Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Luettu: Yksinäiset sydämet ja vaikea itsemurha


" A person can't pick up children and just squeeze to which-a-way they wants them to be. Whether it hurt them or not. You done tried that hard as any man could try. And now I the only one of us that would come in this here house and sit with you like this."

Carson McCullersin The Heart Is a Lonely Heart on teos, joka yrittää punoa yhteen nipun henkilöitä ja yhtä paljon ongelmia. John Singer on kuuromykkä, jota alkavat piirittää musiikista hurmioituva nuori tyttö, työläisten oikeuksia ajava radikaali, afroamerikkalainen rotutaistelija ja vieläpä yksinäinen baarimikkokin. Jokaisella heistä on omat ongelmansa, jotka he haluavat oksentaa mykän puolustuskyvyttömän päälle, välittämättä todella siitä ymmärretäänkö heitä vai ei.

Kuten arvata saattaa, teos tuntuu haparoivan dilemmojen viidakossa. Siinä missä toiset henkilöhahmot, kuten afroamerikkalaisia sivistävä lääkäri ja nuori tyttö Mick Kelly ovat vahvasti luotuja ja vakuuttavia henkilöhahmojat, toisten henkilöiden uskottavuus ontuu tuskaisasti. En esimerkiksi vakuuttunut kuuromykän Singerin hahmosta, radikaalista tai baarimikosta. Tuntui, että kirjailija oli käyttänyt hyväkseen perinteisiä miehenmalleja eikä viitsinyt juuri ottaa riskejä. Kenties tästä syystä muutama mieshahmo jäi minulle jotenkin valjuksi tai teennäiseksi. Kertoja myös lopettaa kirjan jotenkin arvattavasti: keskushenkilö päätyy itsemurhaan, ja lopussa tehdään yhden luvun katsaus kunkin jäljellejääneen elämään. Arvattavaa - ja tylsää.

Se mistä McCullersia täytyy kiitellä on kuvaus 1930-luvun lamassa varttuvan nuoren tytön kuvaus. Mick joutuu aikuistumaan perheen köyhtyessä ja luopumaan musiikista. Lama vaikuttaa kirjan jokaiseen henkilöön ja heittää oman varjonsa tarinaan. Kertoja sivuaa myös Mickin heräävää seksuaalisuutta romaanissa varsin aidontuntuisella kuvauksella.


The Heart Is a Lonely Hunter on myös mielestäni yllättävän onnistunut kuvaus USA:n rotumurroksesta. Tiensä ylös taistellut afroamerikkalainen lääkäri yrittää saada "kansansa" ryhdistäytymään ja tavoittelemaan "tarkoitusta". Hän joutuu kuitenkin huomaamaan ettei ketään oikeastaan kiinnosta ja hänen tarkoituksen tavoittelunsa tekee hänestä yksinäisen ja katkeran. Tohtori Copelandin hahmo oli mielestäni erittäin uskottava ja elävä, voisin kuvitella juuri tuollaisen turhautuneisuuden kumpuavan kun näkee kaiken valuvan tyhjiin.

Huomioni kiinnittivät myös "piilotettu" pervous kirjassa. Pitääpä sitten vähän pervouttaa. Ensinnäkin, baarimikko ihastelee nuorta, vielä androgyyniä Mickiä, mutta kiinnostus lopahtaa kirjan lopussa kun Mick on aikuistunut, ja alkanut pukeutua kuin nuori nainen. Onko kyseessä jonkinlainen nuoruuden ihannointi vai seksuaalinen kiihottuminen vielä lapsenomaisesta muodosta? Myöskin kahden kuuromykän miehen ystävyys nostatti minun kulmakarvojani: Singer näkee unta ystävästään alastomana ja kaipaa tämän seuraa vielä silloinkin kun hän itse on muuttunut toiselle täysin yhdentekeväksi.  Homoutta, ystävyyttä, kiintymystä vaiko ihmisen hyvyyttä? Vaiko kaikkea tätä yhdessä?

Hiukan mustaa huumoriakin kirjan lukemisesta saa irti - väkivalta ja siihen suhtautuminen tuntuu muuttuneen huimasti. Kirja vilisee räikeitä tapauksia, jotka romaanin yhteiskunta tuntuu ohittavan ilman suurempaa kohautusta tai raivoa. Tämän voi todellakin lukea mustana huumorina, nykyään kun kovia tuomioita saa USA:ssa mitä pienimmistäkin rötöksistä. Kirja kritisoi aikansa epätasa-arvoisuutta nostamalla epäkohdat suoraan lukijan nenälle.

Kokonaisuudessaan The Heart Is a Lonely Hunter oli mielestäni jokseenkin puuduttava ja tylsä. En mitenkään jaksanut kiinnostua kaikista henkilöistä, enkä kokenut heitä ollenkaan vakuuttaviksi. Lama, kasvaminen ja rotu teemoina koukuttivat, mutta muuten kirja tuntui jokseenkin riskittömältä ja valjulta. Jopa teoksen itsemurha, joka jo sinänsä on mielestäni rohkea valinta kirjailijalta, tuntui minusta kliseiseltä ja naulasi viimeiset naulat pitkäveteisyyden arkkuun. Haukottelin myös kirjailijan sääkuvaukselle, joka on klassinen keino heijastaa henkilöitten mieltä ja vallitsevaa tunnelmaa... sillä eikö mikä tahansa tehokeino menetäkkin vaikutuksensa, jos sitä toistetaan jatkuvasti?

Kaiken kaikkiaan tämä lukukokemus oli kuin jokin taistelu, jossa oli hetkensä. Kuitenkin tiesin koko ajan, että lopussa odottaa kitkeränmakuinen pettymys. Virkistävää kuitenkin aina silloin tällöin poistua mukavuusalueelta ja kahlata kuravellissä, hyvät kirjat kun vaikuttavat siten entistäkin paremmilta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti