Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Hengityskeinu keksii uutta nälästä


"Sementtiä on koko ajan vähemmän, koska se voi kadota itsestään. Mutta minäkin olen sementistä ja vähenen koko ajan. Miksen minäkin voi kadota."

On ilmeisesti blogattava edellinen kirja pois tieltä ennen kuin voi sujuvasti siirtyä lukemaan seuraavaa.

Herta Müllerin Hengityskeinu kertoo nuoresta Leosta, joka lähetetään Stalinin työleirille viideksi vuodeksi, rakentamaan uudelleen Neuvostoliittoa. Isoäiti kuiskaa Leolle, että hän tietää tämän vielä palaavan kotiin. Leiri nälkiinnyttää ja tylsistyttää ihmismielen, mutta silti Leo jaksaa uskoa kotiinpaluuseensa. Kun hän kuitenkin sitten vihdoin palaa kotiin, hän joutuu huomaamaan ettei hän ehkä sittenkään ole vielä lähtenyt leiriltä, vaan kokemus kulkee hänen mukanaan iäti.

Teos herätti minussa runsaasti ristiriitaisia tunteita ja hämmennystä. En oikein osaa sanoa, oliko kirja mielestäni hyvä vai ei. Välillä ihastuin kirjailijan kykyyn vetää johtopäätös, ikäänkuin piirtää nuoli päätelmästä päätelmään. Hänen ajatuksensa ovat tuoreita, rohkeita ja teräviä. Silti en voi sanoa, että olisin erityisemmin kuitenkaan pitänyt tästä kirjasta.

Teoksessa moni asia häiritsi minua. Ensinnäkin en ymmärtänyt miksi kirjailija oli kirjoittanut päähenkilöstä homoseksuaalin - homoseksuaalisuutta lähinnä sivuttiin, sillä ei ollut mitään funktiota kirjassa. Toisaalta, tarvitseeko sukupuolisella suuntauksella ollakkaan mitään huutomerkkiä perässään? Minusta kuitenkin tuntui, että kirjailija oli ikään kuin nostanut kysymyksen kielelleen, mutta jätti sen sittenkin kysymättä. Minkäänlaista seksuaalista kehitystä ei kirjassa kuvata, ja näin päähenkilön seksuaalisuus tuntuu lähinnä teennnäiseltä lisämausteelta.

Toiseksi en pitänyt kirjailijan ratkaisusta jättää kysymysmerkit ja puheviivat/lainausmerkit pois tekstistä. Mielestäni dialogien selvempi erottuminen olisi tuonut tekstiin elävyyttä, ja kysymysmerkit olisivat palvelleet töksähtelevää tyyliä paremmin. Toisaalta tämä toimii ehkä keinona korostaa päähenkilön henkistä tylsistymistä leirillä, sillä tekstikin upposi välillä miltei puuduttavalle tasolle. Hyvä etten ihan oikeasti huutanut: "Eikö tämä olisi voinut olla edes vähän helpompaa luettavaa?" kun kahlasin läpi 22-rivistä lausetta. Huh.

Harmittavaa on myös se, että Hengityskeinusta ei ole tehty pelkkää leirikuvausta (sellaisena se olisi mielestäni toiminut kaikista parhaiten), vaan teokseen on yritetty tunkea jonkinlaista kehityskertomusta. Minulle päähenkilön elämänkäänteet ennen leiriä ja sen jälkeen jäivät merkityksettömiksi. Oli mielestäni hienoa, että kirja kuvaa trauman ikuisuutta, mutta olisin kuitenkin toivonut, että tarina olisi vähän rajatumpi. Nyt Hengityskeinussa on jotain häiritsevän epämääräistä ja laiskaa, keskeneräistäkin.

Leirikuvauksena teos on oivaltava, ja se paljastaa nälkäisen ihmisen sisimmän syyttelemättä. Leo kuvaa nälkää "nälkäenkeliksi" - se on ihmisen eläimellinen luuranko, jonka nälkä kuorii jokaisesta leiriläisestä. Ihmiset muuttuvat nälän myötä myös fyysisesti eläimellisiksi: miehen ja naisen ero katoaa, kenellä on kasvoissaan valkoinen jänis ja kuka muistuttaa hevosta. Nälkä nöyryyttää ja alentaa Hengityskeinun leirillä, aina siihen asteeseen etteivät henkilöt halua enää tunnistaa itseään vaan katselevat mieluummin toistensa nälkäenkeleitä.

Nälän lisäksi kirja oivaltaa muitakin asioita, yhdistelee ja päättelee terävästi. Näitä päätelmiä teoksen töksähtelevä ja tasapaksu tyyli tukee hyvin. Kirjassa on tuoreita näkökulmia työleirielämään, ja niitä käsitellään syyttelemättä.

Yksityiskohdat korostuvat leiriläisille elintärkeiksi. Niiden funktio kirjassa on kiinnittää huomio pois nälästä, etäännyttää ihminen pois omasta kärsimyksestään. Juuri näistä yksityiskohdista kertoja vetää ennakkoluulottomia viivoja ihmisen kokemukseen ja tunteisiin. Kuitenkin lukijalle tämä on välillä puuduttavaa. En ole ihan varma, nautinko pitkistä esseistä sydänlapioista, sementistä tai tarhamamaltsasta. Kaipaan lukijana jonkinlaista tapahtumaa, actionia, en pelkkää luennointia. Monin paikoin kirja muistuttaakin enemmän muistilehtiötä kuin romaania: ihan kuin kirjailija olisi listannut yksityiskohtia, ruvennut sitten työstämään niitä ja ripotellut ne sikin sokin ja päällekkäin kirjaksi. Mutta sen puoleenhan kirja on taas saavuttanut tarkoituksensa, sillä Hengityskeinussa vanha mies muistelee vuosikymmenten takaista nuoruuttaan leirillä. Ei vain iskenyt minuun.

Müller murtaa myös tabuja. Leo katkeroituu saamastaan kortista: kotona elämä jatkuu, ja vaikka hän yrittää selviytyä niin perhe on jo luopunut hänestä. Se paljastaa päähenkilön itsekkyyden, sekä pysähtyneisyyden leirillä. Leiriläisten elämä on todellakin kiikkumista hengityskeinussa, vaivalloista nytkähtelemistä aamusta iltaan ja illasta aina seuraavaan aamuun.

Kokonaisuudessaan Hengityskeinu oli välillä puuduttava ja epämääräinen, mutta onnistunut ja oivaltava kuvaus työleirikärsimyksestä. En silti suosittelisi lukemaan juuri tätä kirjaa Müllerilta, jaksaisin uskoa että hän on varmasti kirjoittanut vahvempaakin tekstiä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti