomitsemaan tätä täysin. The White Tiger on kieltämättä rehellinen ja kuvottavakin analyysi nykyisestä Intiasta, jossa kastiluokat murtuvat hitaasti mutta varmasti.

Romaani tarjoilee myös paljon osuvia metaforia Intian ahtaudesta ja epätoivosta: Balram pelkää katselee öisin mustana viliseviä torakoita, jotka ahtautuvat päälletysten:

"In the middle of the night I understood why the mosquito
net had been left there. Noises woke me up. The wall
was covered with cockroaches, which had come to feed
on the minerals or the limestone in the plaster; their 
chewing made a continuous noise, and their antennae 
trembled from every spot  on the wall. Some of the
cockroaches landed on top of the net; from inside I
could see their dark bodies against its white weave. I
folded in the fibre of the net and crushed one of them.
The other cockroaches took no notice of this; they kept
landing on the net - and getting crushed."

Sama koskee Intian kansaa - jokainen on taistelee paikastaan, mutta turhaan. Ahtaudesta ja toivottomuudesta syntyy mustuus, josta on mahdotonta päästä pois.

Lisäksi nostan hattua kirjan rakenteelle: on kiinnostavaa valita kerronnan keinoksi takaumat, sillä se antaa lukijalle jo paljon ennakko-odotuksia. Se, miten kirjailija onnistuu hyödyntämään tätä kehystä, ratkaisee kirjan kohtalon. Tässä kirjassa se, että lukija tietää päähenkilön tekemästä murhasta jo alussa, rajaa mielestäni hienosti fokusta. Sen sijaan että keskittyisi koko ajan tapahtumiin, lukijan on pakko keskittyä syihin ja päähenkilön kehitykseen. Kirjan juonesta kehkeytyi mielestäni yllättävänkin koukuttava, kun henkilö muuttui sivu sivulta. Ikävä kyllä myös tämän ratkaisun heikkoudet näkyvät romaanissa: loppua kohden kirjasta katoaa puhti. Tuntui, että kirjailijan täytyi venyttää kirjaa vielä parilla sivulla ja saattaa päähenkilön tarina oikeaan pisteeseen. 

Vaikka Adiga onkin erittäin taitava kirjailija, hänessä on myös toinen puoli journalistia. En ole ihan varma, onko tästä romaanille hyötyä vai ei. Adigan terävyys ja pisteliäs tyyli tuo mustaa ja rohkeaa huumoria kirjaan, ja värittää synkkää tarinaa. Kuitenkin vähän väliin (jokaiseen kappaleeseen) on tungettu jokin sukkeluus, joka tuntuu todistelevan lukijalle kirjoittajan älykkyyttä. Ymmärrän tämän tehokeinona luoda päähenkilöstä terävää ja vastenmielistä, mutta mielestäni Adigan tyyli heiluu sillä rajalla, että jaksaako sen ylitse käydä vai ei. Juuri tämä kun taisi olla se ongelma, joka esti minua pääsemästä kunnolla alkuun tämän kirjan kanssa. Ärsyttää toki saa, mutta rajansa kaikella.

Suosittelenko? Kyllä ja en. Ei tämä nyt niin huono kirja ollut mitä oletin, ja kun pääsee alkupuuron ylitse niin sivut saattavat kääntyä varsin tiuhaan tahtiin. Kirjassa on myös etovaa rehellisyyttä, jossa on jotakin uniikkia. Henkilökuvaus on ainutlaatuista, hauskaa ja rohkeaa. Ainoastaan kirjan tyyli oli minulle iso ongelma, mutta kuka ties joku tykästyisi kirjan sukkeluuksiin ja terävyyteen. Toivottavasti kirjailijan seuraava teos olisi vähän vähemmän "fiksu".

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti