Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

torstai 29. joulukuuta 2011

Repaleiset siivet


Odotin Kiba Lumbergin Memesa-trilogian toista osaa silmät kiiluen, ensimmäisen romanitarinointi kun ihastutti niin kovin. Mutta eipä olisi kannattanut odottaa, niin laimeaksi jäi lukukokemukseni. Voi Kiba minkä teit.

Siinä missä ensimmäinen osa, Musta perhonen, herätti paljon kysymyksiä ja nosti riman korkealle, Repaleiset siivet osoittautuu varsinnaiseksi mahalaskuksi. Toisessa osassa romanitarinat on karsittu pois, ja jäljelle jää Memesan kehityskertomus ja selonteko "kaajeitten maailmasta". Mutta siinä se ongelma juuri onkin. Ensimmäisen osan kehityskertomus oli jo se mielestäni heikko, ja tämä oli vielä huonompi. Tekstiä vaivasi lapsellinen ja rauhaton ilmaisu, pelkkä liukuminen tapahtumasta toiseen. Voisi kuvitella, että Lumberg on kirjoittanut toisen osan kiireellä ja vastentahtoisesti. Mieleeni tulivat useat nuortenkirjat tai harlekiinilehtiset, jotka kiirehtivät vain kuvaamaan eri juonen käänteet syventymättä henkilöihin tai tarinaankaan sen paremmin.

Teemoina kirjoissa vilahtelee juurettomuus ja seksuaalisuus. Memesa ei ole enää romani eikä "kaajeitakaan", häntä ei hyväksytä missään, eikä hänestä tule kenenkään parasta kaveria.Tunnelma vaihtelee katkeruuden, halveksunnan ja vihan välillä. Pakeneminen osoittautuu turhaksi, eikä takaisinpalaaminenkaan ole vaihtoehto. Silti tarina ei tuo mitään uutta ulkopuolisuuden ja juurettomuuden teemaan, vaan kuvaa Memesan taivalta ummehtuneesti ja naivisti. Ainakaan minussa Repaleiset siivet ei herättänyt mitään uusia ajatuksia juurettomuudesta.

En haluaisi edes kommentoida Repaleisten siipien alkeellista ja siirappista kuvaa teinilesborakkaudesta. Muutaman kerran tuntui, että joku ihan kirjaimellisesti kaataa ylimakeaa mahlaa kurkustani alas. Onhan Lumberg toki kuvannut myös tyttöjen välisen suhteeseen liittyvää piilottelua, salailemista ja mustasukkaisuutta. Lisäksi lesbous nähdään kirjassa vaihtoehtona romanimiesten väkivaltaisuudelle ja pakottamiselle. Silti seksuaalisuuden pohtiminen jää tässä kirjassa vielä teiniromaanien tasolle.

Myöskään kaikki romaanin kaunokirjalliset keinot eivät vakuuttaneet minua. Kirjailija on päättänyt luoda Memesalle oikean Samu-sirkan, isoäidin, joka näyttäytyy hänelle silloin tällöin omatunnon äänenä. Ei sitten yhtään keinotekoista, kun mummeli ilmestyy ryyppyillan jälkeen valistamaan krapulasta ja alkoholismista. Hohhoijaa.

Päällimmäinen tunne koko kirjasta oli myötähäpeä. Kauhistelin mielessäni sitä, kuinka niin lupaava esikoisteos voi johtaa tällaiseen yksinkertaiseen jatko-osaan. Harmittelen vieläkin sitä, että ensimmäisen osan lupaavat ainekset oli niin tyystin unohdettu. Herkkyys oli muuttunut siirappisuudeksi.

Jos jotain hyvää pitäisi tähän loppuun Repaleisista siivistä sanoa, mainitsisin kirjan ehkä jopa lapsenomaisen rohkeuden. Vaikka se onkin kirjoitettu naivisti ja hieman huolettomasti, kantaa Lumberg ehdottomasti kädessään uskaltamisen soihtua. Ihailen sitä, että hän on uskaltanut kirjoittaa näistä asioista, tarttunut kulttuurinsa ehdottomiin tabuihin ja kuvannut niitä inhimillisesti. Se vain ei yksin riitä tekemään hyvää kirjaa.

maanantai 26. joulukuuta 2011

Mies joka luuli vaimoaan hatuksi


Mies joka luuli vaimoaan hatuksi on neurologi Oliver Sacksin kokoelma potilaskertomuksia, jotka on kirjoitettu inhimilliseen sävyyn. Sacksin tavoite on esittää aivovammautuminen vähemmän kliinisenä, ja palauttaa neurologiselle tutkimukselle sen kadottama humaani näkemys. Ja siinä välissä herra yhdistelee potilaittensa ongelmiin Wittgensteinia ja-ties-mitä-ihmeen-filosofiaa.

En suosittele tätä teosta niille, jotka eivät ole kiinnostuneita psykologiasta tai neurologiasta, vaikka Sacks tekstissään pyrkiikin unohtamaan liian tieteellisyyden. Alkeet riittävät, tai sitten on parempi kaivaa sanakirja esiin jo valmiiksi. Nimittäin teksti vilisee neurologian termejä, jotka voivat tuottaa päänvaivaa asiaan perehtymättömälle. Ja jos aihe ei vielä kiinnosta, niin tuskin kiinnostaa tämä teoskaan. En minäkään jaksaisi lukea selontekoa kvanttifysiikasta, ellei siinä olisi jotain kutkuttavan pervoa.

Toinen hieman pureskelua vaativa sektori kirjassa on filosofisuus. JA SITÄ ON PALJON. Välillä puudutti, kun kirjailija yhdisti jokaisen potilaansa tarinaan filosofisen kannan, ja pohti ongelmia laajassa näkökulmassa. Kirjan rakenne muistuttikin vähän tv:n sairaalasarjoja: samalla tavalla, kun pystyt kellosta katsomaan, milloin Dr. House selvittää kiperän punahukkatapauksen, pystyt kertomaan, milloin alkaa Sacksin filosofiajunttaus. Oh kuinka aitoa ja kevyttä! Jotkut huuhaat ja yliteoretisoinnit skippasin ihan suosiolla.

Mutta onhan tämä inhimillinen ja outo teos. Itse kun olen sen verran perverssi, että kaikki outous on makeaa, niin tämä kirja sitä kyllä tarjoili - etkö itse haluaisi tietää lisää esimerkiksi naisesta, joka joutuu pyydystämään kätensä käyttääkseen sitä? Ja pitäähän nostaa vaimoa - ei kun hattua - siitä, että kirja tosiaan piirtää tärkeää uraa. Aivovammat ovat kauheita, mutta vain, jos me haluamme nähdä ne sellaisina. Mikään vamma ei saisi ikinä määrittää ihmisten välisiä suhteita. Viimeinen tuomio kirjasta taitaakin olla: kiinnostava (miinusta kaikki turha ylipohdinta), muttei mieleenpainuva. Ja vähän puuduttava.

torstai 22. joulukuuta 2011

Huorasatu

"Hän alkaa rimpuilla mutta musta muovi vartalon ympärillä estää liikkumisen. Hän tunnistaa kantajan askelten kaiusta että he saapuvat kellarikerrokseen. Hän yrittää huutaa mutta ei saa suutaan auki."


Laura Gustafssonin Finladia-ehdokkaaksikin päässyt Huorasatu on kirja, joka on tänä vuonna herättänyt kenties eniten ajatuksia kaikista lukemistani teoksista. Voisin kuvailla Huorasatua miljoonalla eri sanalla, mutta ehkä totuudenmukaisin tiivistelmä olisi kapinan, parodian ja feminismin runsaudensarvi. Gustafsson hyppii pelotta tyylilajista toiseen ja alistaa myytit irvailulle ja raikkaalle uudelle tulkinnalle. Tämä teos ei välttämättä miellytä kaikkia - ja sehän ei ole tarkoituskaan - mutta ei varmasti myöskään tylsistytä.

Itse ihastuin Huorasatuun. Juuri tällaisen kirjan olisin halunnut lukea murrosiän pahimpina myllerrysvuosina (olisikin mielenkiintoista, millainen lukukokemukseni olisi ollut jos en olisi huomannut kaikkea parodiointia tai viittauksia). Teoksesta huokuu niin voimakas riskinotto, irvokas mutta säkenöivä huumori, että paikoittain oli ihan pakko nauraa ääneen. En olisi koskaan uskonut, että kukaan suomalainen kirjailija kirjoittaisi Richard Geren ejakuloinnista. :D Voisin luulla, että osa tästä kirjasta on syntynyt tyttöporukan kosteissa kappakkaillanistujaisissa. Huumori onkin kertojan työkalu tutustuttaa lukija rajuihin ja vaikeisiinkin yhteiskunnallisiin aatteisiin, ja toisaalta se ravistelee tehokkaasti näkemään asioita tuoreesta kulmasta. Överiksi mennään ihan tieten ja tyylikkäästi. Hyvä, Laura!

Mutta tietenkin kirjassa on myös traagisempia sävyjä. Jo antiikin varsin väritetty mytologia antaa osviittaa verisyyksistä, ja lisäksi kirjassa vilisee seksuaalista väkivaltaa. Välillä huumori katoaa kokonaan, ja tarina ikään kuin hidastuu ympäröivästä julmuudesta. Kiinnostavaa on, kuinka kirjailija ehdottaa keinoksi kostoa ja tuomitsee häpeän. Naisilla on oikeudet, eikä niitä oikeuksia puolusteta häpeämällä tai anomalla. Ne on otettava.

Gustafsson on ujuttanut teokseensa pippurista feminismiä, josta osa on varsin old schoolia à la de Beauvoir, mutta on ideoita toki työstetty myös moderninmpaan suuntaan. Gustafsson ravistelee siveää ja täydellistä naiskuvaa: naisella on seksuaalisuus ja oikeus omaan ruumiiseensa. Ja naisetkin vittu kiroilee!!! Mutta kyllä Gustafsson muistuttaa lukijaa tunnollisesti myös siitä, että nykypäivän hyvinvointiyhteiskunnan naiset ovat pitkälti itse vastuussa vallitsevasta epätasa-arvosta. Jokseenkin samanlaista mutta huomattavasti katkerampaa teoriaa löytää myös Virginie Despentesin teoksista. En tiedä, olisiko Madame de Beauvoir tästä räväkästä lähestymistavasta kovin innoissaan, mutta minuun kyllä tepsii!

Ei varmasti tule yllätyksenä, että kirjan mieskuvaa ei voi kehua. Ja, öh, on kieltämättä aika hankala kuvitella ketään miestä lukemassa Huorasatua. Vaikka mikäänhän ei estä lukemasta, kuka ties tämä voisi olla nautinnollinenkin lukukokemus kaksilahkeiselle, kurkistus girl powerin vaihtoehtoiseen maailmaan ;) Silti minua häiritsi erityisesti yksi mieshahmo, Aadam, joka tuntui ikään kuin väkisin kirjoitetulta, tylsältä ja tyhjänpäiväiseltä vitsiltä (kertokaa ihmeessä te viisaammat jos löydätte kyseiselle henkilölle jonkin olennaisen funktion teoksessa), joka ei vain enää jaksanut naurattaa. Naishahmoja taas ei voi muuta kuin kiitellä - Afrodite on himokas ja räävitön rakkaudenjumalatar, Milla ja Kalla ovat huoria, uuden feminismin lapsia. Siinä missä Millan elämä on mutkatonta, seksi seksiä tai kaupankäyntiä, Kallaa vaivaavat häpeä ja yhteiskunnan syrjintä. Siinä missä Milla on vahva, Kalla on heikko ja hauras. Välillä mietin, ovatko nämä kaksi henkilöä vain yhden ihmisen kaksi eri puolta.

Kirjan rakenne on sekin viihdyttävä ja lukijaystävällinen, vaikka välillä ihmettelinkin joitain ratkaisuja. Jokaisen luvun yläpuolella on pieni runollinen pätkä, jotka tuntuvat irallisilta muuhun tekstiin verratuna. Myös tekstissä on irrallisuuksia: pieniä tarinoita, ruokaohjeita ja kaavakkeita. Nämä tekevät lukemisesta toki mielenkiintoisempaa, mutta joitakin rakenteellisia tehokeinoja vain vilautellaan tekstissä sen kummemmin selittämättä tai ilman, että niiden käytöstä otettaisiin täysi teho irti. Näin ne ovat vain hauskoja ja pysäyttäviä yksityiskohtia.

Myös kirjan pituus tuntui varsinkin loppua kohden ongelmalliselta (tästä on kirjoittanut myös Booksy). Juonessa (mikäli sellaista edes kirjassa on) toistaan päättömämmät seikkailut seuraavat toisiaan, mutta viimeisimmät tuntuvat varmasti monesta lukijasta jo hieman laimeilta ja väkinäisiltä. Kun on lukenut 200 sivua silkkaa dynamiittia, alkaa tarvita jo varsin isoa pötköä jysäyttämään potin. Tai sitten kannattaa vain lopettaa ajoissa.

Mutta Huorasatu on ehdottoman piristävä suoritus keskelle flegmaattista suomalaiskirjallisuutta (ja vieläpä esikoinen!), ja ansaitsee kaikkien kykenevien naisten perehtymisen. Ja psst, jos teini-ikäinen tyttäresi odottelee vielä joululahjaansa, tämä voisi olla aikamoinen hitti ;P

PS. Pientä mutinaa täytyy ilmaista kirjan kannesta - tällä on haettu varmaan jonkinlaista sarjakuvamaisuutta, mutta lopputuloksena on ruosteenväristä tylsyyttä. Ei ollut minun mieleeni.

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

One Day


Olen odottanut tätä postausta kuin kuningatar hirttäjäisiä. Ihan vielä viime minuutteihin asti mietiskelin, kuinka ihanalta tuntuukaan antaa kaiken patoutuneen turhautuneisuuden purkautua. Kuinka ihanaa onkaan saattaa turha lukuelämys katkeraksi vuodatukseksi. Eli jos tämä kirja oli sinulle se vuoden rakkain, neuvon, että jätät tämän postauksen väliin. En halua mielipiteilläni tuottaa kenellekkään pahaa mieltä, varsinkaan näin joulun alla.

Uskon, että suurin on ainakin jossain määrin tietoinen David Nichollsin One Day -romaanin juonesta. Mutta jos ei, niin tässä kaikki oleellinen: kaksi nuorta tapaavat juhliessaan valmistujaisiaan, ja huopaavaat eessuntaassun seuraavat 20 vuotta. Ja tietenkin välillä jätetään todella säälittäviä vastaajaviestejä ja kirjoitetaan naurettavia kirjeitä. Ja yritetään aikuistua. Ja pohditaan aina kun mahdollista että "emmähaluu vai haluunks mä emmä tiiä".

Nichollsin teosta on kehuttu blogeissan paljon, joten itsekin odotin kirjasta edes jollain tasolla pitäväni. Jossain kehuttiin kirjaa vielä upean brittiläiseksi, joten sekin innosti minua lukemaan. One Day ei kuitenkaan ollut minun kirjani sitten yhtään. Turhauduin lukiessani monta kertaa, kerran jopa niin pahasti että paiskasin kirjan seinään. Joo ei kiitos.

Pahimmaksi pettymykseksi osoittautui kirjan juoni: siinä missä ihastelin ideaa etukäteen, se osoittautuikin käytännössä todella tylsäksi ja arvattavaksi. En voinut käsittää, että kirjan jännitys perustui todellakin vain ja ainoastaan siihen, että saavatko nämä kaksi rakastunutta nyt toisensa vai eivät. Siinähän on herranjumala vain kaksi vaihtoehtoa (ja oh kuinka yllättävä loppuratkaisu, en yhtään aavistanutkaan!)! Vaikkei kaikkia kirjan tapahtumia tietenkään voi aavistaa - en ole mikään ennustaja - niin on silti jokseenkin tylsää tahkota eteenpäin kirjaa, jonka loppuratkaisun tiedät ja jonka käänteet eivät tarjoile missään vaiheessa mitään suurempia yllätyksiä.

En myöskään nauttinut henkilöiden loputtomasta jahkaamisesta, enemmänkin se tuntui vain puuduttavalta ja turhauttavalta. Mielestäni juoni olisi toki voinut toimiakin, mutta ei ihan mielettömän yllätykselliseltä tuntunut kun törmäsi kirjassa vähän väliä kohtiin "...mutta siitä huolimatta hän vain ajatteli Emmaa" tai "kuitenkin hän miettiä Dexteriä..." jne. Reaktio oli enemmänkin että "ai taasko"... Voin kuitenkin kuvitella, että tämä on mannaa kaikille turmiollisen romantiikan ystäville.

Ja sitten niihin dialogeihin. Sitähän on kirjassa paljon, ja välillä tuntuikin, että luen jotain tv-sarjan käsikirjoitusta enkä romaania. Joku oli kuvaillut näitä keskusteluja huumoria hersyviksi, mutta minä en sitä huumoria niistä löytänyt. Tai löysin, mutta en nauranut sille. Kirjan komiikka irtoaa mielestäni paljon siitä, millaisia henkilöhahmot ovat ja millaisia tilanteita heidän persoonansa aiheuttavat. Olisin kaivannut ehkä enemmän ihan puhdasta mustaa huumoria ja sanailua sarkasmin ja kyynisyyden tilalle. Nyt kirjan dialogit jäävät vähän valjuiksi ja puuduttaviksi. Ehkä tämä tosiaan toimisi paljon paremmin tv:ssä näyttelijöiden värittäessä dialogia (en puhu elokuvasta, sillä yritin katsoa One Dayn leffasovitusta ennen kirjan lukemista - se osoittautui niin kököksi ja typeräksi etten päässyt 18 minuuttia pidemmälle).

Jälkeenpäin olen miettinyt, miksi kirja oli niin kovin vastenmielinen. Suurin syy oli kirjan yksipuolinen (mutta toki värikäs) juoni, mutta kenties henkilöhahmoillakin oli jotain tekemistä reaktioni kanssa. En heti alussa päässyt kunnolla mukaan henkilöihin, ja tämä herätti jonkin asteista mielenkiintoa. Halusin tietää heistä lisää, mutta kun sitten sain rakennettua mieleeni kuvan luonteista, en ollut kiinnostunut. En innostunut narsistisesta Dexistä ja hänen säälittävän traagisesta kehitystarinastaan, enkä sen kummemmin Emistäkään - sarkastisesta ja rumasta ankanpoikasesta, joka puhkeaa kirjan edetessä varsinnaiseksi luovuuden ja kauneuden ruusuksi. Ehkä näitä on jo nähty niin paljon, etteivät Nichollsin tyypittelyt enää vain yksinkertaisesti jaksaneet kiinnostaa. Tai ehkä meidän henkilökemiamme eivät vain, öhöm, aivan kohdanneet.

Olen aina tiennyt sen, etten ole hömpän ystävä. Haen kirjasta syvällisempää tasoa, ja harvoin tyydyn pelkkään juonen tai tarinan suomaan lukunautintoon. Mutta kun ei tämä nyt ihan puhdasta hömppääkään ole - kirjassa on kyllä hieno ja helvetin katkera sanoma (josta siitäkin versoo kaunis ruusu (!)). Ja kuvataanhan tässä ärsyttävänkin (puuduttavan) osuvasti nuoruuden eksymistä ja siihen kuuluvaa etsintää. Kuitenkin luokittelisin tämän sen verran pinnalliseksi kirjaksi, että ehkä seuraavan kerran osaan välttää, jos törmään mihinkään edes etäisesti samalta kuulostavaan. Kaipasin kirjaan liian paljon karsimista ja toisaalta taas liian paljon monipuolistamista, että voisin sanoa pitäneeni One Daysta edes hitusen. Mutta onneksi muilla näyttää olleen parempi onni matkassa. :)

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Musta perhonen

"Järven jää on paksun lumen peitossa. Pyryttää niin, että taivas ja maa ovat yhtä valkoista pintaa. Ylläni on mustalaisnaisen vaatteet. Kylmyys iskee kasvoihin. Silmät tavoittavat vain autiona kirkuvan valkoisen lumen. Liikun kuin kuollut, paljas käteni on jäänyt maitohinkin kahvaan kiinni. Pyry sakenee ja uupumus valtaa kehon, kunnes lopulta lysähdän polvilleni hankeen. Alan jäätyä. Pyryn yltyessä viima piiskaa säälimättä ja katson silmät rävähtäneinä loputonta lumentuloa. Sitten silmäni erottavat valkoisen hahmon, joka lähestyy lumipyryn seasta. Jäänsiniset huskyn silmät tuijottavat minua hievahtamatta. Saan pihistyä koiralle: "Vie minut pois.""

Ihan ensimmäiseksi on pakko ylistää Kiba Lumbergin Memesa-trilogian kansitaidetta: nainen itse on maalannut kannen kuvat. Kirjailija on ilmeisesti varsinnainen monilahjakkuus, sillä Musta perhonen oli ehdottomasti mielenkiintoinen lukukokemus. En tiennyt romanikulttuurista juuri mitään, joten tämä oli ihan avartava kurkistus. Luinkin kirjan loppuun vain muutamassa tunnissa. Ja voin ihan vilpittömästi suositella kaikille, jotka haluvat sivistää itseänsä romanielämästä. Tai muuten vain lukea hyvän ja kiinnostavan kirjan. 

Memesa on nuori tyttö, joka varttuu romaniyhteisössä. Alkuun lukijalle näytetään kuva hieman taianomaisestakin maailmasta, joka vaikuttaa jopa kiehtovammalta kuin tavallisen suomalaisen arkipäivä. Pikku hiljaa ensin hauskassa valossa esitetty väkivalta alkaa kuitenkin muuttua raaemmaksi ja verisemmäksi, pelottavaksi. Samalla myös Memesa ryhtyy kyseenalaistamaan naisen roolia romanialaisyhteisössä - hän ei suostu hakatuksi tai alistetuksi. 

Musta perhonen muistuttaa paljolti novelli/folklorekokoelmaa. Vaikka Memesa onkin tarinan päähenkilö, minusta tuntui enemmän siltä, että muiden romanien tarinat ja uskomukset kulkevat hänen kauttaan, Memesan oma kehitys tapahtuu jossakin taka-alalla ja hiipien. Tarinat tuovat kerrontaan vuoroin huumoria ja taianomaisuutta ja pitävät lukijan mielenkiinnon yllä aina loppuun asti. Memesan kehitys taas pääsi jopa yllättämään minut - sivullisesta ja hiljaisesta tytöstä alkaakin hahmottua vahvatahtoinen nuori nainen. Memesan sivullisuus omassa tarinassaan muistutti minua paljon Angela Carterin teoksesta Maaginen lelukauppa.

Lumberg loihtii myös loistavasti ahdistusta kertomukseensa. Tulevaisuus yhteisössä näyttää synkältä ja vaihtoehdottomalta, eikä muusta maailmasta taas juuri ole mitään tietoa. Väkivalta esitetään vuoroin arkipäiväisenä ja humoristisena ja vuoroin taas brutaalina ja järjettömänä, että se järkyttää ja hämmentää lukijaa.

Väkivallan vastapainoksi kirjan henkilöt ovat hyvinkin inhimillisiä. On rakkautta, kuumentuneita tunteita, intohimoa, hellyyttä ja vihaa. Teoksen henkilöt ovat persoonallisia, herkästi kuvattuja ja sympaattisia. Yhteisöstä löytyy myös erilaisia ihmisiä, samanlaisia kuten Memesa, jotka kokevat romaniympäristön säännöt liian ahdistavina. Monesti ihmettelinkin, miksi kirjassa väkivaltaisuus periytyy silti isältä lapselle, ja alistuminen äidiltä tyttärelle, vaikka henkilöt itsessään eivät ole pahoja tai hiljaisia seinäkukkasia? Ehkä se onkin kysymys, jonka kirjailija on halunnut lukijalta kysyä.

En kiellä, etteikö kirja olisi vaatinut ihan mielettömästi rohkeutta tullakseen kirjoitetuksi. Kuitenkin oli pakko pohtia lukemisen jälkeen, että missä määrin kirja olisi kiinnostanut minua ellei se olisi kertonut romaneista ja heidän kulttuuristaan. Lumbergin kuvaus on kyllä herkkää ja tyyli juuri sopivan karsittua, mutta kehityskertomuksena tarina jää mielestäni vähän keskeneräiseksi ja heikoksikin. Olisin halunnut tietää Memesasta enemmän (toisaalta tämä ei välttämättä ole ollenkaan huonompi asia, sillä sehän on vain hyvä jos mielenkiintoa ja kysymyksiä riittää myös jatko-osiin). Sen sijaan romanikuvauksena Musta perhonen oli mielestäni avartava ja rohkea teos. Odotan sitä, että minulla olisi aikaa lukea Memesa-trilogia loppuun - nähtäväksi jää, vastaavatko kaksi seuraavaa osaa Mustan perhosen jättämiin kysymyksiin ja odotuksiin.

perjantai 16. joulukuuta 2011

The Hours


"Clarissa, she thinks, is not the bride of death after all. Clarissa is the bed in which the bride is laid."

Ensimmäistä kertaa törmäsin tähän teokseen Elina Hirvosen romaanissa Että hän muistaisi saman, sitten toisen kerran romaanin filmisovitus lähti makuunista mukaan. Ja voi mikä kokemus tuo elokuva olikaan! Tarina oli ihan mieletön, ja Meryl Streep, Nichole Kidman ja Julianne Moore (ehkä Hollywoodin parhaimmat naisnäyttelijät) tekivät elokuvasta täydellisen. Ajattelin, että tälle kertaa taitaa olla niin, että elokuva on parempi kuin kirja. Kuinka väärässä ihminen voikaan olla...

Rakastuin Michael Cunninghamin The Hours -teokseen heti. Nyt pari päivää lukemisen jälkeenkään en ole keksinyt vieläkään mitään, mikä olisi ollut kirjassa mielestäni miinusta tai mistä en olisi pitänyt. Rakastin kirjan jokaista sivua, jokaista lausetta ja sanaa. Kuinka joku voi kirjoittaa näin modernisti mutta kuitenkin niin kauniisti? Cunninghamin tyyli on lumoavan keveää, mutta kuitenkin terävää ja tiivistettyä. Hän tietää, mitä sanoa ja mitä jättää sanomatta.

Kirjan henkilöt elävät kaikki näennäisesti onnellisesta elämää: Laura Brownilla on unelmien mies, pieni poika ja toinen lapsi tuloillaan, Virginia Woolf kirjoittaa menestysteostaan ja elää rakastamansa miehensä kanssa, ja Clarissa Vaughn on järjestämässä juhlaa ystävälleen New Yorkin kauniina kevätaamuna. Pian kertoja alkaa kuitenkin riisua hahmojen onnellisuutta, ja alta paljastuu kaipausta jonnekin pois, täyttymättömiä unelmia ja toisaalta ihan silkkaa tyhjyyttäkin. The Hours on myös koskettava kertomus siitä, ettei toista ihmistä voi omistaa tai kahlita. Joskus suurin rakkaudenosoitus on vain päästää irti.

Suurin epäilykseni kohdistui jo siihen, miten ihmeessä mieskirjailija voisi osata kirjoittaa kolmesta naisesta uskottavasti. Ja hei, eikö Virginia Woolf muka sitten ole jo liian kunnianhimoinen haukkaus fiktiiviseksi hahmoksi? Onneksi olin väärässä. Viimeksi taisin törmätä näin vakuuttavaan naiskuvaukseen lukiessani Tolstoin Anna Kareninaa. Cunningham on tarttunut Woolfiin rohkeasti ja empimättä, tehnyt hahmosta omanlaisensa, vahvan ja toimivan. Kirja kuvaa myös ihan mielettömän hyvin taiteilijan tuskaisaa etsintää ja puhtaan olemassa olon tavoittelemista, jota on mahdotonta saavuttaa. Yleensä törmää vain jotenkin seksuaalisesti perversseihin taiteilijakuviin, joissa taiteilija yrittää etsiä itseään/inspiraatiotaan levittelemällä haaroja tai yhtymällä kaikkeen liikkuvaan. Ei huono näkökulma sekään, mutta The Hours tuntui raikkaalta ja klassiselta tuulahdukselta levottomien ja kuumien tuulien seassa.

Ja sivuttiinpa vielä lesbouttakin onnistuneesti, hurraa! Seksuaalisuus on kirjassa esitetty ihanan luonnollisena, henkilöt nyt vain sattuvat olemaan niin tai näin suuntautuneita tai rakastuneita toisiinsa. Ei ole perusteluja, ei syyllisyyttä. Juuri se on ihanaa, ja toisaalta myös kovin rohkeaa.

Harvoin törmään tällaisiin kirjoihin, joista en oikein osaa sanoa jälkeenpäin mitään muuta kuin ylistellä miten lumoava teos oikeasti oli. Viimeksi näin on käynyt, kun olen lukenut Jane Bowlesin Two Serious Ladies ja Richard Yatesin Revolutionary Roadin, sillä niistäkään kirjoista en osannut sanoa paljon mitään lukemisen jälkeen. Nytkin aion jättää tämän postauksen lyhyeksi, koska huomaan, ettei minulla ole enää mitään rakentavaa kritiikkiä annettavana Cunninghamin mestariteoksesta. Päätyisin vain kirjoittamaan kappaleen toisensa jälkeen siitä, kuinka mielettömän järisyttävän loistavan hyvä The Hours oikeasti on. Uskon, että tämä teos kulkee mukanani vielä pitkään, ja jossain vaiheessa varmasti luen tämän uudelleen. Toivon, että moni muukin vielä löytäisi tämän, sillä se on varmasti yksi 2000-luvun parhaimpia kirjoja. Ainakin minulle.

torstai 15. joulukuuta 2011

Ensi vuoden kalenteri


Ajattelin, että puolessa välissä joulukuuta on hyvä tehdä katsaus ensi vuoteen ja antaa vähän esimakua tulevasta. Vaikka kiusaus on suuri, en vielä halua lyödä vuotta 2011 pakettiin, vaan teen sen vasta 1.1.2012. Vieläkin kun on kirjoja edessä tässä kuussa.

Mutta asiaan. Ensi vuoden puolella blogi kokee todennäköisesti pienen kauneusleikkauksen, mutta vielä en osaa sanoa tarkkaa ajankohtaa. Voi olla, että ihan alkuvuodesta suurempia muutoksia ei ole vielä luvassa. Tarkoitus olisi hakea vähän teräksisempää, modernimpaa lookia. Tai jotain.

Ensi vuoden kirjoista sen sijaan osaan jo nyt sanoa jotakin ;) Tällä hetkellä olen bookannut itselleni jo kaksi haastettani (joista tosin toinen omani), jotka aion ensi vuonna suorittaa. Nämä haasteet ovat Kuusi kovaa kotimaista ja Rumat Kapinalliset. Kumpaakin olen jo ehtinyt aloittaa yhden kirjan verran, ja innolla odotan seuraavia.

Haasteita lukuunottamatta on suunnitelmana lukea kirjoja teemoittain ensi vuonna. Tässä kalenteri:

Tammikuu: Runoutta
Aion tammikussa perehtyä niin kotimaiseen kuin käännettyynkin runouteen (ja englannin kieliseen). Odotettavissa Pablo Nerudaa, Helvi Hämäläistä, Eeva Kilpeä, V.A. Koskenniemeä, L. Onervaa, Lauri Viitaa, Anne Sextonia, Kaarlo Sarkiaa ja Sylvia Plathia. Haaveena on myös, mikäli aikaa riittää, suomentaa joitakin runoja Anne Sextonin Selected Poems -kokoelmasta.

Helmikuu: Angela Carter
Vatvoin suunnitelmaa laatiessani pitkään, valitsenko helmikuun kirjailijaksi Duras'n vai Carterin. Päädyin sitten Carteriin, koska olen lukenut melkein kaikki Durasin teokset, mutta Carterin tuotanto on enimmäkseen vielä ikävä kyllä minulle pimeän peitossa. Aion lukea Carterilta teokset Sirkusyöt, Verinen kammio, Several Perceptions, Fireworks, The Infernal Desire Machines of Doctor Hoffman, Saints and Strangers, The Sadeian Woman ja Shadow Dance.

Maaliskuu: Finlandia
Maaliskuun omistan kokonaan Finlandia-palkinnon voittaneille / ehdolla olleille. Luvassa siis Liksomia, Hirvisaarta, Carlsonia, Jalosta, Westöä ja ties mitä muuta kotimaista.

Huhtikuu: Uusia kirjailijoita
Kevään aion avata tutustumalla uusiin kirjailijoihin, joita en ole aikaisemmin lukenut. Olivatpa sitten runoilijoita tai eivät. En ole laatinut vielä mitään listaa, ehkä lähempänä sitten.

Toukokuu: Hetken mielijohteet omasta hyllystä & pääsykokeet
Toukokuulle päätin olla laatimatta sen kummempia listoja, sillä aion keskittyä mahdollisiin pääsykokeisiin. Jos aikaa kuitenkin jää, aion valita omasta hyllystä ihan umpimähkään lukemattomia kirjoja. Joskushan nekin täytyy lukea! :)

Kesä- ja heinäkuu: Kesä Woolfin kanssa
Kesän kaksi ensimmäistä kuukautta olen vakaasti päättänyt viettää Virginia Woolfin teosten äärellä. Olisi upeaa, jos ehtisin kahlata läpi koko tuotannon, mutta tarvittaessa aion kyllä suoda itselleni toisenlaisiakin välipaloja kesken kesän :P

Elokuu: Kathy Acker
Kathy Ackerin Pussy, merirosvokuningatar on yksi ihastuttavimpia ja ravisuttavimpia kirjoja, joihin olen törmännyt. Valitettavasti se oli myös ihan mielettömän haastavaa ja vaativaa luettavaa, mikä johti siihen että jätin kirjan kesken. Aikomuksena oli vielä palata Ackeriin, mutta toisin ilmeisesti kävi... Siispä elokuussa otan itseäni niskasta kiinni Acker-maratonilla. Luettavia teoksia: Pussy, merirosvokuningatar, Empire of the Senseless, Blood and Guts in Highschool, Great Expectations, Literal Madness, Bodies of Work Hannibal Lecter My Father ja Don Quixote. Suosittelen muitakin ehdottomasti tutustumaan Ackeriin - silläkin uhalla, että inhoasi naisen tyyliä.

Syyskuu: Draama
Syyskuu täyttyy näytelmillä. Shakespearelta aion lukea Kuningas Juhanan, Anthony and Cleopatran, The Merchant of Venicen ja Othellon. Wildelta puolestaan Lady Windemere's Fan ja The Importance of Being Earnest kuuluvat tähän kuukauteen. Lisäksi listalta löytyy Liksomin Rikos & Family affairs, Aiskhyloksen Oresteia ja Jean Racinen Iphigenia.

Lokakuu: John Steinbeck
John Steinbeck on tehnyt minulle niin sanotusti irvingit. Vuosi 2011 on kuitenkin kulunut minulla pääasiassa uusiin kirjailijoihin, joten lukulistallani on vielä paljon Steinbeckin tuotoksia (mikä vääryys!). Lokakuussa perehdyn Oikuttelevaan bussiin, Punaiseen poniin, Vihan hedelmiin, Torstai on toivoa täynnä, Hyvien ihmisten juhlaan ja Taipumattomaan tahtoon.

Marraskuu: Man Booker Prize
Elikkä vuorossa on sitten Iris Murdochia, Arundhati Royta, Julian Barnesia, Margaret Atwoodia, J.M Coetzeeta, Michael Ondaatjea ja A.S. Byattia.

Joulukuu: Hetken mielijohteet hyllystä & teinivuosien nostalgiaa
Joulukuuhun on vielä niin pitkä aika, että haluan jättää kyseisen kuun vielä avoimeksi. Suunnitteilla on kuitenkin palata ah niin ihaniin teinisuosikkeihin ja toisaalta taas huventaa hyllyn lukemattomia kirjoja. 

---

Mitä sinä olet suunnitellut ensi vuonna lukevasi?

Riemukasta joulun odotusta,
- noora.

Kuusi kovaa kotimaista: Karkkipäivä

 "Jossakin se pieni tyttö on. En pääse sitä pakoon.
Kaikki ei ole kohdallaan. Kaukana siitä.
Rakas Jumala, suojele sitä pientä tyttöä.
Ja armahda. Armahda meitä muita."

Markus Nummin Karkkipäivä kertoo pojan ja tytön omituisesta mutta kiinteästä siteestä, aikuisten ja lasten maailman törmäyskurssista ja siitä, kuinka joskus on vain parasta uskoa ja luottaa. Tässä romaanissa aikuisilla on karkkipäivä, ja lapset maksavat vanhempiensa kalavelat ja avioerot.

Nautin kovasti tarinasta ja mukaansa tempaavasta kerronnasta - Karkkipäivä on yksi niistä romaaneista, jonka vain ahmii yhdeltä istumalta. Minäkin taisin käännellä tämän läpi parissa päivässä. Luvut ovat lyhyitä, ja niinpä kirjaa lukee helposti aina pienissä pätkissä arjen keskellä, ilman että tippuu kelkasta kesken pitkien jaksojen. Nummin teos on helppolukuinen, mustanhauska ja erikoinen tarina, kuin synkempi aikuisten satu. Kirjaan on saatu yllättävää huumoria Paula-äidin tuhoisasta sekoamisesta ja lasten/aikuisten eroista. Kunnioitan aina syvästi sitä, että kirjailija saa vakavat aiheet tiivistymään lukunautinnoksi. Näin nämä ajatukset leviävät helpommin ja laajemmaksi.

Myös idea on toisaalta rohkea ja hieman absurdikin. Jossain on lapsi lukittu huoneeseensa, ja äiti ahmii karkkipatukoita ahdistukseensa. Kirja ei aina ole uskottava, enkä uskokaan, että se sitä alun perin pyrkiikään olemaan. Sen sijaan se heittää lukijalle kiusallisen kysymyksen, entä jos sittenkin...? Se myös kehottaa huomaamaan lapset, puuttumaan jokaisen lapsen mahdolliseen kärsimykseen. Sillä onko olemassa vain omia lapsia, eikö jokainen avuton olento ole kuitenkin meidän kaikkien vastuumme? Nummi on luonut synkän ja nurinkurisen fantasian, kauhukertomuksen, jossa on kuitenkin niin paljon totuutta. Sillä ihan liian usein lapset saavat kantaakseen vanhempiensa tuskat ja kivut.

Lapsen käsite on Karkkipäivässä varsin mielenkiintoinen. Lapsi on kuin otus vieraalta planeetalta, johon ei oikein uskalla koskea. Lapset elävät erilaisessa maailmassa kuin aikuiset, eikä niiden maailmojen välillä aina ole ovia. Omatkin lapset tuntuvat jokseenkin vierailta ja uhkaavilta, eikä niiden lähellä haluaisi olla. Silti lapseen on niin pelottavan helppoa purkaa omat negaatiot, pelko, ahdistus ja viha. Romaanissa lapset kokevat niin väkivaltaa, liian rumaa totuutta ja aiheettomia tunteenpurkauksiakin. Kirja muistuttaa lukijaansa hienosti siitä, että jokaisella lapsella on oikeus lapsuuteensa, vanhempien elämäntilanteesta riippumatta. 

Usein kuulee suomalaiskirjailijoiden kohdalla puhuttavan "kikkailevasta kielestä". Jossain määrin tämä pätee myös Numminkin tyyliin, joskin käyttäisin mieluummin sanaa klikkaileva. Miltei jokainen lause on lyhyt, ja näiden lyhyiden sanomien sarja tuntuu välillä jopa rasittavalta morsetukselta. Klikklikklik. KLIK. Tietenkin pelkistetyllä muodolla saa asioita sanottua tehokkaasti ja vaikuttavasti, mutta välillä olisin lauserakenteisiin kaivannut enemmän monimuotoisuutta. Tiedän, tämä on makukysymys,  toisethan pitävät tällaisesta ytimekkäästä ja karsitusta tyylistä. Jotenkin niin kovin suomalaista ilmaisua tässä kirjassa, ehdottomasti isänmaallinen teos :D

Ihan kaikkiin henkilöihinkään en kirjassa ihastunut. Varsinkin romaanin keskikohdassa, kun uusia sivuhenkilöitä esiteltiin suuri joukko, mietin, että ovatko nämä kaikki todella oleellisia tarinan kannalta. Yleensä en lukijana halua lukea mitään turhaa tai sellaista, josta saa sellaisen kuvan ettei se oikeasti kuulu teokseen. Keskeltä olisi huoletta voinut karsia pois pari kohtaamista, eikä kirja olisi siitä kärsinyt lainkaan. Muutenkin pidän enemmän hyvin ja napakastikin rajatuista teoksista.

Kiehtovaa ja erinomaisen taidokasta kirjassa oli rakenne. On Paulan vahvat fokalisaatio-osuudet, Arin kehityskertomus ja Tomin sähkösanomat. Missään vaiheessaa ei pääse tylsistymään, ja lasten maailman yksinkertaisuus pääse aina yllättämään uudestaan ja uudestaan. Näkökulmat pilkkovat Mirabellan mysteerin aina sopivasti, ja jännitys nousee kurkkuun kuin jääpala. Ehkä juuri rakenne yhdessä oudon, mutta ajatuksia herättävän tarinan kanssa tekee tästä kirjasta dekkarimaisen lukunautinnon. Lukukokemuksena tämä kirja todella tarjoilee jännitystä ja tarina kantaa viimeisille sivuille asti. Karkkipäivästä jäi minulle jälkeenpäin hyvä, sydäntä tykyttävä ja isänmaallinen fiilis, ihan kuin jääkiekko-ottelun jälkeen (kummallista, mutta totta!). Ei tämä kirja missään nimessä tämän vuoden parhaimpiin yllä, mutta tuskinpa Karkkipäivään valuneet tunnit hukkaankaan menivät.

Suosittelen, mikäli haet jotakin dekkarimaista mutta samalla erilaista tarinaa. Ja pidät suomalaisesta klikkailukikkailusta.

----

Muita näkökulmia:
Kirjanurkkaus
Mari A:n kirjablogi

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Kirjakarkkia: Joulukuun hankintoja

Oiiih, löysin tämän ihanakantisen trilogian (jonka olen jo niiiin pitkään halunnut lukea!) Sammakon nettikaupasta 5e/kpl. En halua mainostaa, mutta pakko mainita että olipahan nopea toimitus. Adlibriksellä saa odottaa sen 2-3vko että saa kirjat käsiin niin nämäpä tulivat kolmen arkipäivän sisällä tilauksesta. Ja suoraan luukusta sisään. Suosittelen :) Olisi koko trilogian saanut yksissä kansissakin huomattavasti halvempaan hintaan, mutta Kiban kansitaide on vain niin ihanaa, etten voinut vastustaa tätä itselle hankittua joululahjaa.

Ja ensimmäinen osa on muuten jo luettu, vain parissa tunnissa! Siitä bloggaillaan heti Nummin Karkkipäivän jälkeen (luvassa huomenna).

Lumberg, Kiba Musta perhonen
Lumberg, Kiba Repaleiset siivet
Lumberg, Kiba Samettiyö

Rumat Kapinalliset -haaste: Last Exit to Brooklyn

"He loves me. It.
   Wasn't.
Shit"

Hubert Selby Jr:n esikoisteos Last Exit to Brooklyn kietoo yhteen useiden eri newyorklaisten tarinoita - joukossa on prostituoituja, jengejä, lakkoaktivisteja, homoja ja transuja. Elämä esitetään kaunistelemattomana, ehkä jopa totuutta rumempanakin. Jo ensimmäisellä sivulla lukija joutuu tekemään sinunkaupat rumuuden kanssa, tai lukemista on turha jatkaa.

Henkilöhahmot ovat poikeuksetta itsekkäitä, laiskoja, ahneita ja alhaisia. Pahoja, jopa. Last Exit to Brooklyn kyseenalaistaakin jokseenkin baudelairemaisen vihaisesti että onko ihminen nyt sitten luonnostaan hyvä vai ei. Tätä manifestia ajetaan sitten läpi sellaisella raivokkaalla inhorealismilla, että kovempaa kyytiä saa etsiä.

Ehdin aloittaa tämän kirjan jo pariinkin kertaan, ennen kuin todella pääsin eteenpäin. Suurin ongelma oli kielessä, sillä nautin yleensä hieman modernista mutta erikoisia sanoja tarjoilevasta tyylistä. Selbyn tyyli on jotain ihan muuta: dialogien lainausmerkkejä on turha etsiä, ja slangiin saa totutella hetken. Olipas vaikeaa, kun ensimmäistä kertaa englannin kielessä törmäsi siihen, että sanat kirjoitetaan niin kuin ne lausutaan :D Kun sitten pääsin asenneongelmastani ylitse ja silmä ehti tottumaan tähän arkipäiväiseen ilmaisuun, aloin itse asiassa nauttia kielestä. Tuntui, että kertoja enemmänkin kertoisi jotakin juttua koko ajan minulle, sen sijaan että lukisin jonkun kertomaa romaania. Välillä kieli toi myös eräänlaista runollisuuttakin kerrontaan, tahti muuttui kiihkeäksi ja henkilöiden puheet sekoittuivat ajatusten kanssa. Hypnoottista hurmioitumista. Tajunnanvirtaa kirosanoilla. 

Kirja jakautuu eri osiin, jotka kertovat aina eri henkilöistä (vaikka jotkut henkilöt saattavatkin vilahtaa kertomuksessa useaan otteeseen, pääpaino on yleensä aina kulloinkin eri henkilön tarinassa). Itse koin antoisimmaksi Harryn, transsukupuolisista naisista kiihottuvan miehen, (kauhea mikä sanahirviö :S) seksuaalisesta heräämisestä kertovan osion. Kirjailija kuorii ensin niin maskuliiniselta vaikuttavan Harryn lopulta pieneksi, säälittäväksi ja heikoksi ihmiseksi, joka ensin yrittää kontrolloida halujaan mutta päätyykin niiden orjaksi. Vaikka Harry alkaakin tiedostaa seksuaalisuutensa, hän on liian peloissaan myöntyäkseen siihen, ja lopulta hänen maailmansa hajoaa.

Halujen avautumista seuraa myös rakkauden kaipuu. Suurin osa henkilöistä kaipaa rakkautta, mutta New York tarjoaa sitä vain aniharvoille. Ihmiset kulkevat toistensa ohi näkemättä toisiaan ja piilottavat itsensä vihan ja kivikovan seinämän taakse. Last Exit to Brooklynin parhaita puolia on mielestäni se, kuinka rakkaus ja siitä paitsi jääminen asettuvat vastapareiksi - arkipäiväisestä hellyydestä kasvaa jotakin arvokasta ja haurasta. On lottovoitto tulla rakastetuksi väkivallan valtakunnassa, jossa ihmiset ilmaisevat tunteitaan heittelemällä veitsiä. Kun sulkee kirjan kannet, voi olla onnellinen siitä vähästäkin rakkaudesta, jonka on kokenut.

En voi ihan täysin sanoa nauttineeni kirjasta. Ehkä se onkin osittain tämän teoksen tarkoitus - kävelyttää lukija pois mukavuusalueelta. Oli hetkiä, jolloin kirja tuntui mustalta ja nurinkuriselta fantasialta, vihaiselta kulkukoiralta ja sitten taas koskettavan rujolta kehityskertomukselta. Ja silti odotin tältä enemmän, sillä vaikka kirja shokeerasikin, se ei herättänyt ihan niin paljon uusia ajatuksia tai oivalluksia kuin olisin toivonut. Lisäksi kaikki tarinat eivät mielestäni ole niin vahvoja ja teräviä kuin Harryn kertomus, ja olisin toivonut niihin lisää syvyyttä.

Ehkä vielä palaan Selbyyn, ehkä en.

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Kirjakarkkia: Joulukuun hankintoja

Pienen metsästysretken tuloksena kotiin kulkeutuivat

Smith, Zadie Valkoiset hampaat
Rakastin Smithin Kauneudesta-romaania, ja tämä roikkunut jo pitkään lukulistalla.


Aronen, Eeva-Kaarina Hän joka näkee
Bongasin kolmella eurolla Suomalaisen alesta.

Lampela, Kati Pieni kummituskirja - Tarinoita vuosien takaa
Bongasin viidellä eurolla Suomalaisen alesta. Ehdin jo vilkaista kirjan minimittaisia, kerättyjä kotimaisia kummitustarinoita. Ihana idea ja hieno kuvitus!

Liksom, Rosa Hytti nro 6
Pakkohan se finlandoitu teoskin oli sitten hyllyyn saada. Pidän kovasti Liksomin omaperäisestä tyylistä, ja odotan innolla lukukokemusta.

Salminen, Arto Varasto
Salmista on kehuttu niin monessa blogissa, että päätin ottaa herraa sarvista kiinni ja itsekin kokeilla. Suuri pettymys kuitenkin taas kerran kirjan kansi, joka on otettu samalla nimellä kulkevasta elokuvasta. En muutenkaan pidä elokuvakansista, mielestäni elokuvien kansimainonta kun ei toimi yleensä kirjoissa, vaan aiheuttaa enemmänkin oksennusreflektin. Kuten nytkin.

King, Stephen Uinu, uinu lemmikkini
Tämä on yksi klassisia ylä-asteiän suosikkejani. Saa nähdä, kuinka kirja on kestänyt aikaa, vieläkö se jaksaa viehättää.

torstai 8. joulukuuta 2011

Pienkustantamot -minihaaste: Muisto tyttärestäni


Kim Edwardsin Muisto tyttärestäni on surullinen tarina perheestä, jonka isä päättää antaa vammaisen tytön pois ja valehtelee tämän kuolleen synnytyksessä. Tämä salaisuus hajottaa perheen pikku hiljaa, ensin vanhempien suhteen ja lopulta pojan elämän. Vasta totuuden paljastuttua seuraa anteeksianto ja siirtyminen eteenpäin elämässä. Kirja voitti ilmestyessään Sainsbury's Popular Fiction Awardin, ja Edwards on palkittu myös aikaisemmista töistään.

Kuulostaa taas kerran ihan liian mielenkiintoiselta ja lupaavalta. Mutta kirja ei todellakaan ollut sitä, vaan lukukokemukseni kutistui lähinnä myötähäpeäksi ja turhautumiseksi. Voisin luulla, että ala-asteen luokanopettajastani tuntui samalta, kun hän kahlaili koukeroisia ja yksinkertaisia aineitamme läpi. 

Mielestäni jo pelkkä aihe on kirjailijalta kovin riski veto. Se, että rakentaa miltei 500 sivuisen perheromaanin pelkästään yhden salaisuuden varaan, vaatii jo kirjailijalta jotakin. Näitä vaatimuksia yritetään kovasti täyttää: kieli on äärimmäisen koristeltua, kuin kahlaisi pumpulissa, ja teksti vilisee turhia yksityiskohtia. Yök. Lukijaa tuskin kiinnostaa, onko henkilön X vasen käsi nyt oikean päällä vaiko juuri toisinpäin. Ihan kuin sanat olisivat loppuneet jossain vaiheessa kesken, ja runsaan sadan sivun pituiseen juonikiekuraan olisi pitänyt änkeä kaikkea turhaa väliin.

Toinen kirjan heikkous on sen äärimmäisen kaunis, herkkä ja ihan mielettömän ärsyttävä ihmiskuvaus. Esimerkiksi Phoeben, jolla on Downin sydrooma, ja tämän sijaisäidin eloa kuvataan todella siloitellusti. Missä ovat aidot ja itsekkäät tunteet? Kaiken uhraava pyhimysäiti on huomattavasti helpompi ja tylsempi näkökulma, kuin että etsittäisiin ja uskallettaisiin kuvata kielteisiäkin ja rumia tunteita. Juuri niitä jäin kaipaamaan - henkilöt käyvät läpi niin katkeruutta, menetystä kuin epäreiluuttakin, mutta päällimäisiksi jäävät anteeksianto ja kukkaisparfyymin tuoksu. Tarina ei siis hengitä, vaan jää tylsäksi ja porvarilliseksi kiiltokuvaksi.  Se, että uskaltaa kirjoittaa rumista asioista, ei tee kirjasta rumaa, vaan kiinnostavan ja uskottavan.

Myös dialogit ontuvat. Jotkut lausahdukset saivat minut rypistämään kulmakarvojani ja protestoimaan: "Ei kukaan sano näin oikeasti"! Dialogin pitäisi olla mielestäni parhaillaan purevaa, henkilöitä heijastavaa ja sujuvaa. Muisto tyttärestäni ei tarjoile tällaista keskustelunautintoa. Tuskin näitä dialogeja on ihan loppuun asti kuulosteltu korvissa ennen kuin on kirjoitettu.

Tematiikaltaan kirja on kuitenkin ihan onnistunut. Se kysyy lukijalta missä määrin toista ihmistä on oikein suojella ja näyttää, että elämää on mahdotonta hallita. Totuus pyrkii esiin jokaisesta rakosesta, eivätkä omat sormet riitä niitä rakosia tukkimaan. Myös vammaisuutta sivutaan - erilainen ihminen joutuu todella taistelemaan ihan vain pienimmistäkin arkipäivän oikeuksista. Ja ihan vain siksi, että toisten ihmisten ennakkoluulot niitä rajoittavat. 

Silti en voi suositella Edwardsin esikoista. Niin paljon jää puuttumaan, kun kannet pamahtavat kiinni. Eniten kaipasin henkilökuvaukseen edes jonkinlaista säröä, inhimillisyyttä. Ja olisin toivonut että kirja käsittelisi Downin syndrooma monipuolisemmin ja tarjoisi lukijalle enemmänkin tietoa. Nyt Phoebe jää vain sivuhenkilöksi. Myöskään tyyli ei ollut minua varten, vaan tuntui enemmän teennäiseltä sievistelyltä. Olisin ihan hyvin pärjännyt ilman, että olisin tähän kirjaan ikinä tarttunut, ja uskon, että niin pärjää moni muukin. Mutta HUH, tulipahan luettua!

Ja vielä loppuun suomentajan kielikukkanen: Phoeben sijaisäiti Caroline kuuluu Ylösalaisin-yhdistykseen. Olisko tämä kenties englanniksi Upside Down Organization? Nimike olisi ehkä kannattanut jättää suomentamatta...

Osallistun kirjalla Satun luetut -blogin Pienkustantamot -minihaasteeseen. 

Muita näkökulmia:
Kirjapeto

PS. Tutustu Downiaisiin. Erilaisuus on katsojan silmissä.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Kirjakarkkia: Joulukuun hankintoja

Kuukauden ensimmäinen adlibrispaketti on saapunut.

Cunningham, Michael The Hours
Olsson, Linda Laulaisin sinulle lempeitä lauluja
Salinger, J.D. The Catcher in the Rye
Sexton, Anne Selected Poems

PS. Jouni Hynynen lukee ääneen runouttaan

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Flowers for Algernon

"Some times somebody will say hey lookit Frank, or Joe or even Gimpy. He really pulled a Charlie Gordon that time. I don't know why they say it but they always laff and I laff too."

Sain vinkin Daniel Keyesin Flowers for Algernonista lapsuudenystävältä. Enkä kadu yhtään, että luin kirjan :) Vuoroin itkin, vuoroin nauroin kirjan mustalle huumorille. Mutta enemmän tarinassa oli synkkyyttä ja nurinkurisuutta.

Romaanin päähenkilö on Charlie, vähän yli kolmikymppinen mies, joka on älyllisesti rajoittunut - hänen ÄO:nsa yltää vain seitsemäänkymmeneen. Charlie päättää kuitenkin osallistua tieteelliseen operaatioon, joka nostaa hänet neron tasolle. Mutta kuinka käy Charlien, kun Algernon-hiiri, jolle on tehty sama koe kuin Charlielle, alkaa pian käyttäytyä väkivaltaisesti ja oudosti...?

Flowers for Algernon on kirjoitettu päiväkirjan ja edistymisraporttejen muotoon, ja näin lukija voi koko ajan seurata Charlien kehitystä ja hajoamista jo pelkästä kielestä. Tämä ratkaisu toi mieleeni Alice Walkerin The Color Purplen, joka käytti samaa keinoa kertoakseen lukijalle päähenkilön kehityksestä (toinen loistava kirja, jota suosittelen kaikille). Ilman päiväkirjamaisuutta kirjan tarina tuskin kasvaisi niin vaikuttavaksi, ja juuri Charlien kehityksen seuraaminen onkin romaanin suurin jännite. Juonellisesti kirjassa kun tapahtuu varsin vähän.

Genre on ihan selvästi psykologinen scifi-trilleri. Mutta ei tämä nyt niin scifiäkään ole - kirja paljastaa paljon yhteiskunnan epäkohtia. Charlien äiti haluaa, että hänen poikansa olisi kuin kaikki muutkin lapset, eikä hän kykene rakastamaan Charlieta sellaisena kuin tämä on. Tiedemiehet ottavat kunnian siitä, että tekevät Charliesta yhteiskunnan mittapuun mukaisen ihmisen. Muut ihmiset taas kokevat Charlien kasvaneen älykkyyden uhkaavana, eivätkä tiedä miten tähän suhtautua. Jopa Charlie itse kehittää dualistisen mallin katsoa itseään ja viittaa entiseen itseensä kolmannessa persoonassa. Toisaalta hän on kuitenkin loukkaantunut ja vihainen ja tietää olleensa ihminen jo ennen koettakin. Sen sijaan kokeen jälkeen hän tuntee itsensä enemmänkin kuin eläimeksi, jonka avulla todistellaan tieteen mahdollisuuksia. En yhtään ihmettelisi, jos kirja olisikin totta.

Charlien psyykkeen hajoaminen on rakennettu kirjassa hyvin. Ennakointia on paljon, ja odotinkin koko ajan että missä vaiheessa prosessi oikein alkaa. Eli sivut kääntyivät varsin tiuhaan tahtiin. Pikku hiljaa ensin niin ihailtavalta ja tavoiteltavalta näyttävä älykkyys alkaa muuttua ensin arkipäiväiseksi ja lopulta kiroukseksi. Älykkyys tuo mukanaan ymmärrystä, ja Charlien positiivisuus ja luottamus vaihtuu vainoharhaksi ja yksinäisyydeksi.

Älyllistä hitautta käsitellään kirjassa niin humaanista kuin mustastakin näkökulmasta, mikä on mielestäni loistavaa. Se, että kirja osaa myös iskeä huumoria vakavasta asiasta, tekee siitä paljon monimuotoisemman. Mielestäni ehkä tämän vuoden hauskimpia lukukokemuksiani on se, kun psykologi näyttää ennen operaatiota Charlielle mustetahroja ja kysyy mitä Charlie näkee niissä. Mustetahroissa pitäisi olla kuvia. Charlie tietenkin ihmettelee, että mihin ne kuvat on oikein piilotettu.

Sanoma kirjassa ei tuota yllätystä: mitäs menette käpälöimään luojan luomuksia. Romaanissa on jonkin verran juuri  näitä omena-tiedonpuusta-ei-ole-hyväksi-syödä -vertauksia, ja Charlie pohtii itsekin jumalan olemassa oloa. Itse en kuitenkaan edes halunnut tarttua tähän kysymykseen, vaan luin kirjan enemmänkin nimenomaan yhteiskunnallisen kritiikin kannalta. En kannusta muitakaan pohtimaan kirjan suhteen sitä, onko suotavaa muuttaa luonnon/jumalan suunnitelmia. Mielestäni on hedelmätöntä pohtia, onko tiede oikein vai väärin, kun se on eittämättä kumpaakin. Ehkä hedelmällisempi näkökulma kirjaan aukeaa, jos miettii Charlieta - ja totta kai Algernoniakin - koe-eläimenä. Mitäs, jos eläinkokeet tehtäisiinkin ihmisillä? Miksi juuri Charlien kärsimykset tuntuvat lukijasta niin epäoikeudenmukaisilta, kun eläimet kokevat joka päivä samaa?

Kirja jätti minut pohjattoman surulliseksi, ja viimeisten sivujen aikana itkin todella vuolaasti. Mutta samalla jouduin hätkähtämään omaa sääliäni - huomasin suhtautuvani Charlien erilaisuuteen aivan kuten kirjankin henkilöt. Ei mikään mieluinen yllätys, mutta sitäkin tarpeellisempi havainto. Normaalius ei tuo onnea, ja on mahdotonta olettaa, että joku päivä kaikki ihmiset olisivat samanlaisia. Sen sijaan pitäisi iloita eroista, ja arvostaa jokaista ihmistä juuri sellaisena kuin hän on.

Ja sitten vielä lopuksi: jos mietit vielä, luetko kirjan vai etkö, niin LUE EHDOTTOMASTI! Tämän voi lisäksi varsin huolettomasti lukea englanniksikin, vaikkei omistaisikaan mitään kovin kummoista kielipäätä, sillä ainakaan minä en löytänyt mitään kielikiemuroita tai kovin vaikeita sanoja. Flowers for Algernonin lukeminen on jo itsessään humaani teko.

torstai 1. joulukuuta 2011

Marraskuun kirjoista - satuja, mielisairautta, tiikereitä ja esikoisia

Marraskuu oli taas siinä mielessä onnistunut kuukausi, että tutustuin moniin uusiin kirjailijoihin. Joukossa oli myös paljon esikoisteoksia, jotka eivät suinkaan olleet mitenkään huonoja (ainakaan kaikki).

Kaiken kaikkiaan luettuja kirjoja oli yksitoista. Suurin osa (10/11) oli romaaneita, mutta mahtui joukkoon yksi novellikokoelmakin.  Suomeksi luin kuusi romaania ja loput viisi englanniksi. Sivuja kertyi yhteensä 3095. Ja kirjathan olivat

Obreht, Téa The Tiger's Wife
Dumas Fils, Alexandre Kamelianainen
Adiga, Aravind The White Tiger
Müller, Herta Hengityskeinu 
Sillanpää, Frans Emil Elämä ja aurinko
Frame, Janet Faces in the Water
Hirvonen, Elina Että hän muistaisi saman
Dickens, Charles Oliver Twist
Kilpi, Eeva Noidanlukko
Byatt, A.S. The Children's Book
Malzieu, Mathias Sydämen mekaniikka

Tällä kertaa on vaikeaa päättää, mikä kirja oli paras. Pidin kovasti Kamelianaisesta, mutta ehkä helmiksi nostaisin Framen mielisairaalakuvauksen, Faces in the Waterin, ja Kilven herkän ja modernin Noidanlukon. Hienoja kirjoja, joiden lukemisesta nautin todella paljon. Näitä kehtaa suositella kenelle vain!

Kuukauden ehdoton inhokki olikin sitten Malzieun Sydämen mekaniikka. Piste, ja kannet visusti kiinni. En suosittele.

Kuukauden aikana blogi on käynyt läpi joitakin pieniä muutoksia, hienosäätöä. Ensinnäkin ensitunnelmia pohtivat postaukset poistuvat, ettei blogini tulvi turhista merkkinöistä. Lisäksi Book Candy -sarja kirjahankinnoistani muuttaa suomalaisemman Kirjakarkkia -otsikon alle (tunniste pysyy samana).  Saattaa myös olla, että blogi kokee pienimuotoisen muodonmuutoksen vuodenvaihteen jälkeen, mutta siitä en nyt vielä tarinoi enempää :P

Joulukuu saattaa alkaa bloggaamisen suhteen hieman nihkeämmissä merkeissä, sillä saimme juuri perheenlisäystä. Pörröinen, mustavalkoinen ja karvainen pikku Nuka-poika muutti tänään meille hetkeksi, ennen kuin löytää uuden kodin ja rakastavan omistajan. Ja Nuka on siis kissa :D Vielä poika on niin peloissaan, että piileksii sohvan alla, mutta uskonpa että kun herra tuosta rohkaistuu niin ei ihan heti bloggaaminen ole miulla mielessä päällimäisenä... :)

Pörröistä joulunodotusta kaikille,
- noora

PS. Ismo Leikolan näkökulmia lukemiseen

Sydämen mekaniikka

Hyhhyh. Ihan vähään aikaan en muista lukeneeni näin huonoa kirjaa. Jos pitäisi antaa pisteitä, niin Mathias Malzieun Sydämen mekaniikka uppoaisi kovasti pakkasen puolelle. Tässä vaiheessa jo varoitus: mikäli kirja kuuluu suosikkeihisi, ole hyvä äläkä lue tätä postausta. Saattaisit pahoittaa mielesi.

Idea on ihana: herkkä poika + kylmin talvi + noitatohtori + käkikellosydän + kielletty rakkaus + 1870-luku. Ehkä mielenkiintoisimmat lähtökohdat, joista olen tänä vuonna kuullut. Mikä voi mennä pieleen? Kaikki.

Kirja on niin naiivi, että se ei jaksa edes naurattaa. Siinä tuntuu vahva tekemisen meininki, tunne, että kirjailija on halunnut päästä kirjasta vain nopeasti eroon. Hahmot olivat keskeneräisiä, pelkkiä kiillottomia paperinukkeja, joita kertoja välillä heiluttaa lukijan nenän edessä. Mikään ei ole valmista tai loppuunvietyä. Dialogit ovat teennäisiä eivätkä kerro henkilöhahmoista mitään, ainoastaan kuljettavat juonta eteenpäin. Kieli yhdistelee herkkyyttä ja rivoutta - eli kliseisiä ilmaisuja ja kirosanoja. En tiedä, onko tämä nimenomaan suomentajan valinta, mutta mielestäni mikään vakavasti otettava kirja ei saa käyttää sanaa hiivatti. Lisäksi kirja tarjoilee suorastaan hölmöjä kielikuvia, jotka saavat lukijan tuntemaan suurta myötähäpeää.

Ja miljööstä: miksi valita ajaksi 1800-luku, jos sillä kerran ei ole mitään tekemistä kirjan kanssa? Miksi puhua termeillä, joista tuona aikana ei tiedetty mitään? Miksei saman tien sijoita kirjaa nykyaikaan? Täytyy myöntää, että joissain romaaneissa tällainen ajan ja paikan hajoaminen toimii, mutta nyt jäin vain miettimään että onko kirjailija ihan oikeasti näin hölmö.

Jos jotain positiivista pitää sanoa, niin kirjan ulkoinen markkinointi. Kansi suorastaan hyppää silmille ja lumoaa pahaa-aavistamattoman ja viattoman lukijan (hienoa työtä!), ja takakannessa luvataan "timburtonmaista tunnelmaa". No, jatkossa etsin sitä tunnelmaa vain ja ainoastaan Burtonin elokuvista.

Eniten minua ärsytti koko tarinassa se, että se syöksyi sieluttomana  ja ajattelematta eteenpäin kuin höyryjuna. Toisaalta: jos kirja ei olisi ollut niin nopealukuinen, olisin jättänyt kesken.Tästä jäi vahva, suutasupistava rahastuksen maku suuhun. Voisin tiivistää kirjan yhteen mietteeseen:

"Kuin k a k k a a kauniissa käärepapereissa."

---
Pehmeämpiä näkökulmia
Aamuvirkku yksisarvinen
P. S. Rakastan kirjoja
Lumiomena

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Rumat Kapinalliset -lukuhaaste


Idea omaan haasteeseen on kytenyt jo jonkin aikaa, innoituksena on pyörinyt lähinnä "teinivuosien" kapinalliset suosikit. Jotakin todella anti-jouluista... Nyt sitten idea vihdoinkin alkoi muotoutumaan.

Haasteen säännöt:

Ideana on lukea seuraavan vuoden aikana (1.12.12 mennessä) vähintään viisi kaunokirjallista teosta, jotka käsittelevät yhteiskuntaa jollain tapaa rumasta ja kapinallisesta näkökulmasta. Jos haasteeseen saisi liittää musiikin, se olisi tiukasti punkahtavaa. Kirjan täytyy haastaa lukija katsomaan maailmaa rumien lasien läpi. Sarjaan eivät kelpaa pelkästään realistiset teokset (EI Dickensiä, Canthia tai Humisevaa harjua, kiitos!), vaan haen haasteeseen enemmän vaihtoehtoista tunnelmaa. Jokaisesta kirjasta on blogattava, sekä viimeikseksi toivoisin kokoavaa pohdintaa haasteesta. Ei siis riitä, että vain listaat lukeneesi kirjat (jos olet lukenut kirjan ennen haastetta, lue se uudelleen). Voit lukea kirjat haluamallasi kielellä. Lopuksi: Mitä opit rumuudesta? Millaista kirjan rumuus/kapina oli? Voiko ruma olla kaunista? Miten/mitä vastaan lukemasi kirjat kapinoivat?

En halua rajata osallistujia pois tiukoilla säännöillä, eli teokset saa itse valita vapaasti, mutta toivoisin että idealle pysyttäisiin edes jossain määrässä uskollisina.

Tässä suuntaa-antavaa listaa, jos tunnet olevasi hukassa:

Acker, Kathy - Pussy, merirosvokuningatar
Burgess, Anthony - Kellopeli appelsiini
Burroughs, William S. - Nisti 
de Sade, Marquis - Justine - eli hyveellisen neidon kovat kokemukset
Despentes, Virginie - Pane Mua / Kauniita asioita
Gustafsson, Laura - Huorasatu 
Jelinek, Elfriede - Halu
Miller, Frank - Kravun kääntöpiiri / Kauriin kääntöpiiri
Nothomb, Amélie - Sulphuric Acid (en ole varma, löytyykö kirjasta käännöstä)
Orwell, George - Eläinten vallankumous
Selby JR, Hubert - Päätepysäkki Brooklyn
Vonnegut, Kurt -  Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater
Welsh, Irvine - Trainspotting

Palkinnoista:
Mikäli haluat osallistua arvontaan/palkitsemiseen, ilmoita kommentilla osallistumisestasi. Lisäksi toivoisin, että linkittäisit haasteen jonnekin blogiisi, että toisetkin halutessaan saisivat osallistua.  Kaikkien ilmoittautuneiden ja haasteen suorittaneiden kesken arvon jonkin ruman kirjapalkinnon ;) Lisäksi lupaan palkita haasteen mielestäni parhaiten toteuttaneen bloggaajan.

Lisäksi olisin hyvin iloinen, jos kommenteissa jakaisit omia rumia/kapinallisia ehdotuksia toisille luettavaksi. Näin laitetaan ruma kiertoon ;)

Ennakkoluulottomia lukukokemuksia kaikille!
-noora

Satuhaaste: Tähtisilmä





Kun kuulin Lumiomenan satuhaasteesta eilen, minulle tuli kauhea kiire etsiä äkkiä käsiini jokin satu. No, kun kerran omistaa 12 satukirjaa niin ei se nyt niin vaikeaa ollut... Päättäminen tuntuikin sitä hankalammalta, joten tartuin vain äkkiä Topeliuksen Kauneimpiin satuihin. Ja avattuani kirjan umpimähkään päädyinkin lukemaan sitten Tähtisilmän.

Tähtisilmä on satu, jossa mies löytää kaunissilmäisen tyttövauvan hangesta ja vie tämän perheensä luo. Koska tyttö on lappalainen, perheen äiti kuitenkin uskoo tytöllä olevan salaperäisiä ja epäkristillisiä noitavoimia...

Tähtisilmä on mielestäni aika perinteinen satu - siinä on vaarallisia eläimiä (susia), paha äitipuoli, noita-akkahahmo ja adoptoitu lapsi. Ja paha saa palkkansa. Eikä saa unohtaa tähtien kristillistä symboliikkaa! Kuten varmaan kaikille tutussa Topeliuksen Koivussa ja tähdessä, myös tähdet näyttelevät tärkeää osaa tässä sadussa. Ne toimivat suojelevana elementtinä ja viittauksena jumalaan/kristinuskoon.

En oikein osaa sanoa, että pidinkö sadusta vai en. Mielenkiintoisinta oli mielestäni adoptiolapsen ja äidin välinen suhde, mutta muuten satu oli aika tynkä. Pituutta ei ollut kovin paljon, ja tarina jäi pakostikin vähän hämäräksi. Olisin halunnut tietää tytöstä ja hänen kohtalostaan enemmän. Lisäksi en pitänyt ollenkaan sadun lopusta - tarina vain katkesi ja tilalle tuli muutaman kappaleen kristinuskonhajuinen selostus lasten viattomuudesta. Ehkä lapsena olisin vielä voinut niellä sen, mutta nyt aikuisena (tai vanhempana) sisäinen lukijani nousi kapinaan. Ihan selkeää propagandaa! Mutta ehkäpä se ei Topeliuksen tekstejä vähänkin tuntevaa niin kovasti yllätä.

Tämä haaste oli oikein virkistävä, ja antoi minulle intoa tarttua satuihin tulevaisuudessakin. Ehkä seuraavaksi luen topeliussuosikkini, Adalminan helmen, ja sitten siirryn Anderseniin ja Grimmin satuihin, jos oikein hurjistun...

Ja pssst, jos kaipaat aikuisempia satuja, suosittelen ehdottomasti Angela Carterin The Bloody Chamber -novellikokoelmaa (suomeksi Verinen kammio).

The Children's Book

"She wanted to write that - the wading through blood - the absence of sun and moon, and the roaring of the sea - but she had never done so, for her tales, though they were getting darker and stranger, were meant to be for children."

Hankin A.S. Byattin The Children's Bookin jo vuosi sitten (jouluna Helsingin rautatieasemalta, kuinka romanttista), mutta jostain syystä unohdin kirjan ihan kokonaan. Vasta nyt päätin siihen tarttua, kun törmäsin kirjaan muutamassa blogissa ja HS.fi:ssä.

The Children's Book on ajankuva ennen ensimmäistä maailmansotaa (ja vähän sen jälkeenkin), oikea runsauden sarvi, joka antaa lukijan valita kymmenistä teemoista. Pääosassa kirjassa ovat erilaiset perheet. Jokaisessa näissä perheissä joku perheenjäsenistä on taiteilija - The Children's Book olikin minulle kurkistus 1890-1910 -lukujen taide-elämään.

Välillä tuntui, että luen jonkinlaista fan fictionia. Byatt on todellakin onnistunut luomaan vedenpitävän mutta myös satumaisen maailman. Kirja on kuin matka menneisyyteen, ja lukemisen jälkeen kestää hetken, ennen kuin pääsee kiinni nykyaikaan. Miljöö levittäytyy silmien eteen todellisena, ja joka puolella leijuu salaperäinen, satumainen ja jännityksellinen tunnelma. Tapahtumia selitetään sekä henkilöiden näkökulmasta että käyttämällä historiallisia välikatsauksia.Voisi luulla, että kirjailija on kirjoittanut tämän teoksen rakkaudesta kyseiseen aikakauteen.

Kirjan kuva taiteilijoista on mielestäni varsin mielenkiintoinen. Kaikki taiteilijat eivät olekaan pelkkiä goethelaisia tuulispäitä, vaan tekevät töitä kehittyäkseen. Osasta taas tulee taiteilijoita elämän myötä - järkyttävät ja tärkeät tapahtumat muuttuvat alitajunnan voimavirraksi, josta henkilöt taiteensa ammentavat. Aina taide on romaanissa kuitenkin taiteilijalle se päällimmäisin ja tärkein keino ilmaista itseään. Se hajottaa henkilösuhteita ja kokonaisia perheitä, mutta myös yhdistää toisia.

Byatt käyttää paljon kontrastia vertaamalla ajan tyttöjä poikiin ja naisia taas miehiin. Esimerkiksi kirjailijan tiet ovat naisilla hyvin erilaiset - kirjan mieskirjailija kirjoittaa seksuaalisesti vapautuneita kertomuksia, kun taas naiskirjailija kirjoittaa satuja (!). Tyttöjen mahdollisuudet menestyä maailmassa ovat taas huomattavasti pienemmät kuin pojilla. Pojat voivat kirjassa huoletta etsiä itseään, mutta tytöillä on oltava tarkat suunnitelmat ja roimasti tahtoa tulevaisuuden suhteen. Minusta The Children's Bookin tyttöjen tarinat ovatkin paljon ahdistavampia kuin poikien.

Myös ajan seksuaalisesta vapautumisesta keskustellaan kirjassa. Byattin luomat mieshahmot haluavat, että naisetkin saisivat seksuaaliset oikeutensa, mutta käytännössä tämä osoittautuu paradoksiksi. Kun ehkäisyä eikä tietoa ole, naiset kantavat vapautumisen sijasta raskasta taakkaa kohdussaan. Synnyttäminen ja raskaus ovatkin kovin negatiivisia asioita Byattin kirjassa. Lapsen  mahdollinen kuolema ja synnyttämisen kipu pelottavat tulevia äitejä. Toiset myös pelkäävät elämää lehtolapsen kanssa. Synnytys esitetään teoksessa verisenä, pelottavana ja naista rajoittavana. Miehet sen sijaan vain kieltävät vastuunsa, ja jatkavat uusien seikkailujen ja vapautumisen etsintää.  Ja kirjoittavat niistä vielä kirjoja.

Yllätyin kirjan synkästä sävystä, sillä kirja alkaa isolla juhlalla. Lukijalle luodaan kaunis idylli, jonka kirjailija sitten Buddenbrookien henkeen hajottaa pala palalta. Perheiden rappiota ja salaisuuksien paljastumista oli mielenkiintoista seurata, ja lisäksi nautin siitä, että kirjan tunnelma säilyi eheänä koko ajan. Tummaan sävyyn ja salaisuuksiin liittyvät myös saumoitta vakavat aiheet ja synkät teemat.

Mutta. Byattin kirja on erittäin kunnianhimoinen, jo pelkän sivumääränsäkin takia. Byatt on ujuttanut kirjaansa ties kuinka monta henkilöä, ja useimmat näistä eivät jää pelkiksi sivuhenkilöiksi, vaan tarinaa aika ajoin fokalisoidaan heidän kauttaan. Tässä piileekin romaanin suurin ongelma - iso henkilögalleria ei jaksa aina kiinnostaa lukijaa, eivätkä kaikki hamot ole niin hyvin perusteltuja kuin toiset. Itse ainakaan en kirjan kaikista henkilöistä jaksanut kiinnostua, ja olisin kaivannut enemmän rajausta tähän tiiliskiveen. Miksi yrittää keskittyä kaikkiin näkökulmiin, kun se ei kuitenkaan ole mahdollista, kun voisi onnistuneesti poimia vain pari mielenkiintoisinta? (Huomautettavaa: minulla ei ollut englanninkielisessä alkuteoksessani ollenkaan henkilöluetteloa, jonka tämä teos KIPEÄSTI TARVITSEE. Onneksi suomeksi käännetystä versiosta tämä kuulemma sitten löytyy :)

Olisin myös kaivannut kirjan sanomaan jotain uutta. Miesten ja naisten asemien väliset erot tuolta ajalta olivat jo tuttuja, nyt kirja tyytyy mielestäni vain toistamaan jo tiedettyjä faktoja. No, eihän hyvän kirjan toisaalta aina tarvitsekaan keksiä mitään uutta, mutta... odotin vain enemmän.


The Children's Book ei noussut suosikkeihini, mutta pidin kyllä kirjasta. Ja kirjan kieltä ja miljöötä ei voi kuin ihailla! Suosittelen tätä historiasta kiinnostuneille, jotka nauttivat laajoista perheromaaneista.

---

Muita näkökulmia:
Annelin lukuvinkit
HS.fi
Byattin haastattelu

tiistai 29. marraskuuta 2011

Kirjakarkkia ja kuulumisia





Ihan kuin viimeisimmästä kirjabloggauksestani olisi kulunut ikuisuus - vaikka siitä taitaa olla vain viikko. Tai kaksi. Syynä tähän pieneen hiatukseen on Byattin useita päiviä imenyt mammutti, The Children's Book. Tänään sitten noin klo. 1.30 sain kirjan päätökseen, jippii. Ja sen kunniaksi shoppasin, TAAS. :D

Camus, Albert Putoaminen
Camus, Albert Rutto
Robinson, Marilynne Gilead
Shriver, Lionel So Much for That

Viimeksi unohtui liittää hankintoihin Laura Gustafssonin Huorasatu, eikä kirja päässyt kuvaankaan kun se on tällä hetkellä ystävällä lainassa. Itse ehdin lukemaan Huorasadun varmaan vasta ensi vuoden puolella... :/ Tällä hetkellä luettavana on Malzieu'n Sydämen mekaniikka. Ihan hirveän hurmaantunut kirjasta en ole, mutta ehkäpä saan senkin luettua huomiseen mennessä..

Päätin sitten ottaa ensi kertaa osaa haasteeseen. Lumiomenan Satu-haaste lumosi minut täysin, ja siispä kahlailin vauhdilla läpi Topeliuksen Tähtisilmän. Huomenna bloggaillaan siis ihan urakalla... :)

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Kirjakarkkia


Tilipäivän satoa.

Barbery, Muriel Siilin eleganssi
Carlson, Kristina Darwinin puutarhuri
Lessing, Doris Ruoho laulaa
Mann, Thomas Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia
Nicholls, David One Day
Shamsie, Kamila Poltetut varjot
Tikkanen, Märta Emma ja Uno - rakkautta tottakai

torstai 24. marraskuuta 2011

Pöytälaatikosta

Jänisten kaupunki

Aurat nostavat harmaata lunta jota minäkin tahrin, nostavat sitä ja paljastavat variksia. Kankeina ja jäätyneinä ne kiljuvat ja minä en kuule, en kuule niiden höyhenten omituista vihervää kimmellystä, en kuule niiden luutumattomia siipiä jotka eivät lennä, sillä niistä ei kuulu ääntä. Aurasta ne satavat ja peittyvät taas harmaaseen massaan, keväällä minkit vievät niiden kallot ja uudet varikset rakentavat vihervistä sulista tuulentupia jotka voivat taas vapaasti hajota seuraavina talvina.

En tiedä, miksi minulla on turvaton olo joka panee minut lukitsemaan kaikki ikkunat, sillä nyt ei ole enää öisiä petoja jotka tunkevat sisään ilman tapettuja karitsoja. Kävellessä kivisiä katuja, jänikset ja rusakot venyttelevät edessäni paljaaksi ajettuja sääriään, hymyilevät viehkeästi ja ylimielisesti. Niiden kapeilla olilla keikkuu kettuturkkeja. Niiden silmät ovat lasia, niissä tuoksuu Gucci ja Gabbana ja Dolce ja metsä, raha ja rikkaus joka kasvaa takaisin tuhansissa vuosissa ja kietoutuu balettihameeksi kun se on niin pehmeää.

Illalla syön yksinäistä illallista chichillojeni kanssa, Rita Audrey Marilyn, ne tanssivat kun syötän niille tonnikalaa joka ei enää paina silakan vertaa tässä maailmassa, joka on vain jauhettua särkeä. Minä humallun ja itkien rasvaan lasteni turkin öljyssä, joka tuodaan ovelleni Indonesian hiljenneistä viidakoista, voitelen lapseni kiiltäviksi ja peittelen pellavaan, joka levittäytyy ja hautaa alleen kuin soijaplantaasi.

Aamukahvilla seuraan uteliaina käyriä, jotka äkkiä romahtavat Nokian tahtiin, delfiinit ja korppikotkat laskevat viivoina kuten Alpit viettävät vihreiksi järviksi. Minne ne menevät? Sukeltavatko nekin järviin, kukkivat vihreinä kukintoina pinnassa, katseltavina vain hetken, ja sitten sukeltavat alemmas, pohjaan – ja meille jää kirkkaus, jumalainen ja tyhjä kirkkaus! 

(2/11)

maanantai 21. marraskuuta 2011

Book Candy: Marraskuun ostoksia

Noidanlukko

"Piirongin laatikosta löytyi pussillinen kuivattuja omenoita ja pengottuaan kyllikseen he istahtivat lattialle jauhosäkkien viereen niitä natustelemaan. Ne maistuivat Ennistä niin ihmeen hyviltä, ja mene ja tiedä vaikka juuri näillä omenoilla olisi ollut ratkaiseva vaikutus syntiinlankeemuskertomuksessa. Joka tapauksessa hänen niitä pureskellessaan ja imeskellessään kova pala hänen sydänalassaan tuntui sulavan ja hän päätti hyväksyä tuon uuden tytön."

 Oih. Ensimmäinen asia, mitä tuli mieleeni luettuani Eeva Kilven Noidanlukon, oli todellakin "oih". Tämä kirja oli ihan mielettömän kypsä, ihana ja salaperäinen seikkailu lapsuudessa. Harvoin törmää näin lumoaviin esikoisteoksiin. Miten ihmeessä joku oli kiikuttanut tämän kirpparille, ja laittanut vielä hinnaksi vaivaiset kaksi euroa? Ei varmaan ollut lukenut koko kirjaa. Ja vielä niin ihanat kansipaperitkin, oih ja oih!

Noidanlukko on sarja novelleja erään karjalaisen tytön, Ennin, lapsuudesta. Tarinat fokalisoituvat Ennin kautta ja liittyvät tiiviisti yhteen. Kirja kertoo niin lapsuuden pienistä iloista, orastavista ihastuksista kuin lähestyvästä aikuisten maailmasta. Ja ennen kaikkea, lapsuuden äkkinäisestä ja epäreilusta lopusta.

Tässä välissä on pakko poiketa raiteilta - en jotenkin ihan allerkirjoita kustantajan/kirjailijan tekemää lajimääritystä, että kyseessä olisi sarja novelleja. Nämä novellit kun liittyvät niin tiiviisti yhteen, että mielestäni on kyse enemmänkin pienoisromaanista. Toisaalta Noidanlukon novellit kyllä kertovat aina yhdestä tapahtumasta kerrallaan, muttei tämä minusta mikään novellikokoelma ollut.

Odotin kirjoitusajankohdan perusteella Kilveltä jotakin koukeromaista kieltä, mutta sitten tuli mieleen että 1950-lukuhan oli modernismin kukoistuskautta Suomessa (tähän kohtaan kysymysmerkki, lukiosta kun alkaa olla  kulunut jo vähän liikaakin aikaa :D ). Ja onneksi niin. Kilpi tavoittaa kirjassaan hienosti lapsuuden tunnelman ja lapsen kielen - päähenkilö havainnoi maailmaa lapsen näkökulmasta todella aidosti. Tuli ihan vedet silmiin, kun muistelin omaa lapsuuttani lukiessani kirjaa. Myös kirjan aukottainen rakenne sopii lapsuuteen: lapsuusmuistot kun eivät rakennu yhteneväksi jatkumoksi, vaan enemmänkin kalaverkoksi, jossa monet asiat ovat kiinni toisissaan, mutta silti muistojen sekaan mahtuu ammottavia reikiä. Samoin myös lukijan mielenkiinto pysyy aukkojen avulla yllä läpi kirjan, koska koskaan ei voi tietää, mistä seuraava tarina kertoo.

Ennin maailma on koko ajan törmäyskurssilla aikuisten maailman kanssa. Kirjassa aikuisuuteen kuuluu julmia, järjettömiä asioita, sekä epäreiluja ja perustelemattomia sääntöjä. Myös se mittakaava, jossa lapset maailmaansa mittaavat, osoittautuu aikuisten maailmassa varsin erilaiseksi. Vuoroin pienemmäksi, vuoroin isommaksi. Kotileikki voi aiheuttaa isojakin konflikteja, koiran ampuminen taas unohtuu saman tien. Raja näiden maailmojen välillä hämmästyttää ja ihmetyttää Enniä, ja tarjoilee aina ajoittain lukijalle komiikkaa. Mutta on siinä rajassa jotain traagistakin - vaikka Enni on lapsi ja hänellä on paljon opittavaa, hän ymmärtää kuitenkin enemmän kuin kukaan uskoisi.

Pieni pervo minussa kiinnitti huomiota kirjan tyttöjen välisiin suhteisiin. Muutamissa kohdissa, kun kerrotaan Ennistä ja muista tytöistä, on kuvaukseen ujutettu omenoita. Suhteet tyttöihin ovat paljon ymmärtäväisempiä, kun taas minua vaivasi Ennin poikaihastuksissa jokin alienmaisuus, ihan kuin pojat olisivat olleet jossain omissa ulottuvuuksissaan eikä heihin saa mitään yhteyttä. Onko kirjassa siis myös jonkinlaista lapsuuden esiseksuaalista etsintää/kokeilua?



Koskettavinta Noidanlukossa on mielestäni ihmisten ja eläinten suhteiden symboliikka. Enni jotuu luopumaan rakkaista lemmikeistään ja tottumaan siihen, että aikuisten maailmassa kissanpennut pannaan säkkiin. Ennin kokemus ennakoi hienosti kirjan äkkinäistä loppua, samalla se kasvattaa koko kirjasta isomman allegorian lapsuuden lopulle. Lopulta eläinten pentujen tappamisesta tulee niin arkipäiväistä ja ehdotonta, ettei se enää nostata kyyneliä silmiin. Ja niiden menettämistä osaa jopa odottaa.

Evakkokertomuksena  Noidanlukko kiinnittää lukijan huomion onnen haurauteen ja sodan äkillisyyteen. Se kertoo ajasta ennen evakkoa, mutta ei siitä, mitä tapahtuu sen jälkeen. Herää kysymys: Minne mennä? Mitä nyt tapahtuu? Varmaan juuri näitä kysymyksiä evakkoonlähteneetkin miettivät mielissään. Sota kun ei antanut vaihtoehtoja, eikä ilmoittanut itsestään varoitusajalla. Isäni vanhemmat olivat myös siirtokarjalaisia, ja mielestäni tässä tarinassa oli paljon samaa kuin mitä mummo joskus kertoi, samaa äkillisyyttä ja tiedottomuutta. Jos olet kiinnostunut evakkotarinoista, suosittelen tätä kirjaa. Tai jos haluat muuten vain lukea jotakin koskettavaa, tuoretta ja yllättävää.

Ainoa miinus, jonka tästä kirjasta löysin, oli takakansi. Siellä selitettiin jo innokkaasti parilla lauseella noidanlukko -kasvin symboliikka, vaikka en ollut edes avannut kirjaa! Pieni intro juoneen on mielestäni ihan hyväksyttävää, mutta hölmöä jos kirjan perusidea riisutaan paljaaksi. Tuntui vähän ilkeältä, etten itse lukijana saanut ottaa selvää kyseisen kasvin merkityksestä novellikokoelmassa, vaan se oli pitänyt jo takakanteen valmiiksi tulkita. Taas yksi syy lisää jättää takakannet kirjoista rauhaan, mitäs kurkinkaan...

---

Kuvat on otettu vanhempieni takapihalla avautuvalta pellolta. Täällä satoi tänään ensilumi, maa oli kovin kaunis, ja pienet lätäköt olivat jäätyneet.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Oliver Twist


"Thank Heaven upon your knees, dear Lady" cried the girl, "that you had friends to care for and keep you in your childhood, and that you were never in the midst of cold and hunger, and riot and drunkenness, and - and something worse than all - as I have been from my cradle. I may use the word, for the alley and the gutter were mine, as they will be my deathbed."
 
Oliver Twist oli minulle tuttu jostain vanhemmasta tv-sarjasta, jota seurailin kotisohvalla joskus vanhempien kanssa. Suloisia muistoja toi kirja mieleen, vaikka juoni olikin aika paljolti unohtunut. Yhteiset lapsuuden illat tulivat jotenkin niin kovin selkeästi silmien eteen...

Charles Dickensin Oliver Twistissä nuori samanniminen orpo seikkailee läpi Lontoon joutuen aina toistaan itsekkäämpien ja ilkeämpien ihmisten käsiin. En viitsi referoida enempää, jos joku innostuu kirjan lukemaan, koska Dickensin kirjoissa juoni on usein pääosassa. Oliver Twist ei ole poikkeus, päinvastoin: "Twist", käänne, on oiva nimi kirjalle. Kirja vääntyilee ja kääntyilee koko ajan, ikään kuin kävelisikin pitkin Lontoon sokkeloisia ja vieraita kujia. Juoniromaaneista pitävät voivatkin huoletta tarttua tähän romaaniin, jännitystä tässä pienessä tiiliskivessä kyllä riittää useamman sadan sivun edestä.

Rakenteeltaan ja idealtaan kirja lainaa paljolti satua. Viatonta lasta koetellaan, tämä yrittää löytää kotiin, ja lopuksi paha saa palkkansa. Tämä toi mielestäni kirjaan jo jonkilaista ennalta-arvattavuutta, ja sai minut turhautumaan aina välillä lukemiseen. Mietin, että mikä järki on tuhansissa kiemuroissa ja kauheassa labyrinttijuonessa, kun lukija jo kuitenkin edeltäkäsin tietää että mihin päädytään? Kaikki käänteet kun eivät olleet tarinalle edes mitenkään oleellisia, ja olisin mieluusti karsinut kirjasta useammankin luvun pois.

Kerronnaltaan kirja tavoittelee mielestäni jotakin satumaisen ja humoristisen välimaastoa. Jos pitäisi verrata johonkin, yhtyisin ehdottomasti erään luennoitsijani mielipiteeseen, että Dickensin tyyli on varmasti (ainakin jossain määrin) eksynyt Harry Pottereihinkin. Dialogi on terävää ja kertoo usein paljon hahmojen luonteesta, jopa joskus enemmänkin kuin itse henkilökuvaukset. Oliver Twistin kieli onkin helposti ymmärrettävää, nuoremmallekin lukijalle soveltuvaa, jos ei halua vielä tarttua niihin raskaimpiin klassikoihin.

Jo pelkkiin Dickensiläisiin hahmoihin kannattaa tutustua: useat henkilöt ovat hyvinkin värikkäitä ja koomisia. Lisäksi kertoja kuvaa henkilöitten välisiä suhteita ja valta-astelmia varsin koukuttavasti. Oliver itse esiintyy tarinassa mielestäni yllättävän vähän ja toimiikin enemmän ikään kuin kokoavana köytenä, johon kiedottuja henkilöitä kertoja sitten esittelee lukijalle. Itse ainakin nautin Oliver Twistissä eniten henkilöhahmoista, en niinkään tarinasta itsestään. Suntio on ehdoton suosikkini.

Mutta löytyy tästä kirjasta se satujen pimeä puolikin, eikä Oliver Twist missään nimessä ole mikään ihan pienempien lasten kirja. Kirjassa kuvataan murhaajia, köyhyyttä, nälkää, murhaa, kuolemantuomiota, veljeskateutta, väkivaltaa ja kuolemaa. Lontoon kadut ovat synkkiä ja toivottomia. Selviytyminen ilman rikoksia tuntuu mahdottomalta. Kirjassa on ainutlaatuista, rehellistä nurinkurisen Lontoon kuvausta, joka herää henkiin lukijan mielikuvituksessa. Realistisen tyylisuuntauksen edustajana tämä kirja nostaa paljon aikansa yhteiskunnan epäkohtia esiin: köyhien lasten olot, lapsen oikeuden lapsuuteen ja ihmisen itsekkyyden. Dickensin romaani ei olekaan pelkkä hauskuuden pursuama, vaan enemmänkin runsauden sarvi, johon on ängetty paljon synkkiäkin asioita. Kirjan tunnelma vaihtuu useasti hyvin nopeasti ilosta suruun ja onnesta jännitykseen ja pelkoon. Lukukokemusta voisikin todella verrata öisellä kujalla kävelemiseen - vuoroin lukija ohittaa kauniisti loistavan  katulampun, vuoroin astuu sysimustaan varjoon.

Olin Oliver Twistin luettuani järkyttynyt, sillä ajattelin kirjaa ihan erilaiseksi. Pidin tätä lasten kirjana, mutta sitä se ei todellakaan ole. Vielä en tiedä, palaanko Dickensiin enää koskaan uudelleen, vaikka tämä kirja olikin ihan viihdyttävä ja paikoin (masokistista sisäistä lukijaani) hivelevän synkkä. Ehkä Oliver Twistin tarinassa oli vähän liian monta kiemuraa minulle, että jaksaisin kahlata toisen samanlaisen läpi.

lauantai 19. marraskuuta 2011

Lue elokuva!


Katselin viime viikkona jokusen kirjaan perustuvan elokuvan - itse asiassa kolme. Se on ihan virkistävä ratkaisu välillä piristämään lukemista. Ja varsinkin silloin, kun ei ole ihan varma siitä, jaksaako vaivautua lukemaan kirjan...

Ensimmäinen, positiivinen yllätys, oli Michael Cunninghamin Tunnit romaaniin perustuva samanniminen elokuva. Nautin leffasta ihan mielettömästi, siihen kun oli valittu juuri ne Hollywoodin parhaimmat näyttelijättäretkin! Upea elokuva, jota suosittelen kaikille. Minä innostuin jopa siinä määrin, että päätin jossain vaiheessa hankkia kirjankin itselleni.

Toinen, ei ihan niin positiivinen yllätys, oli Geishan muistelmat, Arthurin Goldenin romaanin pohjalta. Odotin leffalta perusjenkkisettiä ja juuri sitä sainkin. Ensimmäisen viidentoista minuutin aikana tapahtui vaikka mitä: päähenkilö myytiin,  hän putosi katolta, hänen siskostaan tuli portto ja tyttöjen vanhemmat vielä kuolivat. Kaikkien elokuvassa tapahtuneiden juonikäänteiden selittämiseen menisi koko päivä. Ja vielä ei-niin-arvatta onnellinen loppu leffaan ja voila. Taattua jenkkisoopaa, tuskin olen menettänyt yhtään mitään kun kirja jäi lukematta. Istuin loppuajan koneella ja näpyttelin kirjojeni tietokantaa valmiiksi. Suosittelen, että katsot leffan sijasta tämän trailerin.

Pasolinin varsin vapautunut versio Boccaccion Decameronesta sai minut punastelemaan - ruudussa vilahteli vähän väliä jotakin hyvin mielenkiintoista. Eli tiivistäen tämä ei ollut mikään kovin sensuroitu versio. Vähän petyin siihen, että äänet eivät tainneet olla ihan synkassa kuvan kanssa, ja että ohjaaja oli keskittynyt hyvin paljon ihmisten ilmeisiin. Välillä ihmiset hymyilivät filmissä todella pingoittuneesti, mikä ei näyttänyt kovin aidolta. Ja vielä siihen kun lisää tuon ääniongelman niin kokemus oli vähän kökkö. Siitä pisteet, että Pasolinin elokuvassa on käytetty paljon mielenkiintoisia kuvakulmia, nykyään Hollywood-leffat tuntuvat noudattavan niin juonen, repliikkejen kuin kuvauksenkin puolesta tismalleen samaa oscarmyönteistä linjaa.

Book Candy: Marraskuun ostoksia & palkintoja







(Taitaa olla tämän vuoden kirjoista juuri ne kaksi, jotka eivät sitten yhtään kiinnostaneet. Elizabeth Taylorin elämänkerta tuli minulle palkinnoksi osallistumisestani yhteen Me Naiset -lehdessä olleeseen kyselyyn. En ole ihan oikeasti (!) koskaan katsonut ainoatakaan Taylorin elokuvaa. Jos tämä sitten vaikka innostaisi siihenkin.

Laila Hirvisaari ei kuulu suosikkikirjailijoihini missään nimessä. Olen vain ollut niin kurkkuani myöten täynnä Imatran teatterin Laila Hirvisaari -dramatisointeja ja marketteja, jotka pursuavat Hirvisaaren Vuoksen helmi -saagaa. No, mutta jos rouva kerran on päässyt Finlandia-ehdokkaaksi asti, niin ehkä minun on aika tarkastaa ennakkoluulojani. )

perjantai 18. marraskuuta 2011

Että hän muistaisi saman

"Ota kaikki pois ja anna kaiken olla niin kuin ennen. Rakas rakas jumala. Ole kiltti ja anna kaiken olla niin kuin ennen."

Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman kiinnitti ensikertaa huomioni noin vuosi sitten kirjakaupassa. Kirjan nimi vetosi, mutta jostain syystä kirja jäi sitten hyllyyn. Vähän aikaa sitten törmäsin samaan kirjaan uudelleen kyseisessä kirjakaupassa ja tällä kertaa katsoin takakantta. Mielisairautta, Finladia-ehdokkuus ja otsikoissa ulkomailla. Ehkä tämä pitäisi sittenkin lukea, ajattelin ja vein kirjan mukanani kotiin.

Kirja on pienoisromaani, joka pohtii sodan perintöä ja yhdistää eri ihmisten kärsimykset universaaliksi tuskaksi, jota on mahdotonta yksin kantaa harteillaan. Päähenkilö Anna joutuu vaihtamaan lapsuutensa vaikenemiseen ja huolehtimiseen. Annan veli, Joona, ei jaksa kestää muistojen väkivaltapurkauksia, vaan menettää järkensä. Ian keksii Vietnamista palanneelle isälleen alter egon, superisän, ettei hänen tarvitsisi kohdata pelottavaa ja muuttunutta sotaisää. Sota vaikuttaa aina samalla tavalla, riippumatta sukupolvesta tai kansallisuudesta.


Että hän muistaisi saman oli kirja, josta olisin niin kovasti halunnut pitää. Mutta jostain syystä tunnelmat lukemisen jälkeen olivat vähän vaisut. Odotin kirjan koko ajan nousevan jollekin seuraavalle tasolle, mutta se jäikin tällaiseksi pikkukertomukseksi. Sota ja sen perintö, pahaolo joka siirtyy sukupolvelta toiselle, kun on aiheena sellainen, että se tarjoaisi paljonkin tilaa pohtimiselle. Tässä tehdään vain nopea matka ihmisen tuskaan.

Ei niin, että minulla olisi mitään kerronnassa olevia aukkoja tai romaanin lyhyttä vastaan. Päinvastoin, pidin siitä kuinka kirja hyppelehti ja kietoi eriaikakausien tapahtumat sulavasti yhteen. Eikä lukijan todellakaan tarvitse aina tietää kaikkea. Mutta alle 160 sivua ei vain riittänyt vakuuttamaan minua - ehdin kiinnostua, mutta mitään suurta oivallusta en kokenut.

Teemojen puolesta Että hän muistaisi saman on kovin monikutoinen ja taidokas. Lukijalle heitetään kysymys ihmisen oikeudesta lapsuuteen, elämään puhtaana tauluna, sekä kysymys vaikenemisesta. Vaikka sota ja sen tuomat kärsimykset ovatkin kirjassa isoimmassa osassa, myös vaikenemiseen tartutaan. Joona on hekilöistä ainoa, joka on mielestäni enemmän huutomerkki kuin suljettu vetoketju. Hän kieltäytyy hyväksymästä vääkivaltaa ja toisten kärsimyksiä itselleen. Kukaan ei romaanin aikana kysy Joonalta, miksi hänen on paha olla. Anna haluaa Joonalle normaalin elämän, ja isä lyö Joonaa kun tämä puhuu perheen kipupisteistä. Koska perhe ei pysty kohtaamaan Joonaa, se ei myöskän pysty kohtaamaan kärsimyksiään ja pääsemään niistä yli.

Jotta olisin pitänyt kirjasta enemmän, siinä olisi pitänyt olla roimasti enemmän sivuja. On miltei tuhlausta keksiä näin hyviä teemoja, käsitellä niitä näin hyvin ja sitten kuitenkin tiivistää ne 160 sivuun. Joskus tunsin myös etäisyyttä henkilöhahmoihin, en aina oikein pystynyt samaistumaan Annaan tai Joonaan. Ehkä sekin johtui osaltaan romaanin pituudesta - pieneen huoneeseen ei mahdu niin paljon henkilöitä kuin isoon. Jollain tavalla kaipasin kirjaan myös enemmän tunnetta, sillä näin raskaiden aiheiden odottaisi tuovan mukanaan ahdistusta. Ei tämä kuitenkaan mitenkään ahdistava kokemus ollut. No, ehkä tämä mielipide johtuu vain siitä että olen masokistinen.

MUTTA. Toisaalta romaanin lyhyys toimii myös edukseen. Nämä raskaat aiheet on nimittäin ympätty helppolukuiseksi yhden päivän paketiksi, ja näin ei jää mitään syytä jättää kirjaa lukematta. Että hän muistaisi saman kun kieltämättä nostaa esille hyvin tärkeitä aiheita, joista pitäisi uskaltaa keskustella enemmän. Lyhyesti: jos etsit kevyempää mutta silti täyttävää välipalaa, tartu tähän.

---
Muita näkökulmia:
Hiirenkorvia ja muita merkintöjä