Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

The Tiger's Wife: Mieleenpainumatonta satuilua

Bloggaan nyt sitten juuri sen jälkeen, kun olen paiskannut kirjan kiinni ja huokaissut syvään. Kyllä vain, kehuttu ja palkittu Téa Obrehtin romaani The Tiger's Wife oli jokseenkin pettymys. (Hauska yhteensattuma vielä ennen kuin menen asiaan: myös tässä kirjassa yksi päähenkilöistä oli kuuromykkä, kuten vähän aikaa sitten lukemassani The Heart Is a Lonely Hunterissa!)

Romaani kutoutuu pääasiassa erilaisista tarinoista, jotka isoisä kertoo tyttärentyttärelleen Natalialle. Kun isoisä kuolee, Natalian suru ja menetys näkyy hänen halussaan täydentää loppuun isoisän kertomatta tai keskenjääneet tarinat. Taustalla värjyvät vielä myös juuri päättyneen sodan jälkimainingit, ja jokainen tuntuu hakevan pakokeinoa jostakin taianomaisesta.

Mielenkiintoisinta kirjassa oli rakenne. Juoni etenee lähinnä takaumien ja sisäkertomusten kautta, itse pääjuonessa tapahtuu lopulta hyvin vähän. Tämä muuttaa koko ajan lukijan fokusta - milloin halusin tietää jostakin toisesta asiasta, sen selvittyä olikin jo seuraava ongelma ja aukko tarinoissa. Rakenne romaanissa toimii hyvin, ja jättää lukijalle sopivasti miettimistä, sillä kertoja ei yritäkkään selittää kaikkea tai kerro kaikkia tarinoita aukottomasti ja loppuun asti. Loppuakin voi kiitellä, sillä se jopa nosti kirjan laahaavaa fiilistä ihan promillella.

The Tiger's Wifen kielikin on ihan kiitettävää. Puhdasta, jollain tapaa jopa "maskuliinisen" tuntuista ilmaisua (tämä vaatisi jo jonkin verran analysointia, ja koska kirjan kiinnostavuus ei ylitä vaadittua asteikkoa niin jätänpä törkeästi analysoimatta). Obreht on maininnut esikuvikseen muun muassa Hemmingwayn ja Bulgakovin, ja ainakin selvää Hemmingwayta voi mielestäni kielessä ja kerronassa havaita. Kertoja tavoittaa myös hyvin satumaisuuden - vertauskuvia on vähemmän, koska ympäristö on "maagisrealistinen", mutta muuten tarinoiden kaari ja kieli on hyvin, öh, satumaista. Leppoisten satujen ja Hemmingwayn ystävä saattaa jopa ihastuakin teokseen.

No, sitten risuihin. Se, missä Obreht epäonnistuu, on henkilökuvaus. Ei niinkään, etteivät henkilöhahmot olisi hyvin luotuja, päinvastoin, Obreht on eittämättä taitava kirjailija. Niin taitava hän ei kuitenkaan ole, että hän saisi puhallettua henkilöhahmoihinsa mitään mystistä tai kiinnostavaa - ainakin minulle henkilöhahmot näyttäytyivät hieman valjuina ja harmaina. Hienolla kielellä tyylitellyt tarinat vaativat ekstrakeskittymistä, koska mikään niistä ei erityisemmin kiinnostanut minua. Jopa itse Tiikerin vaimon kohtalo oli minulle omituisen yhdentekevä, toivoin vain että saisin kirjan loppuun ja voisin aloittaa uuden romaanin. Ainoa henkilö, jonka kohdalla kiinnostus edes vähän värähteli, oli Kuolematon mies. Hänen kuvauksessaan satumaisuus toimi, mutta muiden henkilöiden kuvaukseen tai hahmoihin olisin kaivannut jotakin lisämaustetta. Romaanin romanssit eivät sykähdyttäneet tai kärsimykset kouristaneet. Kirja ikään kuin soljui läpi sormien, puhtaasti kyllä, mutta jälkiä jättämättä.

Lisäksi lukiessani Obrehtin esikoisteosta minulla oli ikävä tunne, että olin joskus aikaisemminkin lukenut tällaista. Mikään kirjassa ei todellakaan pompannut esiin niin, että saisin syyn väittää että romaanissa on jotakin uutta ja lukemisen arvoista. Kun sain tietää kirjan kertovan sodasta, odotin siitäkin jonkinnäköistä tunteita herättävää kuvausta, mutta tuntuu että kirja tyytyy pelkkään sanahelinään tulkitessaan sotaa. Jo maagisrealismi (en nyt ole ihan varma virallisesta termistä, joku valaiskoon mikäli paremmin tietää) on mielestäni vaativa genre, jossa odotukset ovat korkeat:  esimerkiksi Angela Carter on mielestäni onnistunut luomaan vaikuttavaa ja lumoavaa tekstiä. Ei ole häpeä nuoren Téa Obrehtinkaan kohdalla hävitä kyseiselle kirjailijalle.

Jos kirja palkitaan huomattavalla kirjallisella tunnustuksella, se asettaa aina jonkinlaisia odotuksia. Orange Prize on erittäin arvostettu palkinto, ja sen ovat aiemmin saaneet muun muassa Chimanda Ngozi Adichie, Lionel Shriver ja Zadie Smith. En lähde spekuloimaan millä perusteella The Tiger's Wife on palkittu, mutta odotin palkinnon perusteella kirjalta enemmän. Samanlaisen tapauksen muistan viime vuodelta, kun luin Sarah Watersin The Little Strangerin - kaiken kirjaan kohdistuneen hehkutuksen jälkeen oletin lukukokemuksen olevan aivan mieletön, mutta kun kirja olikin vain "hyvä", pettymys oli sitä suurempi. Ehkä en sitten olekaan ihan älytön satujen ystävä, kenties metsästänkin kirjoista sitä jotakin syvempää, enkä voi kirjasta nauttia, oli se kuinka hyvä tahansa, ellen sitä löydä.

On kuitenkin pakko suositella Obrehtia joillekin lukijoille. Kuten jo edellä mainitsin, nuoren naisen esikoisteoksen kerronnassa ja kielessä on jotakin maskuliinista, jota en oikein osaa määritellä. Jos tämä ja sadut kuulostavat mielestäsi vetoavalta, etkä halua missata vuoden palkittua naiskirjailjaa, tuskin menetät mitään kokeilemalla.

---

Ja kuvasta: kannen päällä ei retkota suinkaan kuollut tiikeri, vaan väsynyt Chèri-kissa, joka sekin nukahti kirjan päälle. Hyvää marraskuuta kaikille!

- Noora

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti