Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

maanantai 31. lokakuuta 2011

Lokakuun kirjoista

Syksyn ihanimmat lukukuukaudet, syyskuu ja lokakuu, ovat nyt tämän vuoden osalta ohi. Tulossa on marraskuu ja kylmyys. No, täytyy kuitenkin olla ihan tyytyväinen lokakuun kirjoihin, sillä niiden joukossa oli monta hyvinkin nautittavaa lukukokemusta. Toisaalta kymmeneen kirjaan ehkä jo mahtuukin muutama hyvä... Ennen kuin katse siirtyy marraskuuhun ja sen myötä kolkutteleviin kirjoihin, on vielä paikallaan katsaus jokaiseen lokakuun kirjaan parilla lauseella.

Karamazovin veljekset 
Toisaalta odotin kirjalta enemmän, toisaalta herran aiempiin teoksiin tutustuneena en sitten tätäkään. Synkkä paksukainen, jossa oli hetkensä.

Goblin Market and Other Poems
Ihan virkistävä ja nopea lukukokemus, joka tosin ei ihan riittänyt Rossettia nostamaan suosikkeihini. Suosittelen kuitenkin olennaisena lukemisena kaikille varhaisemmista naiskirjailijoista kiinnostuneille.

The Heart Is a Lonely Hunter
Pettymys, joka sotkeutui omaan runsauteensa. Henkilöt kärsivät uskottavuuden puutteesta ja kirja vaikutti jotenkin epäröivältä.

Oranges Are Not the Only Fuit
Virkistävä esikoisteos, jossa on jotakin samaa kuin Angela Carterin teoksissa. Varmasti yritän lukea vielä lisääkin tältä kirjailijalta.

Lolita
Tähän teokseen en todellakaan joutunut pettymään, silti en odottanut nauravani ihan niin paljon. Suosittelen tätä kaikille, jotka etsivät sitä vähän "hauskempaa" klassikkoa.

We Need to Talk about Kevin
Silmiäavaava voimannäytös. Ehdottomasti paras tässä kuussa luetuista kirjoista.

Little Women 
Jouluinen ja lämmin kurkistus nuorten naisten elämään. Nopeaa luettavaa kaiken ikäisille, josta löytyi myös vähän alkeellista feminismintynkää ja kehnoa mieskuvausta.

Kärpästen herra
Päämäärätietoinen ja allegorinen jännäri, johon todella ihastuin. Muistutti jokseenkin Orwellin Animal Farmia (Eläinten vallankumous). Ehkäpä intoudun (käännöksen kielikukkasista tuohtuneena) kokeilemaan tätä vielä englanniksikin.

Punainen ja musta
Ranskalaista realismia, joka yllätti totuudenmukaisella naiskuvauksellaan. Ihastuttavan tarkkaa ja aidontuntuista kuvausta myös kuolemaantuomitun mietteistä ennen mestausta.

Pygmalion
Kuukauden suurin pettymys. Elokuva (aivan väärin, miksen tajunnut olla skeptisempi) sai minut odottamaan kepeää romanssia tai komediaa, mutta sainkin alkeellista feminismiä, joka päättyi avioliittoon.

---

Siinä siis lyhyesti kuukauden kirjoista.
Hyvää syksyä kaikille, ja mukavia lukuhetkiä ennen ensilumia!

Luettu: "Aivan kuin tämä ei olisikaan hyvä saari."


"Kaikkialla vallitsi helmenharmaa utuinen hiljaisuus, joka sai kaiken todellisenkin näyttämään mielikuvitukselliselta ja epämääräiseltä. Sisälmyksistä näkyi vain musta kärpästen peittämä keko, josta lähtevä voimakas surina muistutti sahan ääntä. Jonkin ajan kuluttua kärpäset löysivät Simonin. Kylläisinä ne laskeutuivat hänen hikeä pursuvalle iholleen ja sammuttivat janonsa. Ne ryömivät kutittaen hänen sieraimiensa alla ja loikkivat kuin sirkat hänen reisillään. Ne olivat mustia ja vihreänhohtoisia, ja niitä oli lukematon määrä. Ja Simonin edessä Kärpästen herra roikkui virnistellen seipäänsä kärjessä. Vihdoin Simon alistui ja kohotti katseensa. Hän näki valkoiset hampaat, himmeät silmät ja veren - ja sen ikivanha, väistämättömän kaikkitietävä tuijotus vangitsi hänen katseensa. Pieni valtimo Simonin oikeassa ohimossa alkoi jyskyttää."

Sain ahmittua William Goldingin Kärpästen herran (Lord of the Flies) muutamassa päivässä. Eikä ihmekkään, sillä kirja koukutti jokaisella sivullaan... tahdoin vain tietää kuinka lopulta käy.

Kärpästen herrassa lentokoneellinen poikia joutuu autiolle saarelle onnetomuuden seurauksena. Pojat luovat säännöt ja valitsevat johtajan, mutta lopulta laki ja järjestys saarella alkavat horjua. Päivänvalossa saari on kuin salaperäinen ja yltäkylläinen paratiisi, mutta yön tultua pojat näkevät painajaisia ja epäilevät, etteivät ole saarella sittenkään yksin.

Mielestäni tämä kirja käsitteli sivistyksen rappioitumista eristetyssä ympäristössä varsin karmaisevasti. Lisäksi kirja oli sijoitettu toisen maailman sodan aikoihin (taustalla heijastelivat esimerkiksi puhe atomipommista), joka heti antoi teokselle vertauskuvallista painoarvoa. Ja pieni vertauskuvahan romaani on - se on piilotettu täyteen symboleja, jotka merkitsevät jotakin sivistyneen yhteiskunnan arvoja tai pelkoja. Tämä antaa lukemiselle uutta vauhtia, sillä itsekin yhdistelin kiinnostuneena yksittäisiä esineitä tai ilmiöitä romaanissa paljon isompiin kokonaisuuksiin. Kuin täyttäisi ristikkoa, eikö?

Kärpästen herra vangitsee myös taidokkaalla miljöökuvauksellaan. Alussa saari todella kuvataan kuin paratiisiksi, mutta vähitellen (ja öisin) se alkaa muuttua kuin pimeämmäksi ja synkemmäksi. Eksotiikka katoaa, ja tilalle hiipii pelko.

Ihmisen pimeä puoli pääsee sekin esiin kirjassa. Onko saarella fyysistä petoa, vai onko "peto" ihmisen sisällä ja huutaa pääsyä ulos, toteuttamaan itseään? Jos poikien hurjistuvan leikin haluaa nähdä vertauskuvana, se antaa todella jotakin ajattelemisen aihetta. Onko pahuus todella lähtöisin ihmisestä? Vai voiko eristetty, pelottava ympäristö saada aikaan sen, että ihmiset palaavat primitiiviseen ja järjettömään käyttäytymiseen? Haluaisin myös nostaa esille kysymyksen syyttömyydestä ja syyllisyydestä. Kun pojat saarella tekevät pari rikosta, voidaanko ajatella että he ovat syyllisiä tai että he olisivat syyllistyneet samaan tekoon sivistyneessä yhteiskunnassa? Oliko toinen maailman sota juuri tätä - ihmiset menivät sekaisin ja alkoivat toteuttaa primitiivistä, pimeää puoltaan?

Kirja herättää kysymyksiä myös romaanin ja aikansa ulkopuolelta. Mitä sivistys todella on? Tekeekö juuri se meistä ihmisiä, ja kuinka vahvalla langalla se oikein on punottu? Onko sekin yhtä haurasta kuin romaanin saarella? Kun muutama yrittää ylläpitää sivistystä ja toivoo pelastusta saarelta, enemmistö haluaa leikkiä villiä naamiot kasvoissa ja mässäillä hedelmillä. Eikö tilanne ole vähän sama nyky-yhteiskunnassa? Ihmiset lihovat kolminkertaisiksi ja tyytyvät siihen mikä on hauskinta. Karkeasti, totta kai.

Myös poikien henkilöhahmot ovat osittain ongelmallisia, mikä on hyvä, sillä mielestäni jokaiseen lukijan kysymykseen ei tulisikaan vastata. En esimerkiksi käsittänyt ollenkaan, mikä oli erään pojan yöllisten hiippailujen funktio romaanissa, tai oliko päähenkilö niin sanotusti sitten kuitenkaan hyvä vaikka kertoja sen kuvan tuntui alkuun antavankin. Lisäksi poikien pelastuminen saarelta hämmästyttää lukijaa - siinä missä heidän olettaisi olevan helpottuneita, he hiljenevät. Ehkä tässäkin on vertauskuva aikuistumisesta, kun lapsuuden niin viattomalta tuntunut leikki loppuu, ja on jatkettava uuteen maailmaan jossa odottavat vastuu ja todellisuus. 

Eniten suosittelen kirjaa niille, jotka innostuvat jännityskertomuksista, eivätkä niinkään monimutkaisesta henkilökuvauksesta. Kirja tuntui keskittyvän enemmän tapahtumien todenmukaiseen kuvaukseen ja psykologisen jännityksen luomiseen kuin rakentamaan syviä ja perusteltuja ihmiskuvauksia. Pidin Kärpästen herrassa määrätietoisuuden tunteesta. Tuntui, että tekijällä on todellakin ollut selvä visio ja rajaus kun kynään on tartuttu.

(Ja huomio! Missään nimessä kyseessä ei ole mikään ainakaan ihan pienimmille vekaroille sopiva lukukokemus, vaikka henkilöt kirjassa ovatkin iältään 6-12 vuotiaita. Hyvä etten jo itse saanut tästä painajaisia!)

Uusi suomennos olisi tosin tästä kirjasta enemmän kuin paikallaan (ellei ole sitten jo ilmestynyt, mikä sekin hyvin mahdollista kun oma kirja on tuhottoman vanha). Satuin löytämään muutamia varsin hassuja kielikukkasia, kuten: "vakuuttauduttuaan", "etevämmyyttä" ja "kalpeihin" (viimeisestä en ole ihan varma, onko kyseessä nyt ihan oikea sana vai ei, mutta ainakin minun silmiini se särähti ja pahasti). Kuitenkin kokonaisuudessaan suomennos vaikutti ihan huolelliselta, mutta tietenkin tällaisia toivoisi aina löytyvän mahdollisimman vähän ettei usko suomalaiseen käännöstyöhön nyt ihan romahtaisi.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Luettu: Yksinäiset sydämet ja vaikea itsemurha


" A person can't pick up children and just squeeze to which-a-way they wants them to be. Whether it hurt them or not. You done tried that hard as any man could try. And now I the only one of us that would come in this here house and sit with you like this."

Carson McCullersin The Heart Is a Lonely Heart on teos, joka yrittää punoa yhteen nipun henkilöitä ja yhtä paljon ongelmia. John Singer on kuuromykkä, jota alkavat piirittää musiikista hurmioituva nuori tyttö, työläisten oikeuksia ajava radikaali, afroamerikkalainen rotutaistelija ja vieläpä yksinäinen baarimikkokin. Jokaisella heistä on omat ongelmansa, jotka he haluavat oksentaa mykän puolustuskyvyttömän päälle, välittämättä todella siitä ymmärretäänkö heitä vai ei.

Kuten arvata saattaa, teos tuntuu haparoivan dilemmojen viidakossa. Siinä missä toiset henkilöhahmot, kuten afroamerikkalaisia sivistävä lääkäri ja nuori tyttö Mick Kelly ovat vahvasti luotuja ja vakuuttavia henkilöhahmojat, toisten henkilöiden uskottavuus ontuu tuskaisasti. En esimerkiksi vakuuttunut kuuromykän Singerin hahmosta, radikaalista tai baarimikosta. Tuntui, että kirjailija oli käyttänyt hyväkseen perinteisiä miehenmalleja eikä viitsinyt juuri ottaa riskejä. Kenties tästä syystä muutama mieshahmo jäi minulle jotenkin valjuksi tai teennäiseksi. Kertoja myös lopettaa kirjan jotenkin arvattavasti: keskushenkilö päätyy itsemurhaan, ja lopussa tehdään yhden luvun katsaus kunkin jäljellejääneen elämään. Arvattavaa - ja tylsää.

Se mistä McCullersia täytyy kiitellä on kuvaus 1930-luvun lamassa varttuvan nuoren tytön kuvaus. Mick joutuu aikuistumaan perheen köyhtyessä ja luopumaan musiikista. Lama vaikuttaa kirjan jokaiseen henkilöön ja heittää oman varjonsa tarinaan. Kertoja sivuaa myös Mickin heräävää seksuaalisuutta romaanissa varsin aidontuntuisella kuvauksella.


The Heart Is a Lonely Hunter on myös mielestäni yllättävän onnistunut kuvaus USA:n rotumurroksesta. Tiensä ylös taistellut afroamerikkalainen lääkäri yrittää saada "kansansa" ryhdistäytymään ja tavoittelemaan "tarkoitusta". Hän joutuu kuitenkin huomaamaan ettei ketään oikeastaan kiinnosta ja hänen tarkoituksen tavoittelunsa tekee hänestä yksinäisen ja katkeran. Tohtori Copelandin hahmo oli mielestäni erittäin uskottava ja elävä, voisin kuvitella juuri tuollaisen turhautuneisuuden kumpuavan kun näkee kaiken valuvan tyhjiin.

Huomioni kiinnittivät myös "piilotettu" pervous kirjassa. Pitääpä sitten vähän pervouttaa. Ensinnäkin, baarimikko ihastelee nuorta, vielä androgyyniä Mickiä, mutta kiinnostus lopahtaa kirjan lopussa kun Mick on aikuistunut, ja alkanut pukeutua kuin nuori nainen. Onko kyseessä jonkinlainen nuoruuden ihannointi vai seksuaalinen kiihottuminen vielä lapsenomaisesta muodosta? Myöskin kahden kuuromykän miehen ystävyys nostatti minun kulmakarvojani: Singer näkee unta ystävästään alastomana ja kaipaa tämän seuraa vielä silloinkin kun hän itse on muuttunut toiselle täysin yhdentekeväksi.  Homoutta, ystävyyttä, kiintymystä vaiko ihmisen hyvyyttä? Vaiko kaikkea tätä yhdessä?

Hiukan mustaa huumoriakin kirjan lukemisesta saa irti - väkivalta ja siihen suhtautuminen tuntuu muuttuneen huimasti. Kirja vilisee räikeitä tapauksia, jotka romaanin yhteiskunta tuntuu ohittavan ilman suurempaa kohautusta tai raivoa. Tämän voi todellakin lukea mustana huumorina, nykyään kun kovia tuomioita saa USA:ssa mitä pienimmistäkin rötöksistä. Kirja kritisoi aikansa epätasa-arvoisuutta nostamalla epäkohdat suoraan lukijan nenälle.

Kokonaisuudessaan The Heart Is a Lonely Hunter oli mielestäni jokseenkin puuduttava ja tylsä. En mitenkään jaksanut kiinnostua kaikista henkilöistä, enkä kokenut heitä ollenkaan vakuuttaviksi. Lama, kasvaminen ja rotu teemoina koukuttivat, mutta muuten kirja tuntui jokseenkin riskittömältä ja valjulta. Jopa teoksen itsemurha, joka jo sinänsä on mielestäni rohkea valinta kirjailijalta, tuntui minusta kliseiseltä ja naulasi viimeiset naulat pitkäveteisyyden arkkuun. Haukottelin myös kirjailijan sääkuvaukselle, joka on klassinen keino heijastaa henkilöitten mieltä ja vallitsevaa tunnelmaa... sillä eikö mikä tahansa tehokeino menetäkkin vaikutuksensa, jos sitä toistetaan jatkuvasti?

Kaiken kaikkiaan tämä lukukokemus oli kuin jokin taistelu, jossa oli hetkensä. Kuitenkin tiesin koko ajan, että lopussa odottaa kitkeränmakuinen pettymys. Virkistävää kuitenkin aina silloin tällöin poistua mukavuusalueelta ja kahlata kuravellissä, hyvät kirjat kun vaikuttavat siten entistäkin paremmilta.

perjantai 28. lokakuuta 2011

Tällä hetkellä: Kärpästen herra





Vihdoinkin sain aikaiseksi aloittaa tämän kehutun ja kohutun klassikon. Olen venyttänyt lukemista, kun olen punninnut ostaisinko kirjan sittenkin englanniksi. Sitä paitsi kirjan kansi on (Kompassi-sarjan tapaan) vähän... luotaantyöntävä. Miten nyt onkaan sattunut kaksi rumaa kantta heti peräperään? Minun tuuriani.

William Goldingin Kärpästen herra (Lord of the Flies) kertoo ala-asteikäisistä pojista, jotka lentokoneonnettomuuden takia joutuvat selviytymään autiolla saarella. Kirja sijoittuu toiseen maailmansotaan, mutta on varmasti edelleenkin ajankohtainen - kuka nyt ei olisi tirkistellyt tv-sarja Lostia. Vaikka sitten vain yhden jakson verrankin. Libba Bray on tehnyt romaanista myös hiukan modernimman version.

Noniin, kuitenkin. Ensimmäinen luku takana, ja sormia syyhyttää. 38 sivua tarjoilivat jo runsaasti eksotiikkaa (mahtavia kielikuvia ja lukutoukkaa hivelevää miljöökuvausta) sekä karmaisevia ennakkoaavistuksia siitä mitä tulevan pitää. Hmmn, jännää! Tuskinpa kestää kauan ennen kuin postaan viimeisen tuomion Kärpästen herrasta.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Halloween ja kauhukertomukset

Vähän aikaa sitten  Penguin Booksin uutiskirje tippui sähköpostiini. Bongasin siitä jotain hauskaa:

Top Ten Scary Reads for Halloween

1. Shirley Jackson - The Haunting of Hill House
2. Henry James - The Turn of the Screw
3. Mary Shelley - Frankenstein
4. Bram Stoker - Dracula
5. Ann Radcliffe - The Mysteries of Udolpho
6. Edgar Allan Poe - The Masque of the Red Death
7. M. R. James - The Haunted Dolls' House
8. H. G. Wells - The Door in the Wall
9. Ambrose Bierce - The Spook House
10. H. P. Lovecraft - The Dunwich Horror

---- ----

Tuli sitten mieleen miten oma lista oikein menisi... hmmn, kauhukertomuksia on kyllä tullut luettua jonkin verran, muttei niin paljoa kuitenkaan että niistä saisi edes top 10 -listaa. Yritän silti antaa pari suositusta.

Pidin kovasti Mary Shelleyn Frankensteinista, ja suunnitelmissa on kenties lukea teos vielä englanniksikin kunhan tässä muilta kirjoilta ehdin. Kirjan kieli oli kaunista ja päähenkilön liian myöhäinen kehitys teki traagisen vaikutuksen.


Olen myös Poen suuri fani - en voi sanoa että kaikki  hänen novellinsa olisivat "ihan mielettömän hyviä", mutta muutamat ovat todella hyytäviä. Suosikkini taitaa olla novelli, jossa mies eksyy vieraaksi mielisairaalaan. Novellit ovat lisäksi oikein käteviä halloweenin viettoon - kirja auki umpimähkään, puoli tuntia kauhua ja vielä ehtii baariinkiin. Loistavaa.

Selkäpiitä kutkuttavaa luettavaa on myös Robert Louis Stevensonin pienoisteos Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde. Pidän kirjasta kovasti, ja se kuuluukin vuotuiseen vakiolukemistooni. Ehkäpä tämäkin olisi jo aika lukea englanniksi, saisinpahan jotain vaihteluakin tohtorin surkeaan muuttumisleikkiin. :P


Pienestä näperryksestä ja romanttisesta kauhusta nauttivat voivat kokeilla myös Ann Radcliffen kertomusta A Sicilian Romance.  Penguinin listaamasta kirjasta minulla ei ole kokemusta, mutta A Sicilian Romance oli perinteinen kauhunautinto, joskin hieman yllätyksetön. Rakkautta ja linnoja kyllä löytyy.


Parodiaa ja hauskempaa halloweenia etsiville suosittelen Päivi Alasalmen Vainolaa (linkkinä osuva postaus kirjasta). Moderni päivitys ja hauskempi versio Daphne du Maurierin Rebeccasta, joka muuten sekin on ihan lukemisen arvoinen jännityskertomus.


Oma valintani halloweeniksi taitaa olla Bram Stokerin Dracula, ihan vaan siksi että kirja on tainnut viimeiset kaksi vuotta odottaa loppuunlukemistaan.

Hyytävän kamalaa halloweenia  ja yhtä karmaisevia (mutta nautinnollisia) lukukokemuksia kaikille.

Tällä hetkellä: The Heart Is a Lonely Hunter ja karmean kannen ensivaikutelmat






Carson McCullers - The Heart Is a Lonely Hunter. Ihan ensiksi on sanottava että kirjan kansi on ehkä hirvein ikinä. En olisi varmaan ikinä kannen perusteella tarttunut teokseen, mutta Goodreads.com antoi sen verran vakuuttavia vakuutteluja että kiinnostuin sitten kuitenkin. Lisäksi kirja haisee ihan kamalalta ja on käsissä iso ja kömpelö - pikkuseikkoja, tiedetään, mutta kyllä se vaan latistaa lukukokemusta. Esteetikkona minusta on kiva lopettaa aina väliin lukeminen ja katsella vain kirjan kantta. Hyllyssäkin kaunis kirja on parempi kuin kirkuva vihreä kammotus.

Nyt ensimmäisen osan luettuani en ole aivan vielä vakuuttunut. Jokin tuo mieleeni Steinbeckin Of Mice and Menin, mutta siitä lisää kun saan kirjan päätökseen. Toivotaan että kurssi tästä vielä nousisi.

Luettua: Mustekala sisälläni ja appelsiinien tylsyys




"She stroked my head for a long time, and then we hugged and it felt like drowning. Then I was frightened but I couldn't stop. There was something crawling in my belly. I had an octopus inside me."

Oi kuinka ihana, jännittävä, kipeä ja erilainen romaani Jeanette Wintersonin Oranges Are Not the Only Fruit olikaan! Luin sen viikonlopussa, ja täytyy sanoa että yllätyin. Minulla oli toki odotuksia kirjalle, siihen tuntuu törmäävän jokaisessa lesbokirjallisuutta käsittelevässä artikkelissa, mutta ihan tätä en odottanut. En voi muuta kuin nostaa hattua näin erilaiselle teokselle - vieläpä esikoisteos. 

Kirjan päähenkilö, Jeanette, kasvaa uskonnollisessa yhteisössä. Hänen äitinsä harjoittaa Jeanetteen tyranniaa, haluaa tästä lähetyssaarnaajan eikä anna tyttärelle lupaa kysellä. Puhuessaan ensimmäistä kertaa tälle rakkaudesta ja seksistä äiti kertoo varoittavan tarinan ja käyttää sanoja:

"So just you take care, what you think is the heart might well be another organ."

Rakastin sitä, kuinka Jeanetten seksuaalinen herääminen vain tapahtui kirjassa. On raikasta lukea, kuinka joku erilainen ei tunne syyllisyyttä minuudestaan. Herääminen ei tarkoita kirjassa pelkästään seksuaalista valveutumista - samalla Jeanette kyseenalaistaa yhtisön säännöt ja hänelle asetetut odotukset. Päähenkilö rikkoo puhtoisen lapsipyhimyksen rajat, ja herää epätäydelliseksi mutta inhimilliseksi ihmiseksi. Jeanetten eteen aukeaa uusi maailma, josta löytyy muitakin hedelmiä kuin appelsiineja. Hienoa!

Oranges Are Not the Only Fruit ei ole pelkästään kehityskertomus, vaan se on myös kuvaus suljetusta yhteisöstä ja sen ihmisistä. Uskonnollista ryhmää käsitellään enemmänkin mustan huumorin kautta eikä sormella osoitellen. Totta kai tiukkoihin sääntöihin liitetän myös hulluutta, ahdistusta, epäreiluutta. Silti kuvaus yhteisöstä ei ole mielestäni kylmä - se on enemmänkin kuvaus hyvistä ihmisistä, jotka yrittävät väärin keinoin täyttää tyhjyyttä itsessään. 

Kirjaa voi myös lähestyä äiti-tytär -kuvauksena. Tyttären rooli muuttuu koko ajan tämä kasvaessa, ja kirja käsitteleekin loistavasti kyseenalaistamista ja kapinaa. Samalla se sivuaa täyttä ymmärryksen puutetta kahden eri sukupolven välillä. Jeanette kaipaa välillä oikeaa keskustelua äitinsä kanssa, ymmärrystä siitä kuinka äiti näkee maailman. Mutta äiti osoittautuu kuin kiviseksi seinäksi, joka ei suostu edes kuulemaan pienten käsien koputuksia.

Kertomus keskeytyy aina välillä pieniin sisäkertomuksiin, satuihin, joissa käsitellään samaa teemaa kuin romaanissa sillä hetkellä. Kirjan kertomukset ovat myös vertauskuvia päähenkilön vaiheista: yhdessä tarinassa loitsija sitoo oppilaansa nappiin ohuen langan seuratakseen tämän liikkeitä karkotuksen jälkeen - samoin Jeanette kokee menneisyyden ja äidin seuraavan häntä hänen lähtönsäkin jälkeen. Tämä tuo lyhyeen romaaniin syvyyttä ja mielenkiintoisuutta. Kenties ne myös toimivat päähenkilön työkaluna ymmärtää itseään ja omia kokemuksiaan?

Parasta teoksessa oli kieli. Kirja käytti röyhkeästi uusia ja ennakkoluulottomia kielikuvia (lue lainaus alussa - käsittelee Jeanetten rakkautta Melaniehen). Tiivistettynä: Puhdasta ja helppoa mutta nerokasta. 

Hieno ja askarruttava kirja, jonka varmasti luen joskus toiseenkin kertaan. Suosittelen.

Luettua: Dostojevskin arvoitus ratkeaa - hyvästejen aika




"Sinä olet valhe, sinä olet minun sairauteni, sinä olet harhakuva. Minä en vain tiedä miten hävittäisin sinut ja huomaan, että jonkin aikaa on pakko sietää. Sinä olet minun hallusinaationi. Sinä vain ilmennät minua yhdeltä, niin, yhdeltä puolelta... vain minun ajatuksiani ja tunteitanim vain kaikkein ilkeimpiä ja tyhmimpiä. Tältä kannalta sinä saattaisit olla mielenkiintoinenkin, jos minulla vain olisi aikaa puuhata sinun kanssasi..."

Vihdoin olen päättänyt raskaan ja voimia vievän puolitoistavuotisen Dostojevski-maratonini. Päällimmäiset tunteet ovat helpotus ja väsymys, ehkä pilkahdus onnellisuuttakin. Iidootin, Rikos ja rangaistuksen ja Karamazovien veljeksien jälkeen olen lujasti päättänyt, että ainakin toistaiseksi en juo teetä venäläisen humanistin kanssa pitkään aikaan.

Alussa ihmettelin, mikä kumma Dostojevskin tuotannossa viehättää ihmisiä? Minusta herran romaanit ovat olleet poikkeuksetta erittäin yksityiskohtaisia, raskaitakin, mutta toisaalta myös erittäin aatteellisia ja paikoin jopa lapsellisiakin. En silti väitä etteikö näitä kirjoja kannattaisi lukea. Minulle ne vain tuntuivat antavan kovin vähän verrattuna siihen mitä odotin saavani. Ehkä juuri suuret odotukset musersivat osan kirjojen tehosta ja sanomasta.

Karamazovien veljekset oli viimeisin lukemani romaani, jonka päätin onnellisesti viime torstaina. Kirjan parasta antia oli veli Ivanin hiipivä hulluus ja vuoropuhelu pirun kanssa (lainaus otettu kyseisestä keskustelusta). Kirja herätti myös mielenkiintoisia dilemmoja: Mitä syyllisyys oikeastaan on? Onko ihminen syntyjään paha vai onko hänellä vaihtoehto toimia oikein? Kirja haki vastauksia miltei ärsyttävän yksityiskohtaisella kuvauksella - oikeudenkäynti tuntui minusta loputtomalta. Silti nautin siitä kuitenkin ehkä yhtenä kirjan parhaimpana kohtana. Toi mieleeni Camus'n Sivullisen.

Kirjan rakenne oli myös jännittävä. Romaani tuntui jakautuvan kolmeen osioon, jokaiseen veljekseen erikseen. Silti kaikkiin lukijan kysymyksiin ei vastata - Ivanin tarinasta paljastetaan huipennus, eikä sen jälkeen lukija saa tietää mitään hänen vaiheistaan. Mitjan elämä saa taas vähän toivoa, kun taas Alesan kertomus loppuu ylisiirappisesti vyöryttäen jo liikaakin vastauksia. Kertojan ratkaisu on mielestäni siinäkin mielessä mielenkiintoinen, että juuri Ivan, jonka kohtalo jää avoimeksi, on kirjan monivivahteisin henkilö. Ja kiinnostavin.

Jäin silti kaipaamaan paljon kirjalta. Naiskuvaukseen petyin - mielestäni Dostojevski kuvaa paremmin miehen luonnetta, mutta naishahmot tuppaavat jäämään pelkiksi tyypeiksi tai muuten vain epäuskottaviksi. Myös naisten ja miesten väliset suhteet ovat mielestäni jokseenkin huvittavasti rakennettuja - niihin sisältyy byronilaista intohimoa, ja samaan aikaan silkkaa pahuutta. Toisaalta taas naiset toimivat välillä ikään kuin hurmokseen joutuneet pyhimykset...

Petyin myös kirjan loppuun. Lapset ja aikuinen käsikädessä -vertaus tuntui lievästi sanottuna jo jeesustelulta ja sai minut hymyilemään. Ei suinkaan positiivisessa mielessä. Aatteellisuus pursui ulos jokaisesta rakosesta, ja lopetettuani lukemisen kirjaimellisesti läsäytin kirjan kannet kiinni ja haukoin henkeä. Liika on liikaa ja se tukehduttaa.

En suosittele Karamazovien veljeksiä ihmiselle, joka lukee tarinan ahmien, käännellen sivun sivun perään (Huvittaa tässä kohden Paavo Väyrysen väite, että hän olisi lukenut koko Dostojevskin tuotannon yhdessä viikonlopussa. Minulta meni yhteen kirjaan viisi kuukautta). Jos myös turhaudut helposti ja vihaat pientä näpertelyä, unohda tämä kirja. Mutta jos etsit synkyyttä ja huulluutta, tarkkaa psykologiaa, valitse tämä. Ehdottomasti.

Fedor Dostojevski taitaakin jäädä minulle parhaiten mieleen "tummien vesien tulkkina". Hän osaa todella tehdä hulluudesta mustaa, kiinnostavaa ja uskottavaa ja leikkii taitavasti ihmismielen rajoilla. Dostojevskilaista syyllisyyttä on turha hakea muualta.

Book Candy: Lokakuun ostoksia

torstai 20. lokakuuta 2011

Extra: Poe - Annabel Lee

It was many and many a year ago,
In a kingdom by the sea,
That a maiden there lived whom you may know
By the name of Annabel Lee;
And this maiden she lived with no other thought
Than to love and be loved by me.

I was a child and she was a child,
In this kingdom by the sea:
But we loved with a love that was more than love -
I and my Annabel Lee;
With a love that the winged seraphs of heaven
Coveted her and me.

And this was the reason that, long ago,
In this kingdom by the sea,
A wind blew out of a cloud, chilling
My beautiful Annabel Lee;
So that her high-born kinsmen came
And bore her away from me,
To shut her up in a sepulchre
In this kingdom by the sea.

The angels, not half so happy in heaven,
Went envying her and me -
Yes! that was the reason (as all men know,
In this kingdom by the sea)
That the wind came out of the cloud one night,
Chilling and killing my Annabel Lee.

But our love it was stronger by far than the love
Of those who were older than we -
Of many far wiser than we -
And neither the angels in heaven above,
Nor the demons down under the sea,
Can ever dissever my soul from the soul
Of the beautiful Annabel Lee;

For the moon never beams without bringing me dreams
Of the beautiful Annabel Lee;
And the stars never rise but I feel the bright eyes
Of the beautiful Annabel Lee;
And so, all the night-tide, I lie down by the side
Of my darling -my darling -my life and my bride,
In the sepulchre there by the sea -
In her tomb by the sounding sea. 


---
Tämän siis lisäsin tänne koska tuli mieleen väkisinkin Nabokovin Lolitasta. Eipähän tarvitse kaivella netistä jos kiinnostui :-)

Luettu: Lolitan kuolettavan hauska viettelemys

Vladimir Nabokovin Lolita on ehkä tähän mennessä tämän vuoden hauskin lukukokemus! Herra Humbert Humbert tarjoili paljon mustaa huumoria jo pelkällä säälittävällä olemuksellaan.

En allekirjoita (kuten ei varmasti moni muukaan), että Lolita olisi rakkauskertomus. Mielestäni kyseessä on pikemminkin pakkomielle, jolla on hyvin vähän tekemistä todellisuuden kanssa. H.H. myöntää muistelmissaan, että hän oli muodostanut Lolitastaan kuvan - tämä kuva vastaa minun mielestäni hyvin vähän sitä todellista Lolitaa, Dolores Hazea. Ihanaa oli mielestäni se huvittava nurinkurisuus, jolla herra Humbert suhtautuu Lolitan kiukkuihin - hän syyttää Lolitaa "demonimaiseksi", vaikka lukijalle Doloresin oikut tuovat enemmänkin mieleen tavallisen lapsen uhmaiän.

Jännittävää oli romaanissa nähdä kerroksien kuoriutuminen, jokainen henkilö tuntui paljastuvan aivan toisenlaiseksi kuin mitä voisi ulkoapäin kuvitella. H.H. on ulkonäöltään kuin komea filmitähti, mutta todellisuudessa neuroottinen "pervertikko", juonittelija. Lolita taas viaton "nymfetti", joka paljastuukin varsinnaiseksi miestennielijäksi ja jopa katalaksikin kakaraksi. Jopa H.H. ensimmäinen vaimokin muuttuu avioliiton aikana - nukkemainen viehätys muuttuu "lehmäksi", jota voi riepottaa miten vain ja joka lopulta lähtee toisen miehen matkaan (ironista tämäkin, sillä kyseistä toista miestä H. luulee ensin pelkäksi taksikuskiksi). Ranskalainen pikkuviettelijätärkin on rutinoitunut huora. Ainoa henkilö, joka ei tunnu muuttuvan on Humbertin ensirakkaus Annabel (huomaa viittaus Poen kuuluisaan runoon!). Ja kenties juuri siksi Humbert ei koskaan saavutkaan ihannetyttöään, tai onnistu löytämään tätä toisista ihmisistä.

Totta kai Lolita on myös traaginen teos. Humbert Humbertin pakkomielle on synkkää ja tuomittavaa, eikä hän sen kautta voi koskaan tulla onnelliseksi. Päinvastoin, seksuaalinen viehtymys tuntuu tekevän hänet vain entistä onnettomammaksi. Vaikka hän kenties rakastaakin Lolitaansa, Humbert Humbert ei voi koskaan pelkällä rakkaudellaan saada tyttöstä omakseen, vaan ainoat keinot ovat pakottaminen ja juonittelu.

Silti - nauroin ääneen kuin luin tämän kirjan. Ainoastaan loppu läsähti, mutta vieläkin on pakko hymyillä kun ajattelen Nabokovin mestariteosta. Suosittelen myös kaikille Stanley Kubrickin elokuvaversiota Lolitasta: Humbert Humbertin valkokangaskasvoa ei voi olla rakastamatta.

Luettu: Little Women





Louisa May Alcottin Little Women tuntuu kuuluvan niihin kirjoihin, joita kaikki rakastavat, ja jotka on "pakko lukea" (ja tuhat huutomerkkiä perään). Yllätyksekseni nautin kirjan huolettomuudesta - vaikka kirjassa olikin sairautta, ikävää, sodan varjoakin, tuntui sisarten perhe-elämä niin valoiselta ja luonteikkaalta että lukijana en uskonut hetkeäkään surkeaan loppuun. Lisäksi kirjan englanti oli varsin helpohkoa (johtuisikohan kohderyhmästä :D), mikä teki siitä ihanan nopeaa iltalukemista. Taisi mennä alle vuorokausi koko kirjassa.

Jokainen luku tuntuu pieneltä sadulta, jossa on jokin opetus. Älä ole itsekäs. Älä pelkästään laiskottele. Auta toisia, saat hyvän mielen.  Anna aina anteeksi. Tämä loi jokaiselle luvulle jo odotukset - ajattelin heti että "ahaa, nyt seuraa jokin konflikti tyttöjen kesken, jonka selviäminen johtaa moraaliseen opetukseen".

En tiedä aiheuttiko "pikku-feminismi" minussa enemmän huvitusta vai kunnioitusta. Ehkä molempia. Vanhemmat eivät halunneet tyttöjen hakeutuvan rikkaisiin naimisiin (tai avioliittoon nuorina), eikä romaani katsonut hyvällä Megin pukupörhistelyä Maffotejen luona. Mutta kuten kunnon kirjan kuuluu, poikamainen Jo kasvaa hiljaisemmaksi, ja oppii itkemään spartalaiseen tapaan tyynyynsä.

Kirjan mielenkiintoisin tapahtuma oli ehdottomasti Jo'n hiuksista luopuminen. Muutenkin poikamainen Jo luopuu hiuksistaan auttaessaan isää - hänen sanotaan sen jälkeen näyttävän pojalta. Kuitenkin Jo itse itkee "uhraustaan". 

Siinä missä kirjan sisaret korostuvat vahvoiksi, liitoitelluiksikin persooniksi, kirjan mieshahmot jäävät jotenkin värjyviksi. En esimerkiksi pystyisi kuvailemaan kirjan pojan, Laurien, ulkonäköä, enkä luonnettakaan niin tarkasti. Ehkä tämä painotti tuon aikakauden tyttöjen ja poikien välistä eroa ja epäymmärrystä. Esimerkiksi Laurien pilaa (lähettää Megille rakkauskirjeitä tämän ihailijan nimellä), ei kirjassa mielessäni motivoida ollenkaan, siinä missä tyttöjen tekojen vaikuttimet selitetään hyvin tarkasti. Ehkä tähän on syynä kertojan rajauskin, mutta mielestäni tapahtuma oli kirjan kannalta tärkeä ja olisi kaivannut lisävaloa.

Se mitä harmittelen Pikku naisten suhteen on ikäni. Nyt kirja oli kaiken kaikkiaan nautittava ja viihdyttävä, mutta satumaiset opetukset tuntuivat väkinäisiltä - ehkä ala-asteella olisin saanut niistä jopa jotakin ajateltavaa. Sen sijaan ihastuin romaanin kevyeen, rakastettavaan perhe-elämän kuvaukseen. Tämä on kirja, jota suosittelen jokaisen pikku naisen joululukemiseksi. :)

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Luettu: Le Rouge et le Noir


Stendhalin (Henri Beyle) teos Punaista ja mustaa sijoittuu tämän lukukerran jäljeen suosikkirealismihyllyyni. Vaikka teoksen kieli onkin puhdasta, kuvaus keskittyy lähinnä psykologiseen perusteluun ja tapahtumien kulkuun eikä laveaan kuvailuun, voi teoksen mielestäni lukea monella eri tapaa.

Ensimmäinen vaihtoehto on tulkita teosta rakkaustarinana. Teoshan sisältää kaksi rakkaustarinaa - toinen tapahtuu maaseudulla, toinen Pariisin hienoimmissa piireissä. Vaikka päähenkilön, Julienin,  maaseuturakkaus Rouva de Rênaliin onkin ensirakkaus ja tapahtuu (mukamas) raikkaassa ilmapiirissä, se on kuitenkin aviorikos. Samoin suhde Mathilde de La Moleen on "epähyväksyttä", sillä Julien sekaantuu suojelijansa tyttäreen, jota varten isällä on suurempia suunnitelmia. Siinä missä rakkaus rouva de Rênaliin tuntuu syttyvän silkasta tunteesta, Julien hakee pönkettä ylpeydelleen hurmaamalla aatelisen neiti de La Molen. Rakkaus rouva de Rênaliin on silkkaa intohimoa, punaista, kun taas Julienin tunteet Mathildea kohtaan ovat mustaa, naamioitua kunnianhimoa ja ylpeyttä, halua vietellä häntä ylhäisempi olento, jota Julien itse asiassa jopa halveksii tuttavuuden alussa. Toisaalta Julien miltei sairastuu Mathilden oikkujen tähden, mutta unohtaa Rouva de Rênalin melkein heti lähdettyään maaseudulta Pariisiin. Vasta yritettyään murhata hänet Julien havahtuu mustuudestaan ja herää taas intohimoon.

Romaania voi myös lukea käänteisenä kehitystarinana. Julien on maaseudulta lähtiessään intohimoinen ja avoin, mutta pappiseminaari ja Pariisi tekevät hänestä juonittelevan pyrkyrin, jopa murhamiehen. Kuitenkin lopussa taphtuu "herääminen", jossa sankari ottaa vastuun teostaan. Tähän näkökulmaan saa sisällytettyä paljon myös yhteiskuntakritiikkiä: mikä onkaan kaupungin vaikutus ihmiseen? Aatelisto esitetään kaikkine kohteliaisuuskoodeineen naurettavana ja teennäisenä, pappisseminaari taas osoittautuukin taistelutantereeksi, jossa kieroimmatkin juonet ovat sallittuja. Mikään ei ole sitä miltä näyttää, vaan alta paljastuu syvä rumuus.

Kirjan naiset ovat mielestäni yllättävän hyvin rakennettuja. Kummatkin ovat minusta uskottavia, vaikka heidän väliinsä on selvästi rakennettu kontrastia: vanhempi-nuorempi, kaunis-älykäs, sivistymätön-juonittelija, aito-kunnianhimoinen. Vastakkainasettelu on selvää. Mikä mielenkiintoisinta, kummatkin naiset rikkovat aikansa sovinnaisuussääntöjä ja heidän yhteiskunnallisen asemansa asettamia odotuksia - Rouva de Rênal osoittautuukin intohimoiseksi rakastajattareksi ja hylkää uskollisen vaimon roolinsa, ja Mathilde taas hylkää ajatuksen avioliitosta jonkin hölmön aatelisen kanssa. On mielestäni myös rohkeaa, että kertoja myöntää Mathilden jopa älykkäämmäksi kuin Julienin, ja selittää Rouva de Rênalin puutteita tämän kasvuympäristöllä, ei suinkaan sillä että hän on nainen. Jopa nimiä voi pitää jokseenkin mielenkiintoisina - neiti de La Moleen viitataan usein Mathildena, mutta Rouva de Rênalin etunimi tulee esiin vain kerran. Haluaako siis kertoja muistuttaa lukijaa Rouva de Rênalin kohdalla joka kerta tämän avioliitosta, siteestä ja riippuvuudesta - ja saada lukijan näkemään hänet "miehensä kautta"? Mathilde taas on rikas, älykäs, naimaton ja kykeneväinen omiin päätöksiin. Valitettavasti ainoa kanava, jolla nämä naisraukat rikkovat rajoja, on Julien. Kummatkin heistä rikkovat roolinsa, hylkäämällä miehen auktoriteetin (neiti de La Mole isänsä tahdon), mutta vain langetakseen seksuaaliseen suhteeseen nuoren pyrkyrin kanssa. Aikaan nähden ratkaisu on realistinen, mutta kieltämättä surullinen.

Ja sitten vielä: teoksen vankilakuvauksessa ja kuolemantuomion odottamisessa oli mielestäni jotain Camus'llekin tuttua, objektiivista, kylmää ja välitöntä. Ei voinut muuta kuin ihailla kerronnan osuvuutta.

( Kuva on otettu teokseen perustuvasta elokuvasta )

Luettu: Pygmalion ja hiirinainen






Shame on me - katsoin elokuvan ja luin näytelmän. Odotin Bernard Shaw'n Pygmalionilta raivokasta feminismiä ja ties mitä, mutta enpä tiedä... Mielestäni näytelmä ei ollut ollenkaan uskottava kaikilta osin, enkä oikein tiedä miten se vastasi alaotsikkoa "A Romance", genre ei ihan mielestäni ollut sen suuntainen.

Toki loppu oli traaginen - Miss Doolittle osoittautuukin ihmiseksi eikä suostu jäämään pelkäksi vedonlyönniksi. Konflikti syntyy siitä, mitä Elizalle tehdään kokeen loputtua. Mutta - mikä muu kirjassa oikein kantaa? Hauskinta kirjassa on kuuluisa "do her in"-kohtaus, mutta alkeellinen feminismiripellys lähinnä latisti minun mielialaani. En nähnyt sitä kovin yllätyksellisenä, että Elizan kohtalo jäisi mietittäväksi kokeen jälkeen, enkä sitäkään, että Eliza nai jonkun näytelmän herroista lopussa. Lyhyesti sanottuna en löytänyt näytelmästä paljon mitään lukemisen arvoista.

Juoni toimi mielestäni paremmin kevyenä My Fair Ladynä, eikä olevinaan moralisoivana näytelmänä.

Luettu: We Need to Talk about Kevin






Tämä kirja todellakin yllätti minut. Kaikesta hehkutuksesta päätellen suhtauduin tähän nihkeästi ennen kuin edes avasin kirjaa, mutta kuinkas kävikään. Teos osoittautui voimakkaaksi ja erittäin humaaniksi, vakuuttavaksi kuvaukseksi äitiydestä.

Onko äidinrakkaus olemassa jo ennen syntymää, vai syntyykö se ajan myötä? Kuinka inhimillistä on vaatia kiintymyssidettä johonkin, joka vain kasvaa sisälläsi? Missä määrin vanhemmat ovat vastuussa lapsistaan? Näihin kysymyksiin kirja hakee vastausta rehellisyydellä, joka välillä hirvittää ja välillä huvittaa kaikessa synkkyydessään.
 
Toinen mielenkiintoinen elementti kirjassa on kertoja. Tapahtumia kertaillaan sekalaisessa järjestyksessä päähenkilön, äiti Evan kautta. Monessa mediajulkaisussa pohditaan Evan luotettavuutta kertojana - on kai selvää että Eva on epäluotettava kertoja. Alkuun Eva antaa lukijan ymmärtää, että hän juuri haluaa Kevinin, eikä hänen miehensä. Evan mielestä pariskunta on tullut siihen tilanteeseen, jossa lasten hankkiminen vain on normaalia. Hänellä on myös itsekkäitä haavekuvia tulevasta lapsesta (puhumassa illalliskutsuilla äitinsä matkaoppaista). Jossain vaiheessa Evan asenne kuitenkin muuttuu - hän muistelee kirjeissään ettei nauti raskaudesta, ja että Franklin haluaa lapsen mutta hän ei. Ja sitten, onko kaikki Evan kertoma Kevinin mahdollisesta pahuudesta totta vai syyllisyydentunnossa kierivän äidin vakuuttelua itselleen?

Tämä herättää myös mielenkiintoisen kysymyksen lukijan luonteesta. Onko meidän vaikea uskoa ihmisen synnynnäiseen "erilaisuuteen", pahuuteen? Haemmeko väkisinkin syitä äidistä, koska jonkun tähän täytyy olla syyllinen?

Minulle Kevinin teko kuvasi eksistentiaalista ongelmaa - se tapahtui ilman syytä, kuten olemassaolo. Kevin itsessään on jo jotakin tarkoituksetonta, sillä hänen olemassa oloonsa ei ole painavaa syytä, hän on todellakin vain Franklinin ja Evan yritys saada vastaus "eksistentiaaliseen probleemaan", itsekäs kokeilu. Valitettavasti Kevin kieltäytyy olemasta se, mitä hänen odotetaan olevan.

Onko maailmassa paikkaa Kevinin kaltaiselle ihmiselle? Onko Kevin todellakin vain äärimmäisen älykäs, vaiko sairas?

Myös kirjekonsepti oli mielestäni hieno ratkaisu romaanissa. Aluksi en epäillyt ollenkaan Franklinin kuolleen, mutta jossain vaiheessa aloin tulla varmemmaksi ja varmemmaksi siitä, ettei miestä enää ole. Vaikea sanoa miksi näin kävi, oliko romaanissa sitten vihjauksia, vai muuttuiko sävy? Myönnän, että kirja vaatisi toisen lukukerran että voisin vastata tähän kysymykseen. Innostuin ahmimaan tämän nautittavan romaanin hetkessä.

Loistava teos, joka herättää kysymyksen kysymyksen perään.

Book Candy: Lokakuun ostoksia

Luettu: Christina Rossetti - Goblin Market and Other Poems






Vihdoin sain aikaiseksi lukea Rossettin Goblin Marketin (ja liudan muita runoja). Oli ihan positiivinen yllätys, kun runojen englanti passasi hyvin suomalaisellekin lukijalle - Rossettin kieli ei ollut niin täynnä koukerokiemura sanoja kun olisin kirjan aikakauden perusteella olettanut. Ennakkoluulo tämäkin.

Teemoiltaan runot käsittelivät usein päällisin puolin kuolemaa, nuoruuden kevättä, rakkautta, paratiisia. Kaipausta jonnekin pois. Piilotettuja teemojakin löytyi - runoissa oli jotakin pimeää, pelottavaa ja mustaa. Juuri se teki ne kiehtoviksi.

Jos runoja haluaa tulkita naisnäkökulmasta, ne avaavat ikkunan kipeään ja vaikeaan elämään. Useat niistä kaipaavat kevättä (itsenäisyyttä, aikaa jolloin nainen on nuori ja naimaton), ja katkeroituvat syksystä (avioelämä, äitiys, riippumattomuuden menetys). Kuolema ei suinkaan esittäydy niissä pelottavana, vaan joskus kaivattunakin lepona, odotettuna tyhjyytenä.

I loved my from green of Spring
  Until sere Autumn's fall;
But now that leaves are withering
  How should one love at all?
  One heart's too small
For hunger, cold, love, everything.

(Runosta Grown and Flown)

Tällä hetkellä: Karamazovin veljekset ja Dostojevskin arvoitus






Viime keväällä aloitin urakan, jota en ole vieläkään saanut päätökseen. Aivan oikein, kyseessä on Fedor Dostojevskin Karamazovin veljekset.

Häpeäkseni täytyy myöntää, että vaikka tämä on kolmas Dostojevskin työ, jonka kanssa vietän kallista lukuaikaani, en ole vieläkään ihastunut herran aatteisiin. Ehkä siksi, että ennen kuin edes avaat Dostojevskin, olet kuullut niin paljon ylistyksiä, "se kirja muutti maailmani" -huudahduksia, että odotukset ovat pilvissä. Jouduin pettymään.


Idiootti teki minuun vaikutuksen kauniilla aiheellaan - nuori läpeensä hyvä mies joutuu törmäyskurssille järjettömän ja paatuneen yhteiskunnan kanssa. Mielestäni kirja oli kaunis, muttei mitenkään uusi tai erikoinen. Paikoittain "tyhmän" ruhtinaan kontrasti muihin aatelisiin jopa ärsytti ja tuntui teennäiseltä.

Sitten taas Rikos ja rangaistus, en haluaisi edes kommentoida. Hienointa mielestäni kirjassa oli Raskolnikovin epäröinti murhatako vaiko eikö murhata, sekä hänen kuumeinen hourailu murhan jälkeen. Kuvaus todella nosti selkäkarvani pystyyn, tuntui aidolta ja kauhistavalta. Sen sijaan kaikki mikä tapahtui sen jälkeen pudotti kirjan mahalaskuun. Uuteen aamuun katsominen puhtoisen prostituoidun kanssa oli minulle jo liian klassista, samoin rikoksen hyväksyminen ja siitä vastaaminen. Mielenkiintoni tipahti oikein kunnolla ennen viimeisiä sivuja. Kirja tuntui minusta kuin rohkeasti aloitetulta esseeltä, joka päättyy keskiviivalle hyviä tapoja noudattaen.

Karamazovin veljeksistä olen tähän mennessä (ihme kyllä), pitänyt eniten. Silti erittäin raskaaksi ovat osoittautuneet osiot, jotka käsittelevät jumalaa. Ateistina en pohdi teologisia kysymyksiä tai jumalaa sen kummemmin, enkä mahda sille mitään että alan nuokkua kun kirja ottaa kantaa näihin asioihin. Ainoa mielenkiintoinen uskontoon liittyvä pointti löytyi veli Ivanin suusta jotenkin näin: Mikäli jumala on olemassa, mikä tarkoitus on lapsen kärsimyksellä? Vielä 200 sivua, ja voin antaa kirjalle viimeisen tuomion.

Viimeinen kohteliaisuus: En voi väittää, etteikö Dostojevski osaisi luoda synkkyyttä kirjoihinsa. Jos haluat masentua, lue myöhäisempää Dostojevskia. Varsinkin Rikos ja rangaistus sekä Karamazovin veljekset luovat sellaista ihmismielen pimeyttä, jota harvoin tapaa kirjoissa. Omalla kierolla tavallaan tuo pimeys on sopivasti nautittuna mitä suurin nautinto.

Tervetuloa syksy ja ihanat lukuelämykset kynttilänvalossa

Ensimmäinen postaus on aina se vaikein. Tämä blogi siis käsittelee nuoren naisen kirjaelämää, kirjauutisia ja kaikkea mahdollista kirjallisuuteen liittyvää. Tulossa kirja-arvosteluja, pohdintaa ja suosituksia. Stay tuned!

hugs and kisses,
Noora