Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Rumat Kapinalliset -lukuhaaste


Idea omaan haasteeseen on kytenyt jo jonkin aikaa, innoituksena on pyörinyt lähinnä "teinivuosien" kapinalliset suosikit. Jotakin todella anti-jouluista... Nyt sitten idea vihdoinkin alkoi muotoutumaan.

Haasteen säännöt:

Ideana on lukea seuraavan vuoden aikana (1.12.12 mennessä) vähintään viisi kaunokirjallista teosta, jotka käsittelevät yhteiskuntaa jollain tapaa rumasta ja kapinallisesta näkökulmasta. Jos haasteeseen saisi liittää musiikin, se olisi tiukasti punkahtavaa. Kirjan täytyy haastaa lukija katsomaan maailmaa rumien lasien läpi. Sarjaan eivät kelpaa pelkästään realistiset teokset (EI Dickensiä, Canthia tai Humisevaa harjua, kiitos!), vaan haen haasteeseen enemmän vaihtoehtoista tunnelmaa. Jokaisesta kirjasta on blogattava, sekä viimeikseksi toivoisin kokoavaa pohdintaa haasteesta. Ei siis riitä, että vain listaat lukeneesi kirjat (jos olet lukenut kirjan ennen haastetta, lue se uudelleen). Voit lukea kirjat haluamallasi kielellä. Lopuksi: Mitä opit rumuudesta? Millaista kirjan rumuus/kapina oli? Voiko ruma olla kaunista? Miten/mitä vastaan lukemasi kirjat kapinoivat?

En halua rajata osallistujia pois tiukoilla säännöillä, eli teokset saa itse valita vapaasti, mutta toivoisin että idealle pysyttäisiin edes jossain määrässä uskollisina.

Tässä suuntaa-antavaa listaa, jos tunnet olevasi hukassa:

Acker, Kathy - Pussy, merirosvokuningatar
Burgess, Anthony - Kellopeli appelsiini
Burroughs, William S. - Nisti 
de Sade, Marquis - Justine - eli hyveellisen neidon kovat kokemukset
Despentes, Virginie - Pane Mua / Kauniita asioita
Gustafsson, Laura - Huorasatu 
Jelinek, Elfriede - Halu
Miller, Frank - Kravun kääntöpiiri / Kauriin kääntöpiiri
Nothomb, Amélie - Sulphuric Acid (en ole varma, löytyykö kirjasta käännöstä)
Orwell, George - Eläinten vallankumous
Selby JR, Hubert - Päätepysäkki Brooklyn
Vonnegut, Kurt -  Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater
Welsh, Irvine - Trainspotting

Palkinnoista:
Mikäli haluat osallistua arvontaan/palkitsemiseen, ilmoita kommentilla osallistumisestasi. Lisäksi toivoisin, että linkittäisit haasteen jonnekin blogiisi, että toisetkin halutessaan saisivat osallistua.  Kaikkien ilmoittautuneiden ja haasteen suorittaneiden kesken arvon jonkin ruman kirjapalkinnon ;) Lisäksi lupaan palkita haasteen mielestäni parhaiten toteuttaneen bloggaajan.

Lisäksi olisin hyvin iloinen, jos kommenteissa jakaisit omia rumia/kapinallisia ehdotuksia toisille luettavaksi. Näin laitetaan ruma kiertoon ;)

Ennakkoluulottomia lukukokemuksia kaikille!
-noora

Satuhaaste: Tähtisilmä





Kun kuulin Lumiomenan satuhaasteesta eilen, minulle tuli kauhea kiire etsiä äkkiä käsiini jokin satu. No, kun kerran omistaa 12 satukirjaa niin ei se nyt niin vaikeaa ollut... Päättäminen tuntuikin sitä hankalammalta, joten tartuin vain äkkiä Topeliuksen Kauneimpiin satuihin. Ja avattuani kirjan umpimähkään päädyinkin lukemaan sitten Tähtisilmän.

Tähtisilmä on satu, jossa mies löytää kaunissilmäisen tyttövauvan hangesta ja vie tämän perheensä luo. Koska tyttö on lappalainen, perheen äiti kuitenkin uskoo tytöllä olevan salaperäisiä ja epäkristillisiä noitavoimia...

Tähtisilmä on mielestäni aika perinteinen satu - siinä on vaarallisia eläimiä (susia), paha äitipuoli, noita-akkahahmo ja adoptoitu lapsi. Ja paha saa palkkansa. Eikä saa unohtaa tähtien kristillistä symboliikkaa! Kuten varmaan kaikille tutussa Topeliuksen Koivussa ja tähdessä, myös tähdet näyttelevät tärkeää osaa tässä sadussa. Ne toimivat suojelevana elementtinä ja viittauksena jumalaan/kristinuskoon.

En oikein osaa sanoa, että pidinkö sadusta vai en. Mielenkiintoisinta oli mielestäni adoptiolapsen ja äidin välinen suhde, mutta muuten satu oli aika tynkä. Pituutta ei ollut kovin paljon, ja tarina jäi pakostikin vähän hämäräksi. Olisin halunnut tietää tytöstä ja hänen kohtalostaan enemmän. Lisäksi en pitänyt ollenkaan sadun lopusta - tarina vain katkesi ja tilalle tuli muutaman kappaleen kristinuskonhajuinen selostus lasten viattomuudesta. Ehkä lapsena olisin vielä voinut niellä sen, mutta nyt aikuisena (tai vanhempana) sisäinen lukijani nousi kapinaan. Ihan selkeää propagandaa! Mutta ehkäpä se ei Topeliuksen tekstejä vähänkin tuntevaa niin kovasti yllätä.

Tämä haaste oli oikein virkistävä, ja antoi minulle intoa tarttua satuihin tulevaisuudessakin. Ehkä seuraavaksi luen topeliussuosikkini, Adalminan helmen, ja sitten siirryn Anderseniin ja Grimmin satuihin, jos oikein hurjistun...

Ja pssst, jos kaipaat aikuisempia satuja, suosittelen ehdottomasti Angela Carterin The Bloody Chamber -novellikokoelmaa (suomeksi Verinen kammio).

The Children's Book

"She wanted to write that - the wading through blood - the absence of sun and moon, and the roaring of the sea - but she had never done so, for her tales, though they were getting darker and stranger, were meant to be for children."

Hankin A.S. Byattin The Children's Bookin jo vuosi sitten (jouluna Helsingin rautatieasemalta, kuinka romanttista), mutta jostain syystä unohdin kirjan ihan kokonaan. Vasta nyt päätin siihen tarttua, kun törmäsin kirjaan muutamassa blogissa ja HS.fi:ssä.

The Children's Book on ajankuva ennen ensimmäistä maailmansotaa (ja vähän sen jälkeenkin), oikea runsauden sarvi, joka antaa lukijan valita kymmenistä teemoista. Pääosassa kirjassa ovat erilaiset perheet. Jokaisessa näissä perheissä joku perheenjäsenistä on taiteilija - The Children's Book olikin minulle kurkistus 1890-1910 -lukujen taide-elämään.

Välillä tuntui, että luen jonkinlaista fan fictionia. Byatt on todellakin onnistunut luomaan vedenpitävän mutta myös satumaisen maailman. Kirja on kuin matka menneisyyteen, ja lukemisen jälkeen kestää hetken, ennen kuin pääsee kiinni nykyaikaan. Miljöö levittäytyy silmien eteen todellisena, ja joka puolella leijuu salaperäinen, satumainen ja jännityksellinen tunnelma. Tapahtumia selitetään sekä henkilöiden näkökulmasta että käyttämällä historiallisia välikatsauksia.Voisi luulla, että kirjailija on kirjoittanut tämän teoksen rakkaudesta kyseiseen aikakauteen.

Kirjan kuva taiteilijoista on mielestäni varsin mielenkiintoinen. Kaikki taiteilijat eivät olekaan pelkkiä goethelaisia tuulispäitä, vaan tekevät töitä kehittyäkseen. Osasta taas tulee taiteilijoita elämän myötä - järkyttävät ja tärkeät tapahtumat muuttuvat alitajunnan voimavirraksi, josta henkilöt taiteensa ammentavat. Aina taide on romaanissa kuitenkin taiteilijalle se päällimmäisin ja tärkein keino ilmaista itseään. Se hajottaa henkilösuhteita ja kokonaisia perheitä, mutta myös yhdistää toisia.

Byatt käyttää paljon kontrastia vertaamalla ajan tyttöjä poikiin ja naisia taas miehiin. Esimerkiksi kirjailijan tiet ovat naisilla hyvin erilaiset - kirjan mieskirjailija kirjoittaa seksuaalisesti vapautuneita kertomuksia, kun taas naiskirjailija kirjoittaa satuja (!). Tyttöjen mahdollisuudet menestyä maailmassa ovat taas huomattavasti pienemmät kuin pojilla. Pojat voivat kirjassa huoletta etsiä itseään, mutta tytöillä on oltava tarkat suunnitelmat ja roimasti tahtoa tulevaisuuden suhteen. Minusta The Children's Bookin tyttöjen tarinat ovatkin paljon ahdistavampia kuin poikien.

Myös ajan seksuaalisesta vapautumisesta keskustellaan kirjassa. Byattin luomat mieshahmot haluavat, että naisetkin saisivat seksuaaliset oikeutensa, mutta käytännössä tämä osoittautuu paradoksiksi. Kun ehkäisyä eikä tietoa ole, naiset kantavat vapautumisen sijasta raskasta taakkaa kohdussaan. Synnyttäminen ja raskaus ovatkin kovin negatiivisia asioita Byattin kirjassa. Lapsen  mahdollinen kuolema ja synnyttämisen kipu pelottavat tulevia äitejä. Toiset myös pelkäävät elämää lehtolapsen kanssa. Synnytys esitetään teoksessa verisenä, pelottavana ja naista rajoittavana. Miehet sen sijaan vain kieltävät vastuunsa, ja jatkavat uusien seikkailujen ja vapautumisen etsintää.  Ja kirjoittavat niistä vielä kirjoja.

Yllätyin kirjan synkästä sävystä, sillä kirja alkaa isolla juhlalla. Lukijalle luodaan kaunis idylli, jonka kirjailija sitten Buddenbrookien henkeen hajottaa pala palalta. Perheiden rappiota ja salaisuuksien paljastumista oli mielenkiintoista seurata, ja lisäksi nautin siitä, että kirjan tunnelma säilyi eheänä koko ajan. Tummaan sävyyn ja salaisuuksiin liittyvät myös saumoitta vakavat aiheet ja synkät teemat.

Mutta. Byattin kirja on erittäin kunnianhimoinen, jo pelkän sivumääränsäkin takia. Byatt on ujuttanut kirjaansa ties kuinka monta henkilöä, ja useimmat näistä eivät jää pelkiksi sivuhenkilöiksi, vaan tarinaa aika ajoin fokalisoidaan heidän kauttaan. Tässä piileekin romaanin suurin ongelma - iso henkilögalleria ei jaksa aina kiinnostaa lukijaa, eivätkä kaikki hamot ole niin hyvin perusteltuja kuin toiset. Itse ainakaan en kirjan kaikista henkilöistä jaksanut kiinnostua, ja olisin kaivannut enemmän rajausta tähän tiiliskiveen. Miksi yrittää keskittyä kaikkiin näkökulmiin, kun se ei kuitenkaan ole mahdollista, kun voisi onnistuneesti poimia vain pari mielenkiintoisinta? (Huomautettavaa: minulla ei ollut englanninkielisessä alkuteoksessani ollenkaan henkilöluetteloa, jonka tämä teos KIPEÄSTI TARVITSEE. Onneksi suomeksi käännetystä versiosta tämä kuulemma sitten löytyy :)

Olisin myös kaivannut kirjan sanomaan jotain uutta. Miesten ja naisten asemien väliset erot tuolta ajalta olivat jo tuttuja, nyt kirja tyytyy mielestäni vain toistamaan jo tiedettyjä faktoja. No, eihän hyvän kirjan toisaalta aina tarvitsekaan keksiä mitään uutta, mutta... odotin vain enemmän.


The Children's Book ei noussut suosikkeihini, mutta pidin kyllä kirjasta. Ja kirjan kieltä ja miljöötä ei voi kuin ihailla! Suosittelen tätä historiasta kiinnostuneille, jotka nauttivat laajoista perheromaaneista.

---

Muita näkökulmia:
Annelin lukuvinkit
HS.fi
Byattin haastattelu

tiistai 29. marraskuuta 2011

Kirjakarkkia ja kuulumisia





Ihan kuin viimeisimmästä kirjabloggauksestani olisi kulunut ikuisuus - vaikka siitä taitaa olla vain viikko. Tai kaksi. Syynä tähän pieneen hiatukseen on Byattin useita päiviä imenyt mammutti, The Children's Book. Tänään sitten noin klo. 1.30 sain kirjan päätökseen, jippii. Ja sen kunniaksi shoppasin, TAAS. :D

Camus, Albert Putoaminen
Camus, Albert Rutto
Robinson, Marilynne Gilead
Shriver, Lionel So Much for That

Viimeksi unohtui liittää hankintoihin Laura Gustafssonin Huorasatu, eikä kirja päässyt kuvaankaan kun se on tällä hetkellä ystävällä lainassa. Itse ehdin lukemaan Huorasadun varmaan vasta ensi vuoden puolella... :/ Tällä hetkellä luettavana on Malzieu'n Sydämen mekaniikka. Ihan hirveän hurmaantunut kirjasta en ole, mutta ehkäpä saan senkin luettua huomiseen mennessä..

Päätin sitten ottaa ensi kertaa osaa haasteeseen. Lumiomenan Satu-haaste lumosi minut täysin, ja siispä kahlailin vauhdilla läpi Topeliuksen Tähtisilmän. Huomenna bloggaillaan siis ihan urakalla... :)

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Kirjakarkkia


Tilipäivän satoa.

Barbery, Muriel Siilin eleganssi
Carlson, Kristina Darwinin puutarhuri
Lessing, Doris Ruoho laulaa
Mann, Thomas Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia
Nicholls, David One Day
Shamsie, Kamila Poltetut varjot
Tikkanen, Märta Emma ja Uno - rakkautta tottakai

torstai 24. marraskuuta 2011

Pöytälaatikosta

Jänisten kaupunki

Aurat nostavat harmaata lunta jota minäkin tahrin, nostavat sitä ja paljastavat variksia. Kankeina ja jäätyneinä ne kiljuvat ja minä en kuule, en kuule niiden höyhenten omituista vihervää kimmellystä, en kuule niiden luutumattomia siipiä jotka eivät lennä, sillä niistä ei kuulu ääntä. Aurasta ne satavat ja peittyvät taas harmaaseen massaan, keväällä minkit vievät niiden kallot ja uudet varikset rakentavat vihervistä sulista tuulentupia jotka voivat taas vapaasti hajota seuraavina talvina.

En tiedä, miksi minulla on turvaton olo joka panee minut lukitsemaan kaikki ikkunat, sillä nyt ei ole enää öisiä petoja jotka tunkevat sisään ilman tapettuja karitsoja. Kävellessä kivisiä katuja, jänikset ja rusakot venyttelevät edessäni paljaaksi ajettuja sääriään, hymyilevät viehkeästi ja ylimielisesti. Niiden kapeilla olilla keikkuu kettuturkkeja. Niiden silmät ovat lasia, niissä tuoksuu Gucci ja Gabbana ja Dolce ja metsä, raha ja rikkaus joka kasvaa takaisin tuhansissa vuosissa ja kietoutuu balettihameeksi kun se on niin pehmeää.

Illalla syön yksinäistä illallista chichillojeni kanssa, Rita Audrey Marilyn, ne tanssivat kun syötän niille tonnikalaa joka ei enää paina silakan vertaa tässä maailmassa, joka on vain jauhettua särkeä. Minä humallun ja itkien rasvaan lasteni turkin öljyssä, joka tuodaan ovelleni Indonesian hiljenneistä viidakoista, voitelen lapseni kiiltäviksi ja peittelen pellavaan, joka levittäytyy ja hautaa alleen kuin soijaplantaasi.

Aamukahvilla seuraan uteliaina käyriä, jotka äkkiä romahtavat Nokian tahtiin, delfiinit ja korppikotkat laskevat viivoina kuten Alpit viettävät vihreiksi järviksi. Minne ne menevät? Sukeltavatko nekin järviin, kukkivat vihreinä kukintoina pinnassa, katseltavina vain hetken, ja sitten sukeltavat alemmas, pohjaan – ja meille jää kirkkaus, jumalainen ja tyhjä kirkkaus! 

(2/11)

maanantai 21. marraskuuta 2011

Book Candy: Marraskuun ostoksia

Noidanlukko

"Piirongin laatikosta löytyi pussillinen kuivattuja omenoita ja pengottuaan kyllikseen he istahtivat lattialle jauhosäkkien viereen niitä natustelemaan. Ne maistuivat Ennistä niin ihmeen hyviltä, ja mene ja tiedä vaikka juuri näillä omenoilla olisi ollut ratkaiseva vaikutus syntiinlankeemuskertomuksessa. Joka tapauksessa hänen niitä pureskellessaan ja imeskellessään kova pala hänen sydänalassaan tuntui sulavan ja hän päätti hyväksyä tuon uuden tytön."

 Oih. Ensimmäinen asia, mitä tuli mieleeni luettuani Eeva Kilven Noidanlukon, oli todellakin "oih". Tämä kirja oli ihan mielettömän kypsä, ihana ja salaperäinen seikkailu lapsuudessa. Harvoin törmää näin lumoaviin esikoisteoksiin. Miten ihmeessä joku oli kiikuttanut tämän kirpparille, ja laittanut vielä hinnaksi vaivaiset kaksi euroa? Ei varmaan ollut lukenut koko kirjaa. Ja vielä niin ihanat kansipaperitkin, oih ja oih!

Noidanlukko on sarja novelleja erään karjalaisen tytön, Ennin, lapsuudesta. Tarinat fokalisoituvat Ennin kautta ja liittyvät tiiviisti yhteen. Kirja kertoo niin lapsuuden pienistä iloista, orastavista ihastuksista kuin lähestyvästä aikuisten maailmasta. Ja ennen kaikkea, lapsuuden äkkinäisestä ja epäreilusta lopusta.

Tässä välissä on pakko poiketa raiteilta - en jotenkin ihan allerkirjoita kustantajan/kirjailijan tekemää lajimääritystä, että kyseessä olisi sarja novelleja. Nämä novellit kun liittyvät niin tiiviisti yhteen, että mielestäni on kyse enemmänkin pienoisromaanista. Toisaalta Noidanlukon novellit kyllä kertovat aina yhdestä tapahtumasta kerrallaan, muttei tämä minusta mikään novellikokoelma ollut.

Odotin kirjoitusajankohdan perusteella Kilveltä jotakin koukeromaista kieltä, mutta sitten tuli mieleen että 1950-lukuhan oli modernismin kukoistuskautta Suomessa (tähän kohtaan kysymysmerkki, lukiosta kun alkaa olla  kulunut jo vähän liikaakin aikaa :D ). Ja onneksi niin. Kilpi tavoittaa kirjassaan hienosti lapsuuden tunnelman ja lapsen kielen - päähenkilö havainnoi maailmaa lapsen näkökulmasta todella aidosti. Tuli ihan vedet silmiin, kun muistelin omaa lapsuuttani lukiessani kirjaa. Myös kirjan aukottainen rakenne sopii lapsuuteen: lapsuusmuistot kun eivät rakennu yhteneväksi jatkumoksi, vaan enemmänkin kalaverkoksi, jossa monet asiat ovat kiinni toisissaan, mutta silti muistojen sekaan mahtuu ammottavia reikiä. Samoin myös lukijan mielenkiinto pysyy aukkojen avulla yllä läpi kirjan, koska koskaan ei voi tietää, mistä seuraava tarina kertoo.

Ennin maailma on koko ajan törmäyskurssilla aikuisten maailman kanssa. Kirjassa aikuisuuteen kuuluu julmia, järjettömiä asioita, sekä epäreiluja ja perustelemattomia sääntöjä. Myös se mittakaava, jossa lapset maailmaansa mittaavat, osoittautuu aikuisten maailmassa varsin erilaiseksi. Vuoroin pienemmäksi, vuoroin isommaksi. Kotileikki voi aiheuttaa isojakin konflikteja, koiran ampuminen taas unohtuu saman tien. Raja näiden maailmojen välillä hämmästyttää ja ihmetyttää Enniä, ja tarjoilee aina ajoittain lukijalle komiikkaa. Mutta on siinä rajassa jotain traagistakin - vaikka Enni on lapsi ja hänellä on paljon opittavaa, hän ymmärtää kuitenkin enemmän kuin kukaan uskoisi.

Pieni pervo minussa kiinnitti huomiota kirjan tyttöjen välisiin suhteisiin. Muutamissa kohdissa, kun kerrotaan Ennistä ja muista tytöistä, on kuvaukseen ujutettu omenoita. Suhteet tyttöihin ovat paljon ymmärtäväisempiä, kun taas minua vaivasi Ennin poikaihastuksissa jokin alienmaisuus, ihan kuin pojat olisivat olleet jossain omissa ulottuvuuksissaan eikä heihin saa mitään yhteyttä. Onko kirjassa siis myös jonkinlaista lapsuuden esiseksuaalista etsintää/kokeilua?



Koskettavinta Noidanlukossa on mielestäni ihmisten ja eläinten suhteiden symboliikka. Enni jotuu luopumaan rakkaista lemmikeistään ja tottumaan siihen, että aikuisten maailmassa kissanpennut pannaan säkkiin. Ennin kokemus ennakoi hienosti kirjan äkkinäistä loppua, samalla se kasvattaa koko kirjasta isomman allegorian lapsuuden lopulle. Lopulta eläinten pentujen tappamisesta tulee niin arkipäiväistä ja ehdotonta, ettei se enää nostata kyyneliä silmiin. Ja niiden menettämistä osaa jopa odottaa.

Evakkokertomuksena  Noidanlukko kiinnittää lukijan huomion onnen haurauteen ja sodan äkillisyyteen. Se kertoo ajasta ennen evakkoa, mutta ei siitä, mitä tapahtuu sen jälkeen. Herää kysymys: Minne mennä? Mitä nyt tapahtuu? Varmaan juuri näitä kysymyksiä evakkoonlähteneetkin miettivät mielissään. Sota kun ei antanut vaihtoehtoja, eikä ilmoittanut itsestään varoitusajalla. Isäni vanhemmat olivat myös siirtokarjalaisia, ja mielestäni tässä tarinassa oli paljon samaa kuin mitä mummo joskus kertoi, samaa äkillisyyttä ja tiedottomuutta. Jos olet kiinnostunut evakkotarinoista, suosittelen tätä kirjaa. Tai jos haluat muuten vain lukea jotakin koskettavaa, tuoretta ja yllättävää.

Ainoa miinus, jonka tästä kirjasta löysin, oli takakansi. Siellä selitettiin jo innokkaasti parilla lauseella noidanlukko -kasvin symboliikka, vaikka en ollut edes avannut kirjaa! Pieni intro juoneen on mielestäni ihan hyväksyttävää, mutta hölmöä jos kirjan perusidea riisutaan paljaaksi. Tuntui vähän ilkeältä, etten itse lukijana saanut ottaa selvää kyseisen kasvin merkityksestä novellikokoelmassa, vaan se oli pitänyt jo takakanteen valmiiksi tulkita. Taas yksi syy lisää jättää takakannet kirjoista rauhaan, mitäs kurkinkaan...

---

Kuvat on otettu vanhempieni takapihalla avautuvalta pellolta. Täällä satoi tänään ensilumi, maa oli kovin kaunis, ja pienet lätäköt olivat jäätyneet.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Oliver Twist


"Thank Heaven upon your knees, dear Lady" cried the girl, "that you had friends to care for and keep you in your childhood, and that you were never in the midst of cold and hunger, and riot and drunkenness, and - and something worse than all - as I have been from my cradle. I may use the word, for the alley and the gutter were mine, as they will be my deathbed."
 
Oliver Twist oli minulle tuttu jostain vanhemmasta tv-sarjasta, jota seurailin kotisohvalla joskus vanhempien kanssa. Suloisia muistoja toi kirja mieleen, vaikka juoni olikin aika paljolti unohtunut. Yhteiset lapsuuden illat tulivat jotenkin niin kovin selkeästi silmien eteen...

Charles Dickensin Oliver Twistissä nuori samanniminen orpo seikkailee läpi Lontoon joutuen aina toistaan itsekkäämpien ja ilkeämpien ihmisten käsiin. En viitsi referoida enempää, jos joku innostuu kirjan lukemaan, koska Dickensin kirjoissa juoni on usein pääosassa. Oliver Twist ei ole poikkeus, päinvastoin: "Twist", käänne, on oiva nimi kirjalle. Kirja vääntyilee ja kääntyilee koko ajan, ikään kuin kävelisikin pitkin Lontoon sokkeloisia ja vieraita kujia. Juoniromaaneista pitävät voivatkin huoletta tarttua tähän romaaniin, jännitystä tässä pienessä tiiliskivessä kyllä riittää useamman sadan sivun edestä.

Rakenteeltaan ja idealtaan kirja lainaa paljolti satua. Viatonta lasta koetellaan, tämä yrittää löytää kotiin, ja lopuksi paha saa palkkansa. Tämä toi mielestäni kirjaan jo jonkilaista ennalta-arvattavuutta, ja sai minut turhautumaan aina välillä lukemiseen. Mietin, että mikä järki on tuhansissa kiemuroissa ja kauheassa labyrinttijuonessa, kun lukija jo kuitenkin edeltäkäsin tietää että mihin päädytään? Kaikki käänteet kun eivät olleet tarinalle edes mitenkään oleellisia, ja olisin mieluusti karsinut kirjasta useammankin luvun pois.

Kerronnaltaan kirja tavoittelee mielestäni jotakin satumaisen ja humoristisen välimaastoa. Jos pitäisi verrata johonkin, yhtyisin ehdottomasti erään luennoitsijani mielipiteeseen, että Dickensin tyyli on varmasti (ainakin jossain määrin) eksynyt Harry Pottereihinkin. Dialogi on terävää ja kertoo usein paljon hahmojen luonteesta, jopa joskus enemmänkin kuin itse henkilökuvaukset. Oliver Twistin kieli onkin helposti ymmärrettävää, nuoremmallekin lukijalle soveltuvaa, jos ei halua vielä tarttua niihin raskaimpiin klassikoihin.

Jo pelkkiin Dickensiläisiin hahmoihin kannattaa tutustua: useat henkilöt ovat hyvinkin värikkäitä ja koomisia. Lisäksi kertoja kuvaa henkilöitten välisiä suhteita ja valta-astelmia varsin koukuttavasti. Oliver itse esiintyy tarinassa mielestäni yllättävän vähän ja toimiikin enemmän ikään kuin kokoavana köytenä, johon kiedottuja henkilöitä kertoja sitten esittelee lukijalle. Itse ainakin nautin Oliver Twistissä eniten henkilöhahmoista, en niinkään tarinasta itsestään. Suntio on ehdoton suosikkini.

Mutta löytyy tästä kirjasta se satujen pimeä puolikin, eikä Oliver Twist missään nimessä ole mikään ihan pienempien lasten kirja. Kirjassa kuvataan murhaajia, köyhyyttä, nälkää, murhaa, kuolemantuomiota, veljeskateutta, väkivaltaa ja kuolemaa. Lontoon kadut ovat synkkiä ja toivottomia. Selviytyminen ilman rikoksia tuntuu mahdottomalta. Kirjassa on ainutlaatuista, rehellistä nurinkurisen Lontoon kuvausta, joka herää henkiin lukijan mielikuvituksessa. Realistisen tyylisuuntauksen edustajana tämä kirja nostaa paljon aikansa yhteiskunnan epäkohtia esiin: köyhien lasten olot, lapsen oikeuden lapsuuteen ja ihmisen itsekkyyden. Dickensin romaani ei olekaan pelkkä hauskuuden pursuama, vaan enemmänkin runsauden sarvi, johon on ängetty paljon synkkiäkin asioita. Kirjan tunnelma vaihtuu useasti hyvin nopeasti ilosta suruun ja onnesta jännitykseen ja pelkoon. Lukukokemusta voisikin todella verrata öisellä kujalla kävelemiseen - vuoroin lukija ohittaa kauniisti loistavan  katulampun, vuoroin astuu sysimustaan varjoon.

Olin Oliver Twistin luettuani järkyttynyt, sillä ajattelin kirjaa ihan erilaiseksi. Pidin tätä lasten kirjana, mutta sitä se ei todellakaan ole. Vielä en tiedä, palaanko Dickensiin enää koskaan uudelleen, vaikka tämä kirja olikin ihan viihdyttävä ja paikoin (masokistista sisäistä lukijaani) hivelevän synkkä. Ehkä Oliver Twistin tarinassa oli vähän liian monta kiemuraa minulle, että jaksaisin kahlata toisen samanlaisen läpi.

lauantai 19. marraskuuta 2011

Lue elokuva!


Katselin viime viikkona jokusen kirjaan perustuvan elokuvan - itse asiassa kolme. Se on ihan virkistävä ratkaisu välillä piristämään lukemista. Ja varsinkin silloin, kun ei ole ihan varma siitä, jaksaako vaivautua lukemaan kirjan...

Ensimmäinen, positiivinen yllätys, oli Michael Cunninghamin Tunnit romaaniin perustuva samanniminen elokuva. Nautin leffasta ihan mielettömästi, siihen kun oli valittu juuri ne Hollywoodin parhaimmat näyttelijättäretkin! Upea elokuva, jota suosittelen kaikille. Minä innostuin jopa siinä määrin, että päätin jossain vaiheessa hankkia kirjankin itselleni.

Toinen, ei ihan niin positiivinen yllätys, oli Geishan muistelmat, Arthurin Goldenin romaanin pohjalta. Odotin leffalta perusjenkkisettiä ja juuri sitä sainkin. Ensimmäisen viidentoista minuutin aikana tapahtui vaikka mitä: päähenkilö myytiin,  hän putosi katolta, hänen siskostaan tuli portto ja tyttöjen vanhemmat vielä kuolivat. Kaikkien elokuvassa tapahtuneiden juonikäänteiden selittämiseen menisi koko päivä. Ja vielä ei-niin-arvatta onnellinen loppu leffaan ja voila. Taattua jenkkisoopaa, tuskin olen menettänyt yhtään mitään kun kirja jäi lukematta. Istuin loppuajan koneella ja näpyttelin kirjojeni tietokantaa valmiiksi. Suosittelen, että katsot leffan sijasta tämän trailerin.

Pasolinin varsin vapautunut versio Boccaccion Decameronesta sai minut punastelemaan - ruudussa vilahteli vähän väliä jotakin hyvin mielenkiintoista. Eli tiivistäen tämä ei ollut mikään kovin sensuroitu versio. Vähän petyin siihen, että äänet eivät tainneet olla ihan synkassa kuvan kanssa, ja että ohjaaja oli keskittynyt hyvin paljon ihmisten ilmeisiin. Välillä ihmiset hymyilivät filmissä todella pingoittuneesti, mikä ei näyttänyt kovin aidolta. Ja vielä siihen kun lisää tuon ääniongelman niin kokemus oli vähän kökkö. Siitä pisteet, että Pasolinin elokuvassa on käytetty paljon mielenkiintoisia kuvakulmia, nykyään Hollywood-leffat tuntuvat noudattavan niin juonen, repliikkejen kuin kuvauksenkin puolesta tismalleen samaa oscarmyönteistä linjaa.

Book Candy: Marraskuun ostoksia & palkintoja







(Taitaa olla tämän vuoden kirjoista juuri ne kaksi, jotka eivät sitten yhtään kiinnostaneet. Elizabeth Taylorin elämänkerta tuli minulle palkinnoksi osallistumisestani yhteen Me Naiset -lehdessä olleeseen kyselyyn. En ole ihan oikeasti (!) koskaan katsonut ainoatakaan Taylorin elokuvaa. Jos tämä sitten vaikka innostaisi siihenkin.

Laila Hirvisaari ei kuulu suosikkikirjailijoihini missään nimessä. Olen vain ollut niin kurkkuani myöten täynnä Imatran teatterin Laila Hirvisaari -dramatisointeja ja marketteja, jotka pursuavat Hirvisaaren Vuoksen helmi -saagaa. No, mutta jos rouva kerran on päässyt Finlandia-ehdokkaaksi asti, niin ehkä minun on aika tarkastaa ennakkoluulojani. )

perjantai 18. marraskuuta 2011

Että hän muistaisi saman

"Ota kaikki pois ja anna kaiken olla niin kuin ennen. Rakas rakas jumala. Ole kiltti ja anna kaiken olla niin kuin ennen."

Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman kiinnitti ensikertaa huomioni noin vuosi sitten kirjakaupassa. Kirjan nimi vetosi, mutta jostain syystä kirja jäi sitten hyllyyn. Vähän aikaa sitten törmäsin samaan kirjaan uudelleen kyseisessä kirjakaupassa ja tällä kertaa katsoin takakantta. Mielisairautta, Finladia-ehdokkuus ja otsikoissa ulkomailla. Ehkä tämä pitäisi sittenkin lukea, ajattelin ja vein kirjan mukanani kotiin.

Kirja on pienoisromaani, joka pohtii sodan perintöä ja yhdistää eri ihmisten kärsimykset universaaliksi tuskaksi, jota on mahdotonta yksin kantaa harteillaan. Päähenkilö Anna joutuu vaihtamaan lapsuutensa vaikenemiseen ja huolehtimiseen. Annan veli, Joona, ei jaksa kestää muistojen väkivaltapurkauksia, vaan menettää järkensä. Ian keksii Vietnamista palanneelle isälleen alter egon, superisän, ettei hänen tarvitsisi kohdata pelottavaa ja muuttunutta sotaisää. Sota vaikuttaa aina samalla tavalla, riippumatta sukupolvesta tai kansallisuudesta.


Että hän muistaisi saman oli kirja, josta olisin niin kovasti halunnut pitää. Mutta jostain syystä tunnelmat lukemisen jälkeen olivat vähän vaisut. Odotin kirjan koko ajan nousevan jollekin seuraavalle tasolle, mutta se jäikin tällaiseksi pikkukertomukseksi. Sota ja sen perintö, pahaolo joka siirtyy sukupolvelta toiselle, kun on aiheena sellainen, että se tarjoaisi paljonkin tilaa pohtimiselle. Tässä tehdään vain nopea matka ihmisen tuskaan.

Ei niin, että minulla olisi mitään kerronnassa olevia aukkoja tai romaanin lyhyttä vastaan. Päinvastoin, pidin siitä kuinka kirja hyppelehti ja kietoi eriaikakausien tapahtumat sulavasti yhteen. Eikä lukijan todellakaan tarvitse aina tietää kaikkea. Mutta alle 160 sivua ei vain riittänyt vakuuttamaan minua - ehdin kiinnostua, mutta mitään suurta oivallusta en kokenut.

Teemojen puolesta Että hän muistaisi saman on kovin monikutoinen ja taidokas. Lukijalle heitetään kysymys ihmisen oikeudesta lapsuuteen, elämään puhtaana tauluna, sekä kysymys vaikenemisesta. Vaikka sota ja sen tuomat kärsimykset ovatkin kirjassa isoimmassa osassa, myös vaikenemiseen tartutaan. Joona on hekilöistä ainoa, joka on mielestäni enemmän huutomerkki kuin suljettu vetoketju. Hän kieltäytyy hyväksymästä vääkivaltaa ja toisten kärsimyksiä itselleen. Kukaan ei romaanin aikana kysy Joonalta, miksi hänen on paha olla. Anna haluaa Joonalle normaalin elämän, ja isä lyö Joonaa kun tämä puhuu perheen kipupisteistä. Koska perhe ei pysty kohtaamaan Joonaa, se ei myöskän pysty kohtaamaan kärsimyksiään ja pääsemään niistä yli.

Jotta olisin pitänyt kirjasta enemmän, siinä olisi pitänyt olla roimasti enemmän sivuja. On miltei tuhlausta keksiä näin hyviä teemoja, käsitellä niitä näin hyvin ja sitten kuitenkin tiivistää ne 160 sivuun. Joskus tunsin myös etäisyyttä henkilöhahmoihin, en aina oikein pystynyt samaistumaan Annaan tai Joonaan. Ehkä sekin johtui osaltaan romaanin pituudesta - pieneen huoneeseen ei mahdu niin paljon henkilöitä kuin isoon. Jollain tavalla kaipasin kirjaan myös enemmän tunnetta, sillä näin raskaiden aiheiden odottaisi tuovan mukanaan ahdistusta. Ei tämä kuitenkaan mitenkään ahdistava kokemus ollut. No, ehkä tämä mielipide johtuu vain siitä että olen masokistinen.

MUTTA. Toisaalta romaanin lyhyys toimii myös edukseen. Nämä raskaat aiheet on nimittäin ympätty helppolukuiseksi yhden päivän paketiksi, ja näin ei jää mitään syytä jättää kirjaa lukematta. Että hän muistaisi saman kun kieltämättä nostaa esille hyvin tärkeitä aiheita, joista pitäisi uskaltaa keskustella enemmän. Lyhyesti: jos etsit kevyempää mutta silti täyttävää välipalaa, tartu tähän.

---
Muita näkökulmia:
Hiirenkorvia ja muita merkintöjä

torstai 17. marraskuuta 2011

Kirpparikatastrofi


Se tunne, kun sydän hakkaa ja silmät pyörivät nurkasta toiseen. Se tunne, kun valikoima ylittää lompakon. Se tuoksu, joka lähtee vanhoista kirjoista. Kun syli on täynnä sivuja, etkä tiedä miten saat autonoven auki. Se on kirpparitunne.

Eli tein siis pikavisiitin kirpputorille - pitihän minun juhlia jotenkin mahataudin päättymistä. Mikäs sen parempi ja ihanampi ratkaisu kuin Pelastakaa Lapset Ry:n kirpputori. Second handhän on sitä paitsi muotia...?

No kuitenkin. Sain sitten raahattua kotiin säkillisin aarteita. Listaan, kun eivät näyttäneet mitenkään hyvältä kaikki samassa kuvassa.


Carlson, Kristina - Maan ääreen (1e)
Dahl, Roald - Rakkaani, kyyhkyläiseni/Joku kaltaisesi (1e)
Galsworthy, John - Omenapuu (0,5e)
Hawthorne, Nathaniel - Paholainen käsikirjoituksessa (1e)
Härkönen, Anna-Leena - Ei kiitos (5e)
Jalonen, Olli - Hotelli eläville (0,5e)
Kilpi, Eeva - Noidanlukko (2e)
Lessing, Doris - Hyviin Naimisiin (1e)
Lessing, Doris - Muutoksen aika (0,5e)
Mann, Thomas - Huijari Felix Krullin tunnustukset (0,5e)
Morrison, Toni - Solomonin laulu (1e)
Oates, Joyce Carol - Bellefleur (1e)
Parras, Tytti - Vieras (1e)
Vonnegut, Kurt - Happy Birthday, Wanda June (0,5e)

Eihän siinä mitään, jos tällainen katastrofi yllättäisi silloin tällöin. Ehei. Huomaan, että minusta on tullut säännöllinen kirppismetsästäjä, pakko saada kaikki aarteet ennen kuin joku toinen ehtii! Ja nehän on niin halpoja! Eikä tule ikinä mieleen, että jo nyt joudun keksimään mitä mielenkiintoisimpia tilaratkaisuja kirjojen säilyttämiseen.

Mutta second hand - vähemmän muodikkaasti kirppari - on ekologinen ja kevyt ratkaisu vähävaraiselle sekä ympäristölle. Shoppaaminenkin kun voi olla hyväntekeväisyys/ekoteko. Laitetaan siis hyvä kiertoon ja etsitään niitä suosikkeja ensin kirppikseltä :)

Antoisia kirppiskatastrofeja kaikille,
- noora

Faces in the Water


"Listening to her, one experienced a deep uneasiness as of having avoided an urgent responsibility, like someone, who, walking at night along the banks of a stream, catches a glimpse in the water of a white face or a moving limb and turns quickly away, refusing to help or to search for help. We all see faces in the water. We smother our memory of them, even our belief in their reality, and become calm people of the world; or we can neither forget nor help them. Sometimes by a trick of circumstances or dream or a  hostile neighbourhood of light we see our own face."

Huh - vihdoin alkaa olla parempi olo, joten voi keskittyä ihan rauhassa bloggaamaan :) Janet Framen Faces in the Waterkin tuli luettua jo jokunen päivä sitten. Seuraavaksi jää vuoroaan sitten odottelemaan edelleen Hirvosen Että hän muistaisi saman.

Faces in the Water on kertomus Istina Mavetista, uusi-seelantilaisesta naisesta, joka viettää vähän vajaa kymmenen vuotta elämästään kahdessa eri mielisaaralassa. Sinä aikana hän tarkkailee ympärillä näkemiään ihmisiä ja heidän ongelmiaan - niin hoitajia, lääkäreitä kuin potilaitakin. Hän kuvailee ihmisiä ja sairauksia tervästi, välillä pilkaten ja välillä taas syvää empatiaa tuntien. Istinan kautta lukija tutustuu myös laitoshoidon historian pimeään puoleen, kun Istinan yllä leijuu jatkuva sähköshokkihoidon ja lobotomian uhka. 

Faces in the Water oli matka, jota en ehkä jokaisella sivulla olisi halunnut tehdä. En tarkoita, etteikö teos olisi hyvä kirja, koska sitä se juuri on. Tarkoitan sitä, että toisinaan tunsin oikeasti fyysistä pahoinvointia: halua oksentaa ja kouristuksia. Faces in the Water teki esimerkiksi sähköshokkihoidoista niin todentuntuisia, että kuvittelin itsekin joutuneeni ECT-hoitoon. Silti olen ylpeä, että luin tämän kirjan, koska sillä on vieläkin paljon ajankohtaista sanottavaa mielisairauksista.

Suurin jännite kirjassa oli mielestäni se, että kertoja tuntuu leikkivän koko ajan lukijan kanssa sillä, onko Istina "hullu" vai ei. Siviilissä Istinaa vaivaa tyhjyys, eikä suoria syitä anneta siihen, miksi päähenkilö aina joutuu mielisairaalaan. Myös kielessä on käytetty ratkaisuja, jotka tukevat Istinan sairautta: pikut on jätetty aina joskus esineitten/adjektiivien/asioiden luettelemisen välistä pois. Loppua kohden nämä tehokeinot tuntuvat vähenemän (vai enkö enää kiinnittänyt niihin niin paljon huomiota?). Kyseenalaistin myös kerronnan rehellisyyttä - "puhutaanko tässä nyt todella totta"? Toisaalta tässä kohtaa pitäisi aina kysyä itseltään, että miksi epäilee kertojaa tai haluaa saada päähenkilöstä pakonomaisestikin selkeän kuvan. Se, onko Istina hullu vai ei, on mielestäni kuitenkin ihan yhdentekevä seikka romaanissa  - jostain syystä minä kun ilmeisesti haluan vain luokitella ihmisiä. Tulipahan huomattua itsestään taas jotain epämiellyttävää lukemisen kautta. 

Faces in the Waterin mielisairaaloissa ihmiset luokitellaan kahteen ryhmään: niihin, joilla on toivoa, ja niihin, joilla ei ole. Jos kuulut jälkimmäiseen, olet käytännössä eläin, sillä parantumiseesi ei kannata tuhlata minkäänlaisia voimavaroja. Välillä tuntui, että mielisairaala itsessään ja sen väkivaltaiset hoitomenetelmät tekivät potilaista sairaita. Kirja vaatiikin välillä koskettavasti ihmisiä katsomaan mielisairautta eri tavalla:

"What now immovable debris of sickness had fallen from the sky to 
blanket an ordinary human landscape and give it this everlasting
winter season? What cruel snowfall that would not melt and let ideas
bud and feelings build with the far-gathered sticks and straw of 
human contact? And where were the snowploughs trying to clear a
path to the buried landscapes?"

Ehkä ei pitäisikään katsoa mielisairaita erilaisina, potentiaalisina murhaajina, idiootteina tai eläiminä, vaan enemmänkin ihmisyksilöinä, jotka kaipaavat apua selvitäkseen elämänsä talvesta. Kirjassa tavallisest ihmiset joko pelkäävät, säälivät tai vähättelevät mielisairaita. Kuinka moni vielä nykäänkin syyllistyy siihen, että ajattele psyykeongelmista kärsivää ihmistä erilaisena, jotenkin vähempänä ja hulluna? Varsinkin Suomessa tuntuu, että mielisairas saa yhteiskunnalta eristävän tuomion. Ehkä osa siitä on pelkoa erilaisuudesta, mutta suurimmaksi osaksi kyseessä on asenneongelma, joka siirtyy sukupolvelta toiselle. 

Kirja on varmaan ilmestyessään ollut aikamoinen kritiikkipiikki ECT- ja lobotomiahoidoille. Frame kun kuvaa niitä varsin negatiivisessa valossa, ja läpi koko kirjan lukija kyseenalaistaakin hoitojen tarpeellisuuden ja todellisen tarkoituksen. Tehtiinkö sähköshokkihoidoilla ja lobotomialla ainoastaan kuuliaisempia, helpommin käsiteltäviä potilaita? Oliko ylityöllistetyillä lääkäreillä edes tarkoitus hoitaa potilaiden ongelmia, vai pitikö heidän epänormaalikäytös vain saada kuriin? Toivottavasti nykyajan psykiatriset osastot ovat jo hieman valoisempia. 

Minua hämmästytti ehkä osaltaan kirjan lajivalinta, sillä välistä tuntui ihan kuin olisin ollut lukemassa elämänkertaa enkä fiktiota. Ehkä taustatieto kirjailijan omista kokemuksista vaikutti voimakkaasti omaan lukukokemukseeni. Tai sitten Frame on vain kirjoittanut niin uskomattoman hienon kirjan. Luultavasti molempia.

Suurinta antia kirjassa on mielestäni mustahuumori hoitajian ja lääkäreiden kuvauksessa, joistakin hahmoista on tehty varsinaisia karrikatyyrejä! Ihan sai melkein nauraa kirjailijan terävyydelle. Hienoa, että näinkin synkkään aiheeseen saa edes jonkinlaista keveyttä. Myös potilaita kuvataan välillä tavalla, joka saa lukijan hymähtelemään - suosikkini oli tyttö, joka pohti yötä päivää sitä, kuinka monta kilometriä hänen sisällään kulkee suolia. Enimmäkseen kirjan potilaskuvaukset, kaikesta huumorista huolimattaan, ovat mielestäni kuitenkin varsin surullisia. Niissä on jotakin epätoivoista - voiko väärinpäinkääntynyt maailmankuva koskaan oieta, voiko sellaista ihmistä auttaa tai ymmärtää kukaan?
Kaiken kaikkiaan Faces in the Water oli voimakas lukukokemus, joka vaikuttaa vieläkin, vaikka kirjan lukemisesta on jo monta päivää. Koskee ja kihelmöi. Toisaalta olen kiitollinen, ettei näin epäinhimillisiä hoitomenetelmiä käytetä enää, toisaalta taas olen hyvin surullinen. Sillä kuitenkin niin vähän on muuttunut.

Kirjassa avain Istinan paranemiseen annetaan vasta siinä vaiheessa, kun eräs lääkäreistä näkee Istinan yksilönä. Hän ei ole enää osa hulluna virtaavaa massaa, vaan hänestä konkretisoituu yksilö, joka tuntee kuin normaali-ihminen, mutta jonka maailmankuva ja tapa havainnoida maailmaa on vain erialinen. Ehkä tämä on juuri se läksy, jonka kirja haluaa lukijalleen antaa: arvosta erilaista rikkautena, yksilöllisyytenä. Vanha ajatus, mutta silti se pääsee niin helposti unohtumaan.

Tähän kirjailijaan palaan varmasti vielä ja toivon, että moni muukin sen tekisi. 

tiistai 15. marraskuuta 2011

Dickensin lumous

Ihastuin, kun Chéri päätti piristää sairaspäivääni KERRANKIN antautumalla kuvattavaksi kirjan kera! Tuloksena oli sarja kuvia, joista osa oli onnistuneempia ja osa sitten luonnollisesti hieman "tärähtäneempiä". Kiitokset kuitenkin maailman parhaimmalle kissalle tästä suosionosoituksesta <3










Elämä ja aurinko


Ohhoh. Huomaan nyt, että olen kovasti jäljessä postauksissa - bloggaamatta jäävät vielä Framen Faces in the Water ja Hirvosen Että hän muistaisi saman. Äkkiä kirjoittelemaan siis.

Frans Emil Sillanpään Elämä ja aurinko on voimakkaasti symbolinen ja impressionistinen teos, joka kertoo nuoresta miehestä, Eliaksesta, hänen kesästään ja kahdesta rakkaudestaan. Lyyli, on nuori ja neitsytmäinen uneksija, kun taas Olga on jo 35-vuotias, kihloissa ja hyvinkin tietoinen omasta viehätysvoimastaan. Kirja sitten pallottelee Eliasta näiden kahden naisen välillä utuisissa kesätunnelmissa.

Voin jo heti sanoa, ettei tämä teos päässyt suosikkeihini. Alkuun tunsin ehkä jopa jonkinlaista hurmosta, sillä Sillanpään tyyli on hyvin vaikuttavaa. Hän todellakin onnistuu luomaan ihmisistä etäisiä kuvia, jotka ikään kuin liitelevät kauniissa suvimaisemissa. Ehkä sillä, että kirja kerrotaan preesensissä on jotain tekemistä asian kanssa - se luo jonkinlaista elokuvamaisuutta kirjan kohtauksiin (kontrastina lopun ratkaisu vaihtaa kerronta imperfektiin). Tuntui, kuin olisin katsellut henkilöitä hieman sumuisen ikkunan takaa. Jossain vaiheessa etäisyys alkoi sitten kuitenkin ärsyttää. Kirja tuntui karkaavaan minulta yhä enemmän ja enemmän kohti loppua, ja jouduin oikein keskittymään lukemiseen. Ei hyvä.

Minua myöskin häiritsi kertojan "kaikkitietävyys". En oikein innostunut kaikista vertauskuvista, kuten ihmisestä pelkkänä hyönteisenä nurmikossa tai naisista kukkina. Nainen=kukka - ehkä kliseisin ja typerin vertauskuva naisesta ikinä (ellei sitten lasketa kyykäärme-vertausta), kertoja kun pohtii naisien olevan joko kauniita tai myrkyllisiä, jotka vain pulpahtelevat maasta sinne tänne sattumanvaraisesti. No jopas on hieno ja omaperäinen oivallus.

Henkilöhahmot olivat nekin mielestäni enimmäkseen tyypiteltyjä: Elias on nuori ja viriili mies, joka hakee seksuaalisia kokemuksia; Taave mustasukkainen ja osaton kesähuumasta; ja Lyyli taas neitsyt, joka tekee kirjassa uhrauksen. Jonkinlaista oivaltamista on kuitenkin Olgan hahmossa, minua kiehtoi jopa Olgan seksuaalinen tietoisuus ja haluttomuus mennä naimisiin. Olga onkin teoksen edes vähän kiinnostava hahmo, mutta loppua kohden Olgan rooli valitettavasti vähenee. Olisin mielelläni lukenut enemmänkin Olgasta ja tämän tulevaisuudesta. Sen sijaan lopussa tarinaan astuvasta "runoilijasta" en pitänyt ollenkaan - ylimääräisen henkilön funktio ei todellakaan avautunut minulle.

Pieni perverssi myös pettyi minussa, kun kirjan eroottisuus paljastui jokseenkin laimeaksi kiihkoksi. Ainoa seksikohtaus kirjassa ohitetaan aitanoven kuvauksella, eli mikään kohuttava seksikirja Elämä ja aurinko ei todellakaan ole. Enemmänkin paino on ihmissuhteilla ja seksuaalisten kokemusten merkityksellä yksilölle. Höh. Ja minä kun odotin jotain ihan muuta... :P

Hyönteisestä vielä sen verran, että kirjassa on koko ajan läsnä eräänlainen turhuuden tunnelma. Teoksessa ihmisen rakkaus, ihminen itsessäänkin, on vain pikku murunen keskellä universumin loputonta ja ajatonta virtaa. Nuoren rakkauden henkilökohtainen ainutlaatuisuus heijastetaan hienona kontrastina tälle turhuudelle. Ehkä rakkaus on todella ainoa mahdollisuus ihmiselle kokea jotakin suurempaa, vaikka silläkään ei sitten ole lopulta mitään merkitystä.

Suosittelen Sillanpään Elämää ja aurinkoa niille, jotka hakevat vähän erilaista kotimaista kertojaa. Mielestäni Sillanpään tyyli oli ihan tutustumisen arvoinen, joskaan en mistään muusta oikein jaksanut innostua. Olisin toivonut enemmän rohkeampaa tarttumista aiheisiin ja liian symbolismi/vertauskuva-hömpän unohtamista. Nyt kirja lähinnä soljui lävitseni välillä karaten ja välillä ihastuttaen suvitunnelmillaan.

---
Ja pahoittelut: postaus jäi vähän tyngäksi kun mahataudissa ei ole niin mukavaa kirjoitella mitään.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Mikä tekee hyvän kirjan?


"Reading a book is like re-writing it for yourself. You bring to a novel, anything you read, all your experience of the world. You bring your history and you read it in your own terms"
Angela Carter

Mikä tekee hyvän kirjan? Voiko kirjasta eristää yhtä seikkaa, joka tekee siitä loistavan ja erottaa sen toisista kirjoista? Vai onko kyseessä monimutkaisuuksien labyrintti, jossa kaikki langat ovat kiinni toisissaan?

Minulle hyvä kirja on usein monien eri asioiden summa. Kieli, sanoma, henkilökuvaus - joskus niiden kaikkien on oltava täydellisiä, että kirja jää mieleen. Toisaalta joskus taas riittää se, että kirja ärsyttää. Ja ärsyttää niin paljon että siitä on pakko puhua kaksi viikkoa niillekin ihmisille, jotka eivät lue kirjoja ollenkaan. Joskus taas kirjasta tulee hyvä vasta paljon lukemisen jälkeen. Miksi?

Ehkä on oikeasti mahdotonta vastata näinkin laajaan kysymykseen. Silti - ihan omia ajatuksiani jäsennelläkseni yritän nyt listata ne muutamat kohdat, jotka yleensä kirja täyttää ennen kuin alan sitä todella arvostaa.

Uskottavuus
Jos kirja ei ole uskottava, se jää todella suurella todennäköisyydellä minulta kesken. Tästä kuuluisa esimerkki on Knut Faldbakkenin Häämatka (mistä lie kirpparilta joskus tämän bongasinkaan, takakansi houkutteli minut ihan väärille teille). Kirjan naishahmo oli minusta niin onnettomasti kirjoitettu, jopa naurettava, että jätin kirjan heti alkujaan kesken. Toinen kirja, jossa kyseenalaistin naishahmon uskottavuutta oli Thomas Hardyn kuuluisa Tess of D'Urbervilles. Naisen loputon uhrautuminen sai minut tuntemaan pahoinvointia vastaavaa myötähäpeää. Toisaalta on kai ihan yleistä (kärjistys!), että mieskirjailijat epäonnistuvat luomaan täysin uskottavia naishenkilöitä. Ja sama tietenkin pätee myös toiseen suuntaan.
  Uskottavuudella en kuitenkaan tarkoita todenmukaisuutta. Minulle on ihan sama, kuinka paljon esimerkiksi "henkilökuvassa" on faktaa tai fiktiota. Kunhan en vain joudu koko ajan häpeämään tai punastelemaan kirjan lapsellisuudelle. 

Haasta minut!
Hyvä kirja haastaa aina lukijan jollain tapaa. Haastaminen voi olla kaunis mutta monitulkintainen kieli, erilainen maailmankuva tai aukkojen ja ristiriitojen kirjo. Mielestäni se, että kirjailija antaa lukijalle tilaa ja oikeuden etsiä (joko kysymyksiä tai vastauksia) romaanistaan, on hieno kunnianosoitus lukijaa kohtaan. Samalla se kertoo myös kirjailijan kyvystä ottaa riskejä.
  Teos, joka viimeksi haastoi minut oli Lionel Shriverin We Need to Talk about Kevin. Kirjan kuva äitiydestä vaatii sulattelua ja samoin kertojan luotettavuuden pohtiminenkin. Tämä pohtimishaaste antoikin minulle jotain uutta - miksi en halunnut uskoa kertojaa? Siksikö, että ajatus lapsesta jo syntyessään "erilaisena" ja "pahana" on minulle järkyttävä? Tai tarvitsinko massamurhaan heti jonkun syyn tai syyllisen?
  Tämä on ehkä suurin laatikko, johon parhaat lukemani kirjat putoavat.

Kirja kuin viini
Useat kirjat, joita arvostan, eivät välttämättä ole avautuneet aivan heti. Esimerkiksi The Great Gatsby vaati minulta kaksi lukukertaa, ja on sen jälkeisilläkin kerroilla vielä avautunut lisää. Joskus hyvä kirja antaa lukijalle niin vaikuttavan lukukokemuksen, että sitä pystyy kunnolla käsittelemään vasta muutamien päivien päästä.
  Minun mittapuullani hyvä kirja kestää myös useamman lukukerran. Ja vieläpä hyötyy siitä.

Taistelu tylsistymistä vastaan
En ole ikinä pitänyt siitä, että joudun varomaan nukahtamista kesken lukemisen. Tai että huomaan lukeneeni useita sivuja muistamatta niistä mitään. Tämä ilmiö on tylsistyminen.
   Jo se, että lähden ylipäätänsä mitään kirjaa lukemaan, edellyttää yleensä jonkinlaista mielenkiintoa kirjan aihetta kohtaan (tai sitten media on onnistunut hokemaan jotakin kirjailijaa siinä määrin, että kiinnostun). Jotkin kirjat valitettavasti jäävät jo pelkällä aiheellaan lukemistoni ulkopuolelle - esimerkiksi sotakuvauksiin tartun harvoin. Epäreilua, kyllä vain.
  Hyvässä kirjassa voi toki olla tylsistyttäviä kohtiakin, eihän mikään teos ole täydellinen. Mutta jos koko kirja on minulle kuin taistelu unta vastaan, en ehkä jaksa edes lukea loppuun. Ihan rehellisesti.

Mutta kirja ei välttämättä ole nautinto
En silti tarkoita tylsistymisellä sitä, että hyvän kirjan täytyisi olla page-turner, nautinnollinen junamatka läpi eri maisemien. Ei missään nimessä - kirjan tuleekin olla vaikea ja vaatia lukijaa ylittämään rajoja ja käyttämään aivojansa. Usein kun hyvät kirjat ovat juuri niitä kaikista vaikeimpia. Esimerkiksi Kathy Ackerin Pussy, merirosvokuningatar ja Clarice Lispectorin Lähellä villiä sydäntä ovat loistavia kirjoja, vaikka ne vaativatkin lukijaa todella keskittymään lukemiseen.

Sukkeluuksista
Jos lukemani kirja sisältää jokaisessa kappaleessa (vieläpä miltei samassa kohtaa kappaletta) jonkin sukkeluuden, joka ikään kuin näyttelee kertojan älykkyyttä, ärsyynnyn. Joitakin kirjoja lukiessa tulee ärsyttävä tunne, että kirjailija aivan kuin haluaa kirjassa näytellä älykkyyttään. Se jos jokin saa oman sisäisen lukijan kapinoimaan.
  Missä sitten menee tervävyyden ja näsäviisauden raja? Siihenkin on vaikea vastata. Totta kai lukijan rajoja saa koetella, mutta liika on aina liikaa. Minulle rajan ylitti esimerkiksi Aravind Adigan The White Tiger.

Epämääräisyys
Joskus tulen katkeraksi, jos huomaan kirjassa liikaa epävarmuutta. Tätä on vaikea selittää, mutta yleensä se näkyy hämmennyksenä - mitä ihmettä kirjailija tällä hakee takaa? Miksi ihmeessä kirja päättyi näin tai liian nopeasti?
  En nyt tarkoita tällä lukijan haastamista, vaan ihan konkreettisesti sitä, että mietin, ovatko kirjailijan ideat huvenneet kesken kirjoittamisen. Haluan lukea valmiin ja viimeistellyn kirjan, en mitään käsikirjoitusta.

---

Ja nyt huomaan ajatuneeni niin kamalan kauas siitä, mikä todella tekee hyvän kirjan. Joskus hyvä kirja kun ei täytä mitään näistä kriteereistä, vaan tuntuu ikään kuin huijaavan lukijan pitämään itsestään. Sitä vain huomaakin kaikista ennakkoluuloistaan ja periaatteistaan huolimatta pitävänsä jostain teoksesta.

---

Mikä tekee sinulle kirjasta hyvän?

Hyvää isänpäivää,
- noora.

lauantai 12. marraskuuta 2011

Ensikosketus Janet Frameen


Janet Framen tarina herätti mielenkiintoni jo vuosi sitten, kun pengoin nettiä uusien kirjailijoiden toivossa. Kirjailijalle oli jo varattu aika lobotomiaan, mutta se peruttiin kun hänet nimettiin ehdokkaaksi eräälle kirjallisuuspalkinnolle. Kannatti kirjoittaa. 

Myös kirjan aihe on ehdottomasti kiinnostava, sillä Frame kirjoittaa mielisairaaloista. Ihastuin viime vuonna lukemaani Sylvia Plathin The Bell Jariin, joka sekin heijasteli kirjailijan omia kokemuksia mielisairaaloista. Toisaalta se asetti myös riman korkealle - odotan nyt Faces in the Waterilta jotain uutta sanottavaa ihmismielen murtumisesta.

Takana on nyt kaksi lukua, ja olen vaikuttunut. ECT-kuvaus sai minut voimaan fyysisesti pahoin, huomasin jännittäväni jokaista lihasta ja mietin että kävisinkö vessassa oksentamassa. Vatsalaukkukin kun pyrki kääntymään ylösalaisin. Ehkä tämä raju aihepiiri ja freesin karmea kuvaus tuo jotain vaihtelua nobeljabookerorangeprizehorrokseeni. Toivotaan ainakin!

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Hengityskeinu keksii uutta nälästä


"Sementtiä on koko ajan vähemmän, koska se voi kadota itsestään. Mutta minäkin olen sementistä ja vähenen koko ajan. Miksen minäkin voi kadota."

On ilmeisesti blogattava edellinen kirja pois tieltä ennen kuin voi sujuvasti siirtyä lukemaan seuraavaa.

Herta Müllerin Hengityskeinu kertoo nuoresta Leosta, joka lähetetään Stalinin työleirille viideksi vuodeksi, rakentamaan uudelleen Neuvostoliittoa. Isoäiti kuiskaa Leolle, että hän tietää tämän vielä palaavan kotiin. Leiri nälkiinnyttää ja tylsistyttää ihmismielen, mutta silti Leo jaksaa uskoa kotiinpaluuseensa. Kun hän kuitenkin sitten vihdoin palaa kotiin, hän joutuu huomaamaan ettei hän ehkä sittenkään ole vielä lähtenyt leiriltä, vaan kokemus kulkee hänen mukanaan iäti.

Teos herätti minussa runsaasti ristiriitaisia tunteita ja hämmennystä. En oikein osaa sanoa, oliko kirja mielestäni hyvä vai ei. Välillä ihastuin kirjailijan kykyyn vetää johtopäätös, ikäänkuin piirtää nuoli päätelmästä päätelmään. Hänen ajatuksensa ovat tuoreita, rohkeita ja teräviä. Silti en voi sanoa, että olisin erityisemmin kuitenkaan pitänyt tästä kirjasta.

Teoksessa moni asia häiritsi minua. Ensinnäkin en ymmärtänyt miksi kirjailija oli kirjoittanut päähenkilöstä homoseksuaalin - homoseksuaalisuutta lähinnä sivuttiin, sillä ei ollut mitään funktiota kirjassa. Toisaalta, tarvitseeko sukupuolisella suuntauksella ollakkaan mitään huutomerkkiä perässään? Minusta kuitenkin tuntui, että kirjailija oli ikään kuin nostanut kysymyksen kielelleen, mutta jätti sen sittenkin kysymättä. Minkäänlaista seksuaalista kehitystä ei kirjassa kuvata, ja näin päähenkilön seksuaalisuus tuntuu lähinnä teennnäiseltä lisämausteelta.

Toiseksi en pitänyt kirjailijan ratkaisusta jättää kysymysmerkit ja puheviivat/lainausmerkit pois tekstistä. Mielestäni dialogien selvempi erottuminen olisi tuonut tekstiin elävyyttä, ja kysymysmerkit olisivat palvelleet töksähtelevää tyyliä paremmin. Toisaalta tämä toimii ehkä keinona korostaa päähenkilön henkistä tylsistymistä leirillä, sillä tekstikin upposi välillä miltei puuduttavalle tasolle. Hyvä etten ihan oikeasti huutanut: "Eikö tämä olisi voinut olla edes vähän helpompaa luettavaa?" kun kahlasin läpi 22-rivistä lausetta. Huh.

Harmittavaa on myös se, että Hengityskeinusta ei ole tehty pelkkää leirikuvausta (sellaisena se olisi mielestäni toiminut kaikista parhaiten), vaan teokseen on yritetty tunkea jonkinlaista kehityskertomusta. Minulle päähenkilön elämänkäänteet ennen leiriä ja sen jälkeen jäivät merkityksettömiksi. Oli mielestäni hienoa, että kirja kuvaa trauman ikuisuutta, mutta olisin kuitenkin toivonut, että tarina olisi vähän rajatumpi. Nyt Hengityskeinussa on jotain häiritsevän epämääräistä ja laiskaa, keskeneräistäkin.

Leirikuvauksena teos on oivaltava, ja se paljastaa nälkäisen ihmisen sisimmän syyttelemättä. Leo kuvaa nälkää "nälkäenkeliksi" - se on ihmisen eläimellinen luuranko, jonka nälkä kuorii jokaisesta leiriläisestä. Ihmiset muuttuvat nälän myötä myös fyysisesti eläimellisiksi: miehen ja naisen ero katoaa, kenellä on kasvoissaan valkoinen jänis ja kuka muistuttaa hevosta. Nälkä nöyryyttää ja alentaa Hengityskeinun leirillä, aina siihen asteeseen etteivät henkilöt halua enää tunnistaa itseään vaan katselevat mieluummin toistensa nälkäenkeleitä.

Nälän lisäksi kirja oivaltaa muitakin asioita, yhdistelee ja päättelee terävästi. Näitä päätelmiä teoksen töksähtelevä ja tasapaksu tyyli tukee hyvin. Kirjassa on tuoreita näkökulmia työleirielämään, ja niitä käsitellään syyttelemättä.

Yksityiskohdat korostuvat leiriläisille elintärkeiksi. Niiden funktio kirjassa on kiinnittää huomio pois nälästä, etäännyttää ihminen pois omasta kärsimyksestään. Juuri näistä yksityiskohdista kertoja vetää ennakkoluulottomia viivoja ihmisen kokemukseen ja tunteisiin. Kuitenkin lukijalle tämä on välillä puuduttavaa. En ole ihan varma, nautinko pitkistä esseistä sydänlapioista, sementistä tai tarhamamaltsasta. Kaipaan lukijana jonkinlaista tapahtumaa, actionia, en pelkkää luennointia. Monin paikoin kirja muistuttaakin enemmän muistilehtiötä kuin romaania: ihan kuin kirjailija olisi listannut yksityiskohtia, ruvennut sitten työstämään niitä ja ripotellut ne sikin sokin ja päällekkäin kirjaksi. Mutta sen puoleenhan kirja on taas saavuttanut tarkoituksensa, sillä Hengityskeinussa vanha mies muistelee vuosikymmenten takaista nuoruuttaan leirillä. Ei vain iskenyt minuun.

Müller murtaa myös tabuja. Leo katkeroituu saamastaan kortista: kotona elämä jatkuu, ja vaikka hän yrittää selviytyä niin perhe on jo luopunut hänestä. Se paljastaa päähenkilön itsekkyyden, sekä pysähtyneisyyden leirillä. Leiriläisten elämä on todellakin kiikkumista hengityskeinussa, vaivalloista nytkähtelemistä aamusta iltaan ja illasta aina seuraavaan aamuun.

Kokonaisuudessaan Hengityskeinu oli välillä puuduttava ja epämääräinen, mutta onnistunut ja oivaltava kuvaus työleirikärsimyksestä. En silti suosittelisi lukemaan juuri tätä kirjaa Müllerilta, jaksaisin uskoa että hän on varmasti kirjoittanut vahvempaakin tekstiä.

Luvassa lisää nobelkylpylöintiä


Olen juuri laskenut käsistäni Müllerin Hengityskeinun, ja mitäs muuta päädynkään seuraavaksi lukemaan kuin toista nobeloitua kirjailijaa? Ja kyllä, sitä ainoaa suomalaista, F.E. Sillanpäätä.

Nyt on pakko selventää, että en todellakaan - ainakaan tietoisesti - suunnitellut lukevani heti perään toista nobelistia. Tämä kirja vain on ollut useamman vuoden hyllyssä, ja romaanin yllä leijuneet ylistykset ja kohut ovat ehkä herätelleet mielenkiintoani. Lisäksi katson olevani velkaa herra Sillanpäälle tämän, sillä pari vuotta sitten jätin tuskaisana kesken hänen Nuorena nukkunut -romaaninsa. Pahoittelut. Ehkä parempi onni tällä kertaa.

Elämä ja aurinko siis jatkaa blogissani vilahdellutta palkinto-trendiä, sekä myös esikoisteosten sarjaa. Toivottavasti tämä teos valaisisi vihdoin käsitystäni palkinnoista, mutta muistaakseni jossain kirjassa painotettiin sitä että F.E. Sillanpään palkitseminen oli osaksi poliittinen ratkaisu. Jo on vaikeaa...

*haukotus*

Parasta varmaan lopettaa tältä yöltä ja mennä nukkumaan. Toivottavasti en uneksi Stalinin työleireistä!

Hyvää yötä ja muistakaa haastaa sisäinen lukijanne!

---
F.E. Sillanpään biografia

maanantai 7. marraskuuta 2011

Hengityskeinu

Taas huomaan tarttuneeni jotenkin palkittuun tuotokseen. Eikä siinä mitään, mutta jotenkin tuntuu että olen nähnyt nurjemman puolen palkinnoista - monen kirjan kohdalla olen kysynyt itseltäni, miksi juuri tämä kirja on palkittu? Jaetaanko palkintoja todella pelkästään riipaisevista aiheista ja katsomalla kartasta että "tänään on sitten Argentiinan vuoro, entententen ja voittaja on..."

No niin, kärjistettyä ehkä, mutta en voi olla ajattelematta näin kun olen kuullut spekulaatioita siitä, milloin rouva Oksanen saa nobelinsa. Miten voidaan edes käydä keskustelua Oksasen palkitsemisesta, Puhdistushan on rajulla aiheella maustettua kioskihömppää! Kirjallisuus ja yhteiskuntakritiikki voivat luoda täydellisen liiton, mutta pelkkä yhteiskuntakriittisyys ei ole kirjallisuutta (Asiaan, ennen kuin karkaa yhtään enemmän)...

Romanian saksankielinen Herta Müller sai Nobelin vuonna 2009. Teoksissaan hän kuvaa saksalaisen vähemmistön surkeutta Romaniassa (HS.fi). Ennen palkitsemista hän ei ollut erityisen tunnettu, mutta ainakin suomeksi nobeloituminen on hänen teoksiaan kääntänyt. Takakannessa kirjailijaa ylistetään "tinkimättömäksi kriitikoksi".

Tähän mennessä (vähän yli puolivälin), olen ehtinyt jo lumoutua sekä tylsistyä Hengityskeinuun. Kirjailijalla tuntuu olevan hetkensä, ja kirjoittaminen on todella vaikuttavaa. Muutama sanavalinta ja ideailmaisu on iskeytynyt jo kunnolla tajuntaan. Tämä nainen todella osaa ajatella. Minua kuitenkin häiritsee teoksen ikään kuin töksähtelevä, kömpelö tyyli - onko kyseessä käännöskömpelyys, vaiko tarkoitus? Samoin olen ihmetellyt päähenkilön jo ilmitullutta homoseksuaalisuutta, en oikein ole nähnyt funktiota tälle informaatiolle... Tosin voi olla että nämä seikat vielä selvenevät.


---
Lisää
Kaiken voi lukea!
HS
Youtube

Book Candy: Marraskuun ostoksia

The White Tiger pörhistelee älykkyyttä ja mustaa henkilökuvausta



"I'll say it was all worthwhile to know, just for a day, just for an hour, just for a minute, what it means not to be a servant."

Voin ihan rehellisesti sanoa, että tämä kirja yllätti minut. Luulin ihan oikeasti, että inhoaisin tätä ikuisesti ja että tälläkin kertaa jättäisin teoksen kesken. Mutta toisin kävi. Tässä on kai palkinto siitä, että jaksoin ties kuinka monetta kertaa tarttua tähän kirjaan ja kahlata läpi kömpelön alun.

Aravind Adigan Man Booker Prizella palkittu teos The White Tiger kertoo intialaisesta miehestä, joka kohoaa yhteiskunnassa ylöspäin tapettuaan herransa. Vaikka teko itsessään on helppo, se vaatii henkilöltä koko romaanin mittaisen kehityksen. Kertoja antaa lukijan päättää, onko päähenkilön kehitys sitten myönteistä vai negatiivista.

Kirja haastaa lukijan moraalisesti: onko rikos oikein silloin, jos se on ainoa keino? Onko Balramin teko hyväksyttävä, vaikka henkilö itsessään on vastenmielinen? Humaani teos kysyy lukijalta paljon myötätuntoa, ymmärtämistä ja hyväksymistä. Onko lukija valmis tähän kaikkeen?

Ennen kaikkea tämä kirja on mielestäni kehityskertomus. Sen päähenkilö, Balram Halwai, valaistuu: hän lähtee kirjaimellisesti Intian pimeästä osasta (Darkness) ja päätyy Bangaloren hotellleihin yksityisyrittäjäksi. Koko romaanin ajan hän tappelee kohtaloaan vastaan - hän ei halua päätyä palvelijaksi. Silti Balramista ei rakenneta rohkeaa ja urhoollista, sen sijaan hänet näytetään lukijalle enemmänkin ahneena ja pelkurina, eräänlaisena antisankarina. Päähenkilön kehityksessä ei olekaan ratkaisevassa asemassa rohkeus, marttyyrisyys tai älykkyys, vaan häntä ajaa eteenpäin vain poikkeuksellisen vahva "free will", oma tahto. Tämä tuntuu teoksen muilta palvelijoilta puuttuvan. Adiga on onnistunut ihan mielettömän hyvin henkilökuvauksessa. Mielestäni se luo kirjaan jännitettä, kun lukija inhoaa Balramia ja hänen tekoaan, mutta ei kuitenkaan pysty tuomitsemaan tätä täysin. The White Tiger on kieltämättä rehellinen ja kuvottavakin analyysi nykyisestä Intiasta, jossa kastiluokat murtuvat hitaasti mutta varmasti.

Romaani tarjoilee myös paljon osuvia metaforia Intian ahtaudesta ja epätoivosta: Balram pelkää katselee öisin mustana viliseviä torakoita, jotka ahtautuvat päälletysten:

"In the middle of the night I understood why the mosquito
net had been left there. Noises woke me up. The wall
was covered with cockroaches, which had come to feed
on the minerals or the limestone in the plaster; their 
chewing made a continuous noise, and their antennae 
trembled from every spot  on the wall. Some of the
cockroaches landed on top of the net; from inside I
could see their dark bodies against its white weave. I
folded in the fibre of the net and crushed one of them.
The other cockroaches took no notice of this; they kept
landing on the net - and getting crushed."

Sama koskee Intian kansaa - jokainen on taistelee paikastaan, mutta turhaan. Ahtaudesta ja toivottomuudesta syntyy mustuus, josta on mahdotonta päästä pois.

Lisäksi nostan hattua kirjan rakenteelle: on kiinnostavaa valita kerronnan keinoksi takaumat, sillä se antaa lukijalle jo paljon ennakko-odotuksia. Se, miten kirjailija onnistuu hyödyntämään tätä kehystä, ratkaisee kirjan kohtalon. Tässä kirjassa se, että lukija tietää päähenkilön tekemästä murhasta jo alussa, rajaa mielestäni hienosti fokusta. Sen sijaan että keskittyisi koko ajan tapahtumiin, lukijan on pakko keskittyä syihin ja päähenkilön kehitykseen. Kirjan juonesta kehkeytyi mielestäni yllättävänkin koukuttava, kun henkilö muuttui sivu sivulta. Ikävä kyllä myös tämän ratkaisun heikkoudet näkyvät romaanissa: loppua kohden kirjasta katoaa puhti. Tuntui, että kirjailijan täytyi venyttää kirjaa vielä parilla sivulla ja saattaa päähenkilön tarina oikeaan pisteeseen. 

Vaikka Adiga onkin erittäin taitava kirjailija, hänessä on myös toinen puoli journalistia. En ole ihan varma, onko tästä romaanille hyötyä vai ei. Adigan terävyys ja pisteliäs tyyli tuo mustaa ja rohkeaa huumoria kirjaan, ja värittää synkkää tarinaa. Kuitenkin vähän väliin (jokaiseen kappaleeseen) on tungettu jokin sukkeluus, joka tuntuu todistelevan lukijalle kirjoittajan älykkyyttä. Ymmärrän tämän tehokeinona luoda päähenkilöstä terävää ja vastenmielistä, mutta mielestäni Adigan tyyli heiluu sillä rajalla, että jaksaako sen ylitse käydä vai ei. Juuri tämä kun taisi olla se ongelma, joka esti minua pääsemästä kunnolla alkuun tämän kirjan kanssa. Ärsyttää toki saa, mutta rajansa kaikella.

Suosittelenko? Kyllä ja en. Ei tämä nyt niin huono kirja ollut mitä oletin, ja kun pääsee alkupuuron ylitse niin sivut saattavat kääntyä varsin tiuhaan tahtiin. Kirjassa on myös etovaa rehellisyyttä, jossa on jotakin uniikkia. Henkilökuvaus on ainutlaatuista, hauskaa ja rohkeaa. Ainoastaan kirjan tyyli oli minulle iso ongelma, mutta kuka ties joku tykästyisi kirjan sukkeluuksiin ja terävyyteen. Toivottavasti kirjailijan seuraava teos olisi vähän vähemmän "fiksu".

perjantai 4. marraskuuta 2011

Kamelianainen: nautittavaksi kera nenäliinojen ja macaronejen

"Mitähän nyt mahdettaisiin maksaa ruumiistani, joka on joskus ollut niin paljon arvoinen?"

Alexandre Dumas Nuoremman Kamelianainen osoittautui suloiseksi ja taidokkaaksi pikku leivokseksi. Se todella toi mieleeni pariisilaiset taidokkaat kakut, jotka maistuvat suussa niin suloisilta... Yhtä lailla oli suloinen ja makea tämä romaanikin. Toisaalta on ehkä väärin sanoa näin, koska vaikka kirja käsitteleekin rakkautta, se käsittelee sitä täyttymättömänä ja kuoleman varjossa.

Kirjan päähenkilö, Armand Duval (huomaa A.D --> Alexandre Dumas, varsin omaperäistä!) rakastuu kauniiseen kurtisaaniin, Marguerite Gautieriin. Kuitenkin jo alussa lukija saa tietää Margueriten kuolleen, ja niin jännitys kohdistuu lähinnä siihen mitä kahden nuoren rakastavaisen välillä on tapahtunut. Kirjailija on valinnut tarinan rakenteeksi sisäkertomuksen, takaumat ja kirjeet, eli varsin monimuotoista kerrontaa ja useita kertojaääniä. Vähän ennen loppua näkökulma tuodaan esille Margueriten kautta, ja samalla myös tapahtumien todellinen kulku selviää lukijalle. Lukija saa myös varmuuden kurtisaanin todellisesta luonteesta.

Mielestäni oli jännittävää huomata, että vaikka kirja lähti liikkeelle toivottomista lähtökohdista ja sisälsi niin sairautta kuin sairaanloista mustasukkaisuuttakin, se onnistui silti välttämään synkkyyttä. Jotenkin kuvaus oli niin rehellistä ja hellää, että en voinut synkistellä koko ajan. Elin todella mukana henkilöitten rakkaudessa, niin hienosti se on mielestäni kirjassa kuvattu.

Ennen lukemisen aloittamista tutustuin Marie Duplessiksen tarinaan. Hänellä ja Dumas'lla oli suhde, ja Marien on useissa lähteissä oletettu olleen pääasiallinen inspiraatio Kamelianaisen Marguerite'lle. Googlatessani kyseisen naisen ihastuin todella hänen kauneuteensa. Suosittelen neidon muotokuvan guuggelointia muillekin teoksen lukeneille tai sitä aikoville. Tämä auttoi minua jotenkin värittämään romaania elävämmäksi lukiessani - näin Margueriten silmieni edessä, ihastelin yhdessä Duval'n kanssa hänen kauneuttaan ja upeita pukujaan. Muutenkin kirja sattuu sijoittumaan lempikaupunkiini, Pariisiin, ja esittää sen juhlien, oopperoitten ja teatterin valossa. Erittäin kaunis lukukokemus, joka passaa hyvin pariisinreissua suunnittelevalle.

Kamelianainen on myös kieltämättä riipivä kuvaus sairaudesta - repivä yskänpuuska keskeyttää päähenkilöiden riehakkaat karkelot, valkaisee kasvot marmoriksi ja muistuttaa läsnäolollaan lukijaa tarinan surullisesta päätöksestä. Viimeiset kirjeet tekevät tästä toivottomuudesta käsinkosketeltavaa ja julmaa luettavaa.

Avoin puhe pariisilaisesta elämänmenosta toimii jotenkin mustana vastaparina sairaudelle. Ihmisten tarve elää ylitsepursuavassa luksusrihkamassa hyvinvoinnin kustannuksella ihmetyttää modernia naista, samoin kuin löyhä moraali. Ajattelin että löytäisin kirjasta jonkin verran pidättyväisyyttä, mutta sen sijaan napit lennähtävät auki heti ensimmäisissä luvuissa, ihmiset ylpeillen tanssittelevat kauniita rakastajattariaan ja kurtisaanit marssivat itseään esitellen eessuntaassun Pariisin katuja. Varsinnaista seurapiirihurmosta! Mutta kuitenkin tuon kaiken intohimon ja loistokkuuden takaa alkaa paljastua kylmyys ja laskelmointi: rakkaussuhteet ovat pelkkää tinkimistä ja tarjontaa, niihin ei sisälly todellista tunnesidettä tai välittämistä. Menetettyään kauneutensa naisen on ryhdyttävä haaskalle toisen naisen kauneuden äärelle ja menetettyään puolestaan terveytensä mikään ei enää pidä velkojia loitolla.


En osaa sanoa, oli kirja feministinen vai sovinistinen, kenties se oli kumpaakin. Toisaalta Duval nauttii rakkaudestaan eniten nähdessään sen maaseudun sinitaivasta vasten valkoisessa puvussa (tämä neitsytvertaus herätti minussa jo jonkin verran hilpeyttä), toisaalta hän taas puolustaa Margueritea kurtisaanina. Tämän rakkaus on arvokkaampaa, koska viattomuus ei sumenna hänen arvostelukykyään, eikä mies näin ollen voi huijata häntä rakastumaan. Silti teoksen juoni pohjautuu naisen uhraukseen miehen vuoksi, josta kumpuaa tämän henkilön jalous ja arvostus toisen sukupuolen silmissä.

Sitten vielä kirjan intertekstuaalisuudesta: Mielestäni ennen tätä kannattaa lukea Abbe Prevost'n Manon Lescaut (hassua, että päädyn nyt suosittelemaan kyseistä teosta, koska viime vuonna sen lukiessani tunsin niin suurta kuvotusta että kiikutin sen viimeisen sivun jälkeen suorinta päätä Pelastakaa Lapset Ry:n kirpputorille). Kamelianaisessa on kuitenkin niin paljon yhtymäkohtia ja ihan mainintojakin Manon Lescaut'sta, että se kannattaa ehdottomasti lukea ettei sitten tarvitse ihmetellä että mistä tässä nyt sitten on kyse. Tai ainakin tarkistaa netistä Prevost'n klassikon perusfaktat ennen kuin aloittaa Armandin ja Margueriten tarinan. Kirjassa oli mielestäni myös tietynlaista Wertheriläisyyttä, samanlaista nuoren sydämen epävarmuutta ja kiihkoa mustasukkaisuuden, vihan ja rakkauden välillä. Kliseiset vertauskuvat ja tunnemyrskyt saattavat aiheuttaa samankaltaista huvitusta ja naurunpyrskähdyksiä lukijassa kuin Goethen kirjeklassikko.

Suosittelisin kirjaa romantiikasta kiinnostuneille, pariisilaisesta fiiliksestä innostuville ja tietenkin ranskalaisen kaunokirjallisuuden faneille. Kamelianainen on myös kevyempi valinta klassikoksi, sillä kieli on sujuvaa ja rivien väliin ei ole kätketty kovin monimutkaisia teemoja.  Jos melankolia, romantiikka ja kosiskelukulttuuri aiheuttavat kuvotusta, suosittelen jättämään tämän kirjan hyllyyn. Kyseessä kun on ennen kaikkea dramatiikalla höystetty kuvaus nuoresta rakkaudesta, joka ei koskaan saa täyttymystään.


 ---
Ylempi kuva, kirjan kuvitusta muokattuna,
alempi Wikipedia Commons Camellia.

torstai 3. marraskuuta 2011

The White Tiger


Sain sitten Kamelianaisen loppuun. Päätin kuitenkin edellisen postauksen jälkeen, etten enää postaa heti lukemisen jälkeen. Itse ainakin näytän tarvitsevan noin vuorokauden ajatusaikaa. Ärsyttää nimittäin jos tulee heti kirjoittamisen jälkeen hyvä idea, jota sitten olisi halunnut työstää...

No mutta asiaan. Yritän nyt taas sitten Kamelianaisen vastapainoksi lukea jotain vähän uudempaa tekstiä, ja mikäs sen sopivampi kuin jo päälle vuoden hyllyillyt Aravind Adigan The White Tiger. Intiasta kotoisin oleva kirjailija on tällä esikoisteoksellaan napannut Man Booker Prizen vuonna 2008 (huomaa yhtymäkohdat äskettäin luettuun teokseen - sanat palkittu, tiger ja esikoisteos). Adiga kuuluu niihin harvoihin esikoiskirjailijoihin, joille on myönnetty kyseinen tunnustus.

Olen muutamaan kertaan aikaisemminkin yrittänyt aloittaa kirjaa, mutta jostain syystä en ole onnistunut pääsemään muutamaa sivua pitemmälle. Teoksesta tuntui (ainakin silloin) puuttuvan niin sanottu tarttumispinta, toivottavasti nyt lykästäisi vähän paremmin. Yritän pitää odotukset mahdollisimman hyvin kurissa, ehkä tämä kirja saisi siten paremman mahdollisuuden tehdä vaikutus kuin edellinen tiikeriromaani. Nähtäväksi jää.
--
Kirjasta ja kirjailijasta :
Guardian
Youtube

Book Candy: Marraskuun ostoksia

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Kamelianainen

Alexandre Dumas Nuoremman Kamelianainen on yksin niistä lukuisista ranskalaisista romaaneista, jotka ovat roikkuneet lukulistalla jo pari vuotta. Ihastuin joskus aikoinaan Greta Garbon tähdittämään elokuvaan Camille, joka pohjautuu Kamelianaiseen. Lisäksi suosikkikirjassani, Anna Kareninassa, päähenkilöt keskustelevat Kamelianaisesta (offia: Garbo on esittänyt myös Anna Kareninaa! Suosittelen ehdottomasti tutustumaan tähänkin mustavalkoiseen roolisuoritukseen).

Dumas kirjoitti kirjaansa päähenkilöksi todellisuuden henkilön, Marie Duplessis'n, jonka kanssa hänellä oli suhde. Duplessis oli tunnettu kurtisaani ja useiden rikkaiden miesten rakastajatar. Hän kuoli tuberkuloosiin ollessaan vain 23-vuotias.

Hieman outoa pohdiskella kirjaan kohdistuvia odotuksia, kun juoni on jo tuttu - ellei elokuva ole kovin väännelty. Toisaalta rakastin elokuvaa niin kovasti, ettei haittaisi vaikkei kirja mitään uutta tuttuun tarinaan toisikaan. Mutta toisaalta odotan tältä klassikolta taas jotakin syytä, miksi se on kyseiseen arvostukseen kohonnut.

Onneksi kirjani on täynnä ihanaa kuvitusta, joka muistuttaa minua upeasta elokuvaelämyksestä. Pitääkin heti lukemisen jälkeen katsoa elokuva uudestaan ja sitten listata ajatuksia taas ylös!

---

Kuvassa esimerkki teoksen hienosta kuvituksesta, sekä mieheni taiteilemia origamikukkia. Kuvan alla oli myös hiukan huvittava siteeraus:


"Miksi lähtisimme tuhlaamaan rahaa? Tulen sinulle kyllin kalliiksi täälläkin."

The Tiger's Wife: Mieleenpainumatonta satuilua

Bloggaan nyt sitten juuri sen jälkeen, kun olen paiskannut kirjan kiinni ja huokaissut syvään. Kyllä vain, kehuttu ja palkittu Téa Obrehtin romaani The Tiger's Wife oli jokseenkin pettymys. (Hauska yhteensattuma vielä ennen kuin menen asiaan: myös tässä kirjassa yksi päähenkilöistä oli kuuromykkä, kuten vähän aikaa sitten lukemassani The Heart Is a Lonely Hunterissa!)

Romaani kutoutuu pääasiassa erilaisista tarinoista, jotka isoisä kertoo tyttärentyttärelleen Natalialle. Kun isoisä kuolee, Natalian suru ja menetys näkyy hänen halussaan täydentää loppuun isoisän kertomatta tai keskenjääneet tarinat. Taustalla värjyvät vielä myös juuri päättyneen sodan jälkimainingit, ja jokainen tuntuu hakevan pakokeinoa jostakin taianomaisesta.

Mielenkiintoisinta kirjassa oli rakenne. Juoni etenee lähinnä takaumien ja sisäkertomusten kautta, itse pääjuonessa tapahtuu lopulta hyvin vähän. Tämä muuttaa koko ajan lukijan fokusta - milloin halusin tietää jostakin toisesta asiasta, sen selvittyä olikin jo seuraava ongelma ja aukko tarinoissa. Rakenne romaanissa toimii hyvin, ja jättää lukijalle sopivasti miettimistä, sillä kertoja ei yritäkkään selittää kaikkea tai kerro kaikkia tarinoita aukottomasti ja loppuun asti. Loppuakin voi kiitellä, sillä se jopa nosti kirjan laahaavaa fiilistä ihan promillella.

The Tiger's Wifen kielikin on ihan kiitettävää. Puhdasta, jollain tapaa jopa "maskuliinisen" tuntuista ilmaisua (tämä vaatisi jo jonkin verran analysointia, ja koska kirjan kiinnostavuus ei ylitä vaadittua asteikkoa niin jätänpä törkeästi analysoimatta). Obreht on maininnut esikuvikseen muun muassa Hemmingwayn ja Bulgakovin, ja ainakin selvää Hemmingwayta voi mielestäni kielessä ja kerronassa havaita. Kertoja tavoittaa myös hyvin satumaisuuden - vertauskuvia on vähemmän, koska ympäristö on "maagisrealistinen", mutta muuten tarinoiden kaari ja kieli on hyvin, öh, satumaista. Leppoisten satujen ja Hemmingwayn ystävä saattaa jopa ihastuakin teokseen.

No, sitten risuihin. Se, missä Obreht epäonnistuu, on henkilökuvaus. Ei niinkään, etteivät henkilöhahmot olisi hyvin luotuja, päinvastoin, Obreht on eittämättä taitava kirjailija. Niin taitava hän ei kuitenkaan ole, että hän saisi puhallettua henkilöhahmoihinsa mitään mystistä tai kiinnostavaa - ainakin minulle henkilöhahmot näyttäytyivät hieman valjuina ja harmaina. Hienolla kielellä tyylitellyt tarinat vaativat ekstrakeskittymistä, koska mikään niistä ei erityisemmin kiinnostanut minua. Jopa itse Tiikerin vaimon kohtalo oli minulle omituisen yhdentekevä, toivoin vain että saisin kirjan loppuun ja voisin aloittaa uuden romaanin. Ainoa henkilö, jonka kohdalla kiinnostus edes vähän värähteli, oli Kuolematon mies. Hänen kuvauksessaan satumaisuus toimi, mutta muiden henkilöiden kuvaukseen tai hahmoihin olisin kaivannut jotakin lisämaustetta. Romaanin romanssit eivät sykähdyttäneet tai kärsimykset kouristaneet. Kirja ikään kuin soljui läpi sormien, puhtaasti kyllä, mutta jälkiä jättämättä.

Lisäksi lukiessani Obrehtin esikoisteosta minulla oli ikävä tunne, että olin joskus aikaisemminkin lukenut tällaista. Mikään kirjassa ei todellakaan pompannut esiin niin, että saisin syyn väittää että romaanissa on jotakin uutta ja lukemisen arvoista. Kun sain tietää kirjan kertovan sodasta, odotin siitäkin jonkinnäköistä tunteita herättävää kuvausta, mutta tuntuu että kirja tyytyy pelkkään sanahelinään tulkitessaan sotaa. Jo maagisrealismi (en nyt ole ihan varma virallisesta termistä, joku valaiskoon mikäli paremmin tietää) on mielestäni vaativa genre, jossa odotukset ovat korkeat:  esimerkiksi Angela Carter on mielestäni onnistunut luomaan vaikuttavaa ja lumoavaa tekstiä. Ei ole häpeä nuoren Téa Obrehtinkaan kohdalla hävitä kyseiselle kirjailijalle.

Jos kirja palkitaan huomattavalla kirjallisella tunnustuksella, se asettaa aina jonkinlaisia odotuksia. Orange Prize on erittäin arvostettu palkinto, ja sen ovat aiemmin saaneet muun muassa Chimanda Ngozi Adichie, Lionel Shriver ja Zadie Smith. En lähde spekuloimaan millä perusteella The Tiger's Wife on palkittu, mutta odotin palkinnon perusteella kirjalta enemmän. Samanlaisen tapauksen muistan viime vuodelta, kun luin Sarah Watersin The Little Strangerin - kaiken kirjaan kohdistuneen hehkutuksen jälkeen oletin lukukokemuksen olevan aivan mieletön, mutta kun kirja olikin vain "hyvä", pettymys oli sitä suurempi. Ehkä en sitten olekaan ihan älytön satujen ystävä, kenties metsästänkin kirjoista sitä jotakin syvempää, enkä voi kirjasta nauttia, oli se kuinka hyvä tahansa, ellen sitä löydä.

On kuitenkin pakko suositella Obrehtia joillekin lukijoille. Kuten jo edellä mainitsin, nuoren naisen esikoisteoksen kerronnassa ja kielessä on jotakin maskuliinista, jota en oikein osaa määritellä. Jos tämä ja sadut kuulostavat mielestäsi vetoavalta, etkä halua missata vuoden palkittua naiskirjailjaa, tuskin menetät mitään kokeilemalla.

---

Ja kuvasta: kannen päällä ei retkota suinkaan kuollut tiikeri, vaan väsynyt Chèri-kissa, joka sekin nukahti kirjan päälle. Hyvää marraskuuta kaikille!

- Noora