Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

torstai 17. marraskuuta 2011

Faces in the Water


"Listening to her, one experienced a deep uneasiness as of having avoided an urgent responsibility, like someone, who, walking at night along the banks of a stream, catches a glimpse in the water of a white face or a moving limb and turns quickly away, refusing to help or to search for help. We all see faces in the water. We smother our memory of them, even our belief in their reality, and become calm people of the world; or we can neither forget nor help them. Sometimes by a trick of circumstances or dream or a  hostile neighbourhood of light we see our own face."

Huh - vihdoin alkaa olla parempi olo, joten voi keskittyä ihan rauhassa bloggaamaan :) Janet Framen Faces in the Waterkin tuli luettua jo jokunen päivä sitten. Seuraavaksi jää vuoroaan sitten odottelemaan edelleen Hirvosen Että hän muistaisi saman.

Faces in the Water on kertomus Istina Mavetista, uusi-seelantilaisesta naisesta, joka viettää vähän vajaa kymmenen vuotta elämästään kahdessa eri mielisaaralassa. Sinä aikana hän tarkkailee ympärillä näkemiään ihmisiä ja heidän ongelmiaan - niin hoitajia, lääkäreitä kuin potilaitakin. Hän kuvailee ihmisiä ja sairauksia tervästi, välillä pilkaten ja välillä taas syvää empatiaa tuntien. Istinan kautta lukija tutustuu myös laitoshoidon historian pimeään puoleen, kun Istinan yllä leijuu jatkuva sähköshokkihoidon ja lobotomian uhka. 

Faces in the Water oli matka, jota en ehkä jokaisella sivulla olisi halunnut tehdä. En tarkoita, etteikö teos olisi hyvä kirja, koska sitä se juuri on. Tarkoitan sitä, että toisinaan tunsin oikeasti fyysistä pahoinvointia: halua oksentaa ja kouristuksia. Faces in the Water teki esimerkiksi sähköshokkihoidoista niin todentuntuisia, että kuvittelin itsekin joutuneeni ECT-hoitoon. Silti olen ylpeä, että luin tämän kirjan, koska sillä on vieläkin paljon ajankohtaista sanottavaa mielisairauksista.

Suurin jännite kirjassa oli mielestäni se, että kertoja tuntuu leikkivän koko ajan lukijan kanssa sillä, onko Istina "hullu" vai ei. Siviilissä Istinaa vaivaa tyhjyys, eikä suoria syitä anneta siihen, miksi päähenkilö aina joutuu mielisairaalaan. Myös kielessä on käytetty ratkaisuja, jotka tukevat Istinan sairautta: pikut on jätetty aina joskus esineitten/adjektiivien/asioiden luettelemisen välistä pois. Loppua kohden nämä tehokeinot tuntuvat vähenemän (vai enkö enää kiinnittänyt niihin niin paljon huomiota?). Kyseenalaistin myös kerronnan rehellisyyttä - "puhutaanko tässä nyt todella totta"? Toisaalta tässä kohtaa pitäisi aina kysyä itseltään, että miksi epäilee kertojaa tai haluaa saada päähenkilöstä pakonomaisestikin selkeän kuvan. Se, onko Istina hullu vai ei, on mielestäni kuitenkin ihan yhdentekevä seikka romaanissa  - jostain syystä minä kun ilmeisesti haluan vain luokitella ihmisiä. Tulipahan huomattua itsestään taas jotain epämiellyttävää lukemisen kautta. 

Faces in the Waterin mielisairaaloissa ihmiset luokitellaan kahteen ryhmään: niihin, joilla on toivoa, ja niihin, joilla ei ole. Jos kuulut jälkimmäiseen, olet käytännössä eläin, sillä parantumiseesi ei kannata tuhlata minkäänlaisia voimavaroja. Välillä tuntui, että mielisairaala itsessään ja sen väkivaltaiset hoitomenetelmät tekivät potilaista sairaita. Kirja vaatiikin välillä koskettavasti ihmisiä katsomaan mielisairautta eri tavalla:

"What now immovable debris of sickness had fallen from the sky to 
blanket an ordinary human landscape and give it this everlasting
winter season? What cruel snowfall that would not melt and let ideas
bud and feelings build with the far-gathered sticks and straw of 
human contact? And where were the snowploughs trying to clear a
path to the buried landscapes?"

Ehkä ei pitäisikään katsoa mielisairaita erilaisina, potentiaalisina murhaajina, idiootteina tai eläiminä, vaan enemmänkin ihmisyksilöinä, jotka kaipaavat apua selvitäkseen elämänsä talvesta. Kirjassa tavallisest ihmiset joko pelkäävät, säälivät tai vähättelevät mielisairaita. Kuinka moni vielä nykäänkin syyllistyy siihen, että ajattele psyykeongelmista kärsivää ihmistä erilaisena, jotenkin vähempänä ja hulluna? Varsinkin Suomessa tuntuu, että mielisairas saa yhteiskunnalta eristävän tuomion. Ehkä osa siitä on pelkoa erilaisuudesta, mutta suurimmaksi osaksi kyseessä on asenneongelma, joka siirtyy sukupolvelta toiselle. 

Kirja on varmaan ilmestyessään ollut aikamoinen kritiikkipiikki ECT- ja lobotomiahoidoille. Frame kun kuvaa niitä varsin negatiivisessa valossa, ja läpi koko kirjan lukija kyseenalaistaakin hoitojen tarpeellisuuden ja todellisen tarkoituksen. Tehtiinkö sähköshokkihoidoilla ja lobotomialla ainoastaan kuuliaisempia, helpommin käsiteltäviä potilaita? Oliko ylityöllistetyillä lääkäreillä edes tarkoitus hoitaa potilaiden ongelmia, vai pitikö heidän epänormaalikäytös vain saada kuriin? Toivottavasti nykyajan psykiatriset osastot ovat jo hieman valoisempia. 

Minua hämmästytti ehkä osaltaan kirjan lajivalinta, sillä välistä tuntui ihan kuin olisin ollut lukemassa elämänkertaa enkä fiktiota. Ehkä taustatieto kirjailijan omista kokemuksista vaikutti voimakkaasti omaan lukukokemukseeni. Tai sitten Frame on vain kirjoittanut niin uskomattoman hienon kirjan. Luultavasti molempia.

Suurinta antia kirjassa on mielestäni mustahuumori hoitajian ja lääkäreiden kuvauksessa, joistakin hahmoista on tehty varsinaisia karrikatyyrejä! Ihan sai melkein nauraa kirjailijan terävyydelle. Hienoa, että näinkin synkkään aiheeseen saa edes jonkinlaista keveyttä. Myös potilaita kuvataan välillä tavalla, joka saa lukijan hymähtelemään - suosikkini oli tyttö, joka pohti yötä päivää sitä, kuinka monta kilometriä hänen sisällään kulkee suolia. Enimmäkseen kirjan potilaskuvaukset, kaikesta huumorista huolimattaan, ovat mielestäni kuitenkin varsin surullisia. Niissä on jotakin epätoivoista - voiko väärinpäinkääntynyt maailmankuva koskaan oieta, voiko sellaista ihmistä auttaa tai ymmärtää kukaan?
Kaiken kaikkiaan Faces in the Water oli voimakas lukukokemus, joka vaikuttaa vieläkin, vaikka kirjan lukemisesta on jo monta päivää. Koskee ja kihelmöi. Toisaalta olen kiitollinen, ettei näin epäinhimillisiä hoitomenetelmiä käytetä enää, toisaalta taas olen hyvin surullinen. Sillä kuitenkin niin vähän on muuttunut.

Kirjassa avain Istinan paranemiseen annetaan vasta siinä vaiheessa, kun eräs lääkäreistä näkee Istinan yksilönä. Hän ei ole enää osa hulluna virtaavaa massaa, vaan hänestä konkretisoituu yksilö, joka tuntee kuin normaali-ihminen, mutta jonka maailmankuva ja tapa havainnoida maailmaa on vain erialinen. Ehkä tämä on juuri se läksy, jonka kirja haluaa lukijalleen antaa: arvosta erilaista rikkautena, yksilöllisyytenä. Vanha ajatus, mutta silti se pääsee niin helposti unohtumaan.

Tähän kirjailijaan palaan varmasti vielä ja toivon, että moni muukin sen tekisi. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti