Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Luettu: Le Rouge et le Noir


Stendhalin (Henri Beyle) teos Punaista ja mustaa sijoittuu tämän lukukerran jäljeen suosikkirealismihyllyyni. Vaikka teoksen kieli onkin puhdasta, kuvaus keskittyy lähinnä psykologiseen perusteluun ja tapahtumien kulkuun eikä laveaan kuvailuun, voi teoksen mielestäni lukea monella eri tapaa.

Ensimmäinen vaihtoehto on tulkita teosta rakkaustarinana. Teoshan sisältää kaksi rakkaustarinaa - toinen tapahtuu maaseudulla, toinen Pariisin hienoimmissa piireissä. Vaikka päähenkilön, Julienin,  maaseuturakkaus Rouva de Rênaliin onkin ensirakkaus ja tapahtuu (mukamas) raikkaassa ilmapiirissä, se on kuitenkin aviorikos. Samoin suhde Mathilde de La Moleen on "epähyväksyttä", sillä Julien sekaantuu suojelijansa tyttäreen, jota varten isällä on suurempia suunnitelmia. Siinä missä rakkaus rouva de Rênaliin tuntuu syttyvän silkasta tunteesta, Julien hakee pönkettä ylpeydelleen hurmaamalla aatelisen neiti de La Molen. Rakkaus rouva de Rênaliin on silkkaa intohimoa, punaista, kun taas Julienin tunteet Mathildea kohtaan ovat mustaa, naamioitua kunnianhimoa ja ylpeyttä, halua vietellä häntä ylhäisempi olento, jota Julien itse asiassa jopa halveksii tuttavuuden alussa. Toisaalta Julien miltei sairastuu Mathilden oikkujen tähden, mutta unohtaa Rouva de Rênalin melkein heti lähdettyään maaseudulta Pariisiin. Vasta yritettyään murhata hänet Julien havahtuu mustuudestaan ja herää taas intohimoon.

Romaania voi myös lukea käänteisenä kehitystarinana. Julien on maaseudulta lähtiessään intohimoinen ja avoin, mutta pappiseminaari ja Pariisi tekevät hänestä juonittelevan pyrkyrin, jopa murhamiehen. Kuitenkin lopussa taphtuu "herääminen", jossa sankari ottaa vastuun teostaan. Tähän näkökulmaan saa sisällytettyä paljon myös yhteiskuntakritiikkiä: mikä onkaan kaupungin vaikutus ihmiseen? Aatelisto esitetään kaikkine kohteliaisuuskoodeineen naurettavana ja teennäisenä, pappisseminaari taas osoittautuukin taistelutantereeksi, jossa kieroimmatkin juonet ovat sallittuja. Mikään ei ole sitä miltä näyttää, vaan alta paljastuu syvä rumuus.

Kirjan naiset ovat mielestäni yllättävän hyvin rakennettuja. Kummatkin ovat minusta uskottavia, vaikka heidän väliinsä on selvästi rakennettu kontrastia: vanhempi-nuorempi, kaunis-älykäs, sivistymätön-juonittelija, aito-kunnianhimoinen. Vastakkainasettelu on selvää. Mikä mielenkiintoisinta, kummatkin naiset rikkovat aikansa sovinnaisuussääntöjä ja heidän yhteiskunnallisen asemansa asettamia odotuksia - Rouva de Rênal osoittautuukin intohimoiseksi rakastajattareksi ja hylkää uskollisen vaimon roolinsa, ja Mathilde taas hylkää ajatuksen avioliitosta jonkin hölmön aatelisen kanssa. On mielestäni myös rohkeaa, että kertoja myöntää Mathilden jopa älykkäämmäksi kuin Julienin, ja selittää Rouva de Rênalin puutteita tämän kasvuympäristöllä, ei suinkaan sillä että hän on nainen. Jopa nimiä voi pitää jokseenkin mielenkiintoisina - neiti de La Moleen viitataan usein Mathildena, mutta Rouva de Rênalin etunimi tulee esiin vain kerran. Haluaako siis kertoja muistuttaa lukijaa Rouva de Rênalin kohdalla joka kerta tämän avioliitosta, siteestä ja riippuvuudesta - ja saada lukijan näkemään hänet "miehensä kautta"? Mathilde taas on rikas, älykäs, naimaton ja kykeneväinen omiin päätöksiin. Valitettavasti ainoa kanava, jolla nämä naisraukat rikkovat rajoja, on Julien. Kummatkin heistä rikkovat roolinsa, hylkäämällä miehen auktoriteetin (neiti de La Mole isänsä tahdon), mutta vain langetakseen seksuaaliseen suhteeseen nuoren pyrkyrin kanssa. Aikaan nähden ratkaisu on realistinen, mutta kieltämättä surullinen.

Ja sitten vielä: teoksen vankilakuvauksessa ja kuolemantuomion odottamisessa oli mielestäni jotain Camus'llekin tuttua, objektiivista, kylmää ja välitöntä. Ei voinut muuta kuin ihailla kerronnan osuvuutta.

( Kuva on otettu teokseen perustuvasta elokuvasta )

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti