Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

maanantai 24. lokakuuta 2011

Luettua: Dostojevskin arvoitus ratkeaa - hyvästejen aika




"Sinä olet valhe, sinä olet minun sairauteni, sinä olet harhakuva. Minä en vain tiedä miten hävittäisin sinut ja huomaan, että jonkin aikaa on pakko sietää. Sinä olet minun hallusinaationi. Sinä vain ilmennät minua yhdeltä, niin, yhdeltä puolelta... vain minun ajatuksiani ja tunteitanim vain kaikkein ilkeimpiä ja tyhmimpiä. Tältä kannalta sinä saattaisit olla mielenkiintoinenkin, jos minulla vain olisi aikaa puuhata sinun kanssasi..."

Vihdoin olen päättänyt raskaan ja voimia vievän puolitoistavuotisen Dostojevski-maratonini. Päällimmäiset tunteet ovat helpotus ja väsymys, ehkä pilkahdus onnellisuuttakin. Iidootin, Rikos ja rangaistuksen ja Karamazovien veljeksien jälkeen olen lujasti päättänyt, että ainakin toistaiseksi en juo teetä venäläisen humanistin kanssa pitkään aikaan.

Alussa ihmettelin, mikä kumma Dostojevskin tuotannossa viehättää ihmisiä? Minusta herran romaanit ovat olleet poikkeuksetta erittäin yksityiskohtaisia, raskaitakin, mutta toisaalta myös erittäin aatteellisia ja paikoin jopa lapsellisiakin. En silti väitä etteikö näitä kirjoja kannattaisi lukea. Minulle ne vain tuntuivat antavan kovin vähän verrattuna siihen mitä odotin saavani. Ehkä juuri suuret odotukset musersivat osan kirjojen tehosta ja sanomasta.

Karamazovien veljekset oli viimeisin lukemani romaani, jonka päätin onnellisesti viime torstaina. Kirjan parasta antia oli veli Ivanin hiipivä hulluus ja vuoropuhelu pirun kanssa (lainaus otettu kyseisestä keskustelusta). Kirja herätti myös mielenkiintoisia dilemmoja: Mitä syyllisyys oikeastaan on? Onko ihminen syntyjään paha vai onko hänellä vaihtoehto toimia oikein? Kirja haki vastauksia miltei ärsyttävän yksityiskohtaisella kuvauksella - oikeudenkäynti tuntui minusta loputtomalta. Silti nautin siitä kuitenkin ehkä yhtenä kirjan parhaimpana kohtana. Toi mieleeni Camus'n Sivullisen.

Kirjan rakenne oli myös jännittävä. Romaani tuntui jakautuvan kolmeen osioon, jokaiseen veljekseen erikseen. Silti kaikkiin lukijan kysymyksiin ei vastata - Ivanin tarinasta paljastetaan huipennus, eikä sen jälkeen lukija saa tietää mitään hänen vaiheistaan. Mitjan elämä saa taas vähän toivoa, kun taas Alesan kertomus loppuu ylisiirappisesti vyöryttäen jo liikaakin vastauksia. Kertojan ratkaisu on mielestäni siinäkin mielessä mielenkiintoinen, että juuri Ivan, jonka kohtalo jää avoimeksi, on kirjan monivivahteisin henkilö. Ja kiinnostavin.

Jäin silti kaipaamaan paljon kirjalta. Naiskuvaukseen petyin - mielestäni Dostojevski kuvaa paremmin miehen luonnetta, mutta naishahmot tuppaavat jäämään pelkiksi tyypeiksi tai muuten vain epäuskottaviksi. Myös naisten ja miesten väliset suhteet ovat mielestäni jokseenkin huvittavasti rakennettuja - niihin sisältyy byronilaista intohimoa, ja samaan aikaan silkkaa pahuutta. Toisaalta taas naiset toimivat välillä ikään kuin hurmokseen joutuneet pyhimykset...

Petyin myös kirjan loppuun. Lapset ja aikuinen käsikädessä -vertaus tuntui lievästi sanottuna jo jeesustelulta ja sai minut hymyilemään. Ei suinkaan positiivisessa mielessä. Aatteellisuus pursui ulos jokaisesta rakosesta, ja lopetettuani lukemisen kirjaimellisesti läsäytin kirjan kannet kiinni ja haukoin henkeä. Liika on liikaa ja se tukehduttaa.

En suosittele Karamazovien veljeksiä ihmiselle, joka lukee tarinan ahmien, käännellen sivun sivun perään (Huvittaa tässä kohden Paavo Väyrysen väite, että hän olisi lukenut koko Dostojevskin tuotannon yhdessä viikonlopussa. Minulta meni yhteen kirjaan viisi kuukautta). Jos myös turhaudut helposti ja vihaat pientä näpertelyä, unohda tämä kirja. Mutta jos etsit synkyyttä ja huulluutta, tarkkaa psykologiaa, valitse tämä. Ehdottomasti.

Fedor Dostojevski taitaakin jäädä minulle parhaiten mieleen "tummien vesien tulkkina". Hän osaa todella tehdä hulluudesta mustaa, kiinnostavaa ja uskottavaa ja leikkii taitavasti ihmismielen rajoilla. Dostojevskilaista syyllisyyttä on turha hakea muualta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti