Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

maanantai 10. helmikuuta 2014

Vihdoin: TPA-kimppaluku alkaa ja kootut selitykset

Mitä ihmettä on tapahtunut? Blogini tuntuu uupuneen keskelle talvea ja bloggaajakin on kadonnut jonnekin. Missä on odotettu kimppaluku? Eihän tämä vetele!

Sattui niin, että tämä vuodenvaihde on ollut erittäin tapahtumarikas rakkaalle, muutoin niin ahkeralle bloggaajallenne. Olen reissannut ahkerasti Imatralla, leikkauttanut hiukseni, bilettänyt ja tenttinyt miljoona tenttiä. Ja vapaa-ajalla olen vain löhönnyt sohvannurkassa, laiskana ja saamattomana. Hyvää elämää siis.

Mutta on ollut myös vastoinkäymisiä ja surua. Vuodenvaihteessa isäni menetti molemmat vanhempansa, minä siis menetin kuukauden sisään kaksi isovanhempaa. Ja jos siinä ei ole surua ja murhetta tarpeeksi, niin nyt alzheimeria sairastava toinen isoäitini tekee lähtöä. Lisäksi sairastuin viime viikonloppuna aivan järkyttävään flunssaan, joka jatkuu edelleen ärsyttävänä köhänä ja räkimisenä. Fiilikset ja vointi eivät siis ole olleet otolliset bloggaamiselle. Mutta kai tässä jo pikkuhiljaa päästään voiton puolelle!

Ja nyt selittelyt sikseen ja asiaan.

---

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -sarjan ensimmäisen osan olen lukenut nyt ainakin kolmeen kertaan. Aikaisemmilla kerroilla olen keskittynyt lähinnä teoksen realistisuuteen ja todellisuudenkuvaukseen, mutta nyt yritin kiinnittää enemmän huomioita niihin moniin kirjallisiin keinoihin, joilla luodaan tunnelmaa ja erilaisia vaikutelmia, kuvataan yhteiskuntaa ja luokkien välisiä ristiriitoja.

Työ on romaanisarjan ensimmäisessä osassa avainasiassa. Työ on erityisesti miehen mitta, ja heijastaa miltei suoraan luotettavuutta, rehellisyyttä ja sisukkuutta. Työ on myös ainoa keino, joka mahdollistaa torpparille edes jonkinnäköisen taloudellisen tai sosiaalisen nousun Linnan luomassa kyläyhteisössä. Mutta työ ei yhdisty teoksessa missään vaiheessa ylempiin luokkiin, vaan näyttäytyy lähinnä alempien luokkien kapinointikeinona. Raa'alla voimalla rakennetaan myös aatteen fyysiset sijat, kuten palokunnantalo ja työväentalo.

Linna kuvaa ajallista kehitystä ja kansan sosialistista heräämistä kielen ja laulujen keinoin. Kun kansa oppii teoksessa laulamaan, se alkaa myös löytää oman äänensä. Laulu on myös passiivista vastaansanomista, vastustamisen hiljaista mantraa. Kieli taas jakaa ihmisiä kahtia - yhdessä maassa on kaksi eri kieltä, ja välillä juopa tuntuu ylittämättömältä. Kankea suomenkielentaito korostaa herrojen ylenkatsetta koko kansaa ja suomenkieltä kohtaan, mutta toisaalta kielitaitokaan ei takaa todellista ymmärrystä. Kommunikaation hankaluus on molempisuuntaista - ylemmällä luokalla on myös oma tapojen kieli, jota köyhemmällä väestöllä ei ole mahdollista oppia.

Ehkä eniten kiinnitin Linnan teoksessa huomiota tiloihin ja miljöön pieniin yksityiskohtiin, esimerkiksi siihen, kuinka koristeellisuus ja puutarha luokittavat ihmisiä, kuinka torpparin paikka on isännän luona vieraillessa kynnykselle, ja kuinka ruumis hakee paikkaansa sille kuulumattomassa ympäristössä ja huojuttaa koko subjektin olemassaoloa. Vahva ruumiillisuus enteilee myös subjektiutta, jonka on mahdollista ylittää eri tiloihin ja siten myös yhteiskuntaluokkiin liittyviä rajoja. Puutarha, turhalta tuntuva koristeellisuus taas saattaa merkitä orastavaa sosiaalista nousua tai murrosta.

Joitakin kirjoja voi lukea useita kertoja kyllästymättä, löytäen niistä aina jotakin uutta. TPA on yksi niiatä teoksista, joita kohraan minulla oli myrkyllisiä ennakkoluuloja, mutta ilmeisesti tulen aina palaamaan tähän Linnan sukutrilogiaan. Jokainen kosketus on erilainen, mutta aina omalla tavallaan arvokas ja erilainen. Seuraavaa osaa tuskin maltan odottaa!

Mitä te piditti kirjasta?

PS. En vastaa nyt haastekysymyksiin, lupaan perehtyä niihin kunnolla joku toinen kerta paremmalla ajalla!

Lopuksi vielä päivitettyjä kuvia itsestäni, että tunnistatte jos törmäätte kadulla.




maanantai 27. tammikuuta 2014

Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus



Alice Munron Hyvän naisen rakkaus on tuttua Munroa - vaikutelmia unohtumattomista hetkistä, muutoksia ja käännekohtia, jotka saavat merkityksensä vasta sovitettuna isompaan kehykseen. Muutoksen prosessi tuntuu kiinnostavan kirjailijaa aivan loputtomiin, sillä elämän mutkia ruoditaan kokoelmassa toisensa jälkeen, pettämättömällä otteella. Aivan, kuin Munro pyrkisi vangitsemaan sen hetken, johon kaikki olennainen keskittyy.

Mutta usein hetken löytämisen sijaan tuloksena on sirpaleitten kokoelma, joista ei voi rakentaa yhtenäistä suurta kertomusta. Henkilöitten motiivit jäävät vaillinaisiksi, usein keskenään ristiriitaisiksi. Näkökulmat eivät lomitu, vaan valtaavat tilaa toisiltaan ja puhuvat toisiansa vastaan. Kaikkia aukkoja ei ole mahdollista täydentää. Joskus jopa novellin nimi jää ratkeamattomaksi - onko Hyvän naisen rakkaus todella hyvän naisen rakkautta, vai onko nimi ironinen? Kuka oikein on nimikkonovellin hyvä nainen vai onko häntä edes olemassa? Minkälaista on hyvän naisen rakkaus? Munron kertomukset ovat jännitteisiä, sovittamattomia, riitaisia.

Munron lukemisesta jää kiusallinen tunne, kuin saisi kiinni jostakin - ja sitten ei kuitenkaan.

Toisaalta novellit kiinnittyvät vahvasti arkeen, eivätkä kuvaa ylettömiä mielenliikkeitä (ainakaan sisältäpäin) tai maailmanhistoriaa mullistavia tragedioita. Ehkä tällainen tietty kepeys aihepiirissä yhdistettynä konstailemattomaan kieleen luo lisää jännitettä Munron proosaan. Sitä luulee, että mitä enemmän lukee jotakin kirjailijaa, sitä enemmän löytää yhteensopivia palasia, jotka jotenkin mystisesti loksahtelevat kohdilleen.

No, Munron kanssa sitä ei tarvitse pelätä. Tuntuu, että aina luettuani yhden kokoelman lisää olen vain enemmän hämmentynyt. Ja juuri siksi jatkan lukemista - eksyäkseni vielä hieman lisää.

---
Englanninkielinen alkuteos The Love of a Good Woman (1998).
Suomentanut Kristiina Rikman.
2014, Tammi.
386 s.
Kannen suunnittelu: Markko Taina
Kannen kuva: Datacraft Co Ltd / Getty Images

torstai 9. tammikuuta 2014

Alice Munro: Dear Life



Alice Munro on ilmoittanut, että vuonna 2012 julkaistu novellikokoelma Dear Life jää hänen viimeisekseen. Nobel-palkinnon myötä Munron päätöstä on spekuloitu uudelleen. Onneksi Munron tuotannosta löytyy vielä paljon luettavaa itselleni, enkä siis osannut lukea kokoelmaa viimeisenä.

Mikäli Dear Life todella päättää Munron kaunokirjallisen uran, on kyseessä jokseenkin poikkeuksellinen teos suhteessa kirjailijan muuhun tuotantoon. Aihepiiri on tuttua ja asennoituminen elmään myös, mutta jonkinlaista viimeisen hetken välitöntä seesteisyyttä on kerronnassa. Toisaalta seesteisyyttä tasapainottavat erilaiset kerronnalliset vaihtelut, jopa kokeellisuus. Verrattuna Munron yhtenäisimpiin novellikokoelmiin Dear Lifessa on paljon hajontaa, vaikka yleistunnelma onkin hallitun yhtenäinen. Ehkä kertomusten erilaisuus johtuu siitä, että yli puolet kokoelman novelleista on aikaisemmin julkaistu lehdissä.

Tässä kokoelmassa huomasin ensimmäistä kertaa, kuinka Munron novelleissa paikat, rakennukset ja kulkuneuvot saavat tärkeitä merkityksiä. Paikkoihin liitetyt odotukset ohjaavat sekä kertomusten henkilöitä että lukijaa, ja junat tuntuvat aina enteilevän jonkinlaista muutosta (tai sitten muutoksen mahdollisuuden yllätyksellistä sulkeutumista). Paikat yhdistävät ihmisiä, mutta myös erottavat heidät. Ja paikkoihin voi aina tietyssä mielessä palata, vaikka ihmiset katoavatkin.

En nauttinut niin kovasti kertomusten miltei elämänviisauksellisesta seesteisyydestä, vaan jäin aina silloin tällöin kaipaamaan jotakin kipeää pistosta ja häiriöitä. Dear Lifessa Munrolle tuttuun tapaan tarkastellaan ihmissuhteita ja niiden kariutumista, kuolemaa ja rakkautta, ja usein vielä kahdessa eri aikatasossa tai sitten pitkällä aikavälillä. Mutta päällimäiseksi tunteeksi ei jää suinkaan katkeruus, vaan hyväksyntä. Kenties tällainen kaiken hyväksyminen, elämän kiihkoton rakastaminen etäännytti minua kokoelman kertomuksista.

Dear Lifessa hienointa minulle oli Finale, kolmen tarinan rypäs, joka päättää teoksen. Munro varoittaa lukijaa, että "nämä eivät ole tarinoita", mutta juuri sitähän ne ovat, sanan parhaassa merkityksessä. Ne outouttavat arkea, tekevät läpinäkyväksi tekijänsä pyrkimyksen tarkastella menneisyyttä muuttumalla kertomuksiksi, aukkojen ja haparoivien muistojen kudelmaksi. Ja kun muistoja kerrotaan, niihin iskeytyy samanlainen arvoitus kuin hyviin tarinoihin: Miksi juuri tämän minä muistan? Mitä niin merkittävää silloin tapahtui, että se on lähtemättömästi painunut mieleeni? Mitä jää muistojeni ulkopuolelle?

Syksyn punaiset lehdet ovat hieno valinta Munron kokoleman kansikuvaksi. Aistittavissa on tiettyä haikeutta, luopumisen viimeistä juhlaa ja syksyn tuoksua. Silti kyseessä ei ole mitenkään synkkä kuvaus elämästä ja sen käynnistä kohti ehtoota, vaan eräänlainen sovitus, syvä ja nautinnollinen henkäys.

---
Dear Life (2012).
2013, Vintage.
319 s.
Cover photograph: Niall McDiarmid/Millenium Images


torstai 19. joulukuuta 2013

Kirjabloggaajien joulukalenteri 19.12.2013

On aika avata kirjabloggaajien joulukalenterin yhdeksästoista luukku.

En ole koskaan ollut erityinen jouluihminen, joten TwAKin panos joulukalenteriin on varmasti antijouluisimpia koko kalenterin historiassa. Mutta joulu on kuitenkin aina ollut minulle lukemisen aikaa ja kirjojen lumoa, erityisesti hyvien kirjojen lumoa. Mikä olisikaan sen ihanempaa, kuin jouluherkkujen jälkeen oikaista jalkansa ja käpertyä sohvannurkkaan glögilasi kädessä, lempikirjaansa lukemaan!

Toisinaan olen blogissani vinkannut muutamia kirjoja, mutta yleensä olen keskittynyt hehkuttamaan teoksia tai kirjailijoita lähinnä arvioitten yhteydessä. Törmään kuitenkin usein siihen ikuiseen kysymykseen lempikirjoista ja -kirjailijoista. Ja moni kirjojen rakastaja tietää, että lempikirjojen listaaminen ei ole ollenkaan yksinkertainen juttu, vaan vaatii aikaa, harkintaa ja vaivaa...

Siispä olen päättänyt, joulun kunniaksi, tehdä pienen listan kirjailijoista ja kirjoista, joita voin lämpimästi suositella kaikille. Mutta että lista pysyisi edes jotenkin hallinnassa, olen rajannut listan koskemaan ulkomaalaisia naiskirjailijoita. Heitäkin on kuitenkin vuosien varrella kertynyt suuri määrä, eli ihan pientä listaa oli mahdotonta tehdä. Kaikki nämä kirjailijat ovat koskettaneet minua ja muuttaneet käsitystäni kirjallisuudesta. Osa heistä on tunnettuja, toisia taas on käännetty suomeksi niukasti tai ei ollenkaan. Jos siis etsit lukemista jouluksi tai vaikkapa vuodelle 2014, niin voin vakuuttaa, että tästä listasta löytyy jotakin jokaiselle. Olen myös sisällyttänyt listaan lyhyehköt kuvaukset teoksista, jotta jokainen löytäisi omansa. Listan järjestys on sattumanvarainen, eikä kuvasta teosten suhteellista parhautta tai huonoutta.

Ja koska musta on muodikasta ja valkoista joulua ei ole luvassa, niin päätin kuvittaa postaukseni mustavalkoisilla kuvilla.





1. Jean Rhys: Voyage in the Dark
Olen lukenut Jean Rhysin kaikki romaanit ja nauttinut jokaisesta. Rhys kirjoittaa taitavasti ja tarkkanäköisesti melankolisia kertomuksia, joissa naisten kohtalona on usein pettyä elämään. Rhys myös kuvaa uniikilla tavalla vieraantumista yhteiskunnasta ja itsestä, väritöntä ja välinpitämätöntä maailmankuvaa. Kirjailijan tunnetuin teos lienee Kotiopettajattaren romaania versioiva Siintää Sargassomeri, mutta oma suosikkini on Rhysin vielä suomentamaton esikoisteos, Voyage in the Dark. Kirja on kirpeä kuvaus nuoren naisen kokemasta hyväksikäytöstä, ihmisen voimattomasta ajelehtimisesta ja masennuksesta. Rhysiltä on Sargassomeren lisäksi ilmestynyt suomeksi teokset Huomenta, keskiyö, Kvartetti ja Herra MacKenzien jälkeen.


2. Janet Frame: Faces in the Water
Uusiseelantilainen Janet Frame on esimerkki kirjailijasta, jonka elämä on vähintäänkin yhtä mielenkiintoinen kuin hänen kirjoittamansa teokset. Frame vietti osan elämästään mielisairaalassa virheellisesti diagnosoituna. Framelle oli jopa varattu aika lobotomiaan, mutta leikkaus peruttiin, kun selvisi että Frame oli ehdolla maan merkittävälle kirjallisuuspalkinnolle. Teoksissaan Frame on hyödyntänyt laajasti kokemuksiaan laitoksessa, ja romaani Faces in the Water perustuu osittain näille havainnoille. Frame on kansainvälisestikin merkittävä kirjailija, jolla on oma kiehtova tapansa kielellistää kokemusta ja kuvata ihmisiä, joten tuntuu ihmeelliseltä että ainoastaan Nuoressa Voimassa on ilmestynyt suomeksi muutama Framen novelli. Toivottavasti Eleanor Cattonin Booker-palkinto herättäisi mielenkiintoa myös vanhempia uusiseelantilaisia kirjailijoita kohtaan.



3. Anne Sexton: Selected Poems
Anne Sexton kuuluu siihen surullisenkuuluisaan kirjailijoitten joukkoon, jotka ovat epätoivossaan päätyneet itsemurhaan. Kuoleman läheisyys ja mielenterveyden järkkyminen ovatkin keskeisellä osalla Sextonin omaäänisessä ja synkässä runoudessa. Flirttailu pimeyden kanssa tuo mieleen Sylvia Plathin (itse asiassa runoilijat olivat ystäviä ja olivat yhtäaikaa samalla kirjoituskurssillakin), joskin Sextonin runous ei ole aivan niin kuulasta ja pitkälle hiottua. Toisaalta Sextonin runous tulee lähelle lukijaa, puhujaan on helppo samaistua ja tuska tuntuu käsinkosketeltavalta. Toistaiseksi Anne Sextonilta ei ole suomennettu kuin joitakin yksittäisiä runoja, mutta suosittelen kiinnostuneita kuuntelemaan Sextonin upean lausunnan runosta Her Kind täällä.



4. Jane Bowles: Two Serious Ladies
Jane Bowlesin romaani Two Serious Ladies (suomeksi Kaksi vakavaa naista) onnistuu samanaikaisesti olemaan sekä kirkas ja moderni että hillittömän hauska. Bowlesin kuvaamat naiset katsovat maailmaa aivan eri vinkkelistä kuin ympäröivä yhteiskunta, ja tästä sovittamattomasta ristiriidasta kumpuaa yhtälailla komiikkaa ja traagisuutta. Tarkkanäköinen ja terävä romaani jäi alkoholismista kärsivän Bowlesin ainoaksi.



5. Angela Carter: The Passion of New Eve
Jaksan aina valittaa siitä suuresta vääryydestä, että Angela Carteria on suomennettu kolmen teoksen verran (Maaginen lelukauppa, Sirkusyöt ja Verinen kammio). Mielestäni on käsittämätöntä, että kirjailija, joka keikkuu toistuvasti brittejen eri lehdissä ilmestyvien merkittävimpien kirjailijoitten listoilla, on usealle suoamalaiselle lähes tuntematon. Angela Carter on antanut mittavan panoksen maagiselle realismille, mutta Carterin teoksissa on nähtävissä myös laajaa kirjallisuuden tuntemusta, intertekstuaalista leikittelyä. The Passion of New Eve kuuluu Carterin tuotannon outoimpiin teoksiin - kirja kertoo miehen matkasta naiseksi, leikitellen psykoseksuaalisilla kehitysvaiheilla ja identiteetin kehittymisellä. Carter on myös kirjoittanut upeita novellikokoelmia, joiden pohjalla hän on hyödyntänyt satuja ja myyttejä.



6. Marguerite Duras: Lol V. Steinin elämä
Minun ja Marguerite Duras'n yhteinen taival alkoi, kun olin seitsemäntoista. Kuukauden sisään onnistuin ahmimaan kirjailijan tuotannon miltei kokonaisuudessaan, se oli rakkautta ensimmäisestä lauseesta lähtien. Duras lumoaa lukijansa särkyvillä ihmisillä ja hajoavilla lauseilla, melankolian poetiikalla. Duras kuuluu yleissivistykseen.




7. Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
Toni Morrisonin tuotanto on täynnä amerikkalaista historiaa uudella tavalla luovia teoksia. Menneisyys ja nykyisyys, kuviteltu ja tosi, sekoittuvat juonessa ja kielessä erottmattomaksi sekoitukseksi, ja mahdolliset tapahtumakulut osoittautuvat vähintäänkin yhtä tärkeiksi kuin todelliset tapahtumat. Morrison ei ole kirjailijana helpoimmasta päästä, mutta hänen teksteissään on jotakin ihanaa outouden, haaveitten ja tuskan yhtymistä, jniistä nauttii aina.



8. Anaïs Nin: Little Birds
Mikäli Henry Millerin ja Markiisi de Saden pervoilut kuvottavat, ei kannata vielä luopua toivosta erotiikan suhteen. Jos ei ole lukenut Anaïs Niniä, ei ole lukenut erotiikkaa ollenkaan. Ninillä erotiikka ei kytkeydy pelkästään valta-asemien jännitteisiin tai kiihottavaan kuvastoon, vaan toteutuu myös kielen ja kerronnan monimutkaisissa ja juonta hämärtävissä rakenteissa.


9. Francoise Sagan: Tervetuloa, ikävä
Kun luin Francoise Saganin esikoisteoksen, Tervetuloa, ikävä, en voinut olla hämmästymättä. Sagan oli vain 18-vuotias kirjoittaessaan uransa merkittävimmän teoksen. Tervetuloa, ikävä on sukellus hellepäivien pitkäveteisyyteen, monimutkaisiin perhesuhteisiin ja kiellettyihin tunteisiin ja melankoliaan. Harmi, että kriitikot tuntuivat myöhemmin vain parjaavan Sagania, ja kirjailijan ura muodostui voimakkaasti laskujohteiseksi. Suosittelen kuitenkin myös lukemaan Saganin novelleja, jotka muistuttavat omalla tavallaan Alice Munron kertomuksia, mutta Saganin kertomuksissa on pessimistisempi sävy. Saganin tarinoitten ihmiskohtaloissa on samanaikaisesti jotakin voimatonta ja traagista, eräänlaista apatian ja kärsimyksen rakastamista.


10. Unni Drougge: Penetraatio
Unni Drouggea minulle suositeltiin ensimmäistä kertaa Rumat Kapinalliset -haasteen yhteydessä. Uteliaisuuteni palkittiin, sillä lyhyessä ajassa luin ahmien kaikki Drouggen kolme suomennettua romaania. Drougge on kirjailijana rohkea, hän syöksyy päin vaikeita aiheita ja tuo lukijan tietoisuuteen asioita, joista haluaisi kääntää katseensa pois. Penetraatio on romaani performanssitaiteilija Maximilian Friskistä, jonka tyttöystävä raiskataan. Väkivaltainen penetraatio aiheuttaa uskomattoman tapahtumaketjun, joka laajenee lopulta ihmisjärkeä koettelevaksi kehäksi. Penetraatio on kirja, joka oikeasti ravisteli tajuntaani vielä pitkään lukemisen jälkeenkin. Teosta lukiessa jouduin pohtimaan monia vaikeita kysymyksiä, enkä usko, että niihin kaikkiin on olemassa vastauksia.


11. Virginie Despentes: Kauniita asioita
Despentes on kuulunut suosikkikirjailijoihini jo pitkään, eikä syyttä. Despentes flirttailee taitavasti viihteen, väkivaltapornon ja feminismin välillä, tutkiskelee hävyttömästi hyvän maun rajoja. Samalla Despentes onnistuu kuitenkin aina puhuttelemaan lukijaansa jostakin ajankohtaisesta aiheesta. Despentes jakaa varmasti mielipiteitä, mutta jos omistat kieroutuneen huumorintajun ja kaipaat samanaikaisesti sekä menevää että ajatuksia herättelevää luettavaa, niin tartu vaikkapa Despentesin hervottomaan romaaniin Kauniita asioita. Ehkä petyt, mutta ainakaan et tylsisty.


12. Elfriede Jelinek: Pianonsoittaja
Elfirede Jelinek on yksi niistä kirjailijoista, jonka kieli jättää jälkensä lukijaan. Myös Jelinek kuvaa teoksissaan vaikeita aiheita, mutta niitä keskeisempään osaan nousee aina kertomuksen kieli, joka peittää alleen tapahtumat, henkilöt - kaiken. Jelinekiä joko rakastaa tai sitten häneen turhautuu täysin. Itse olen nauttinut siitä, kuinka itsensä voi täysin kadottaa kieleen, aina silloin tällöin havahuta hirveyksiin ja taas kadota ja tuudittautua kaiken ylilyövään tekstuaalisuuteen. Jelinekiä on suomennettu ainoastaan kahden teoksen verran, mutta laatua käännöksissä on määränkin edestä, sillä teokset kääntänyt Jukka-Pekka Pajunen on ansaitusti palkittu työstään. Jelinekiä suosittelen niille, jotka etsivät kielellistä hurmosta eivätkä kaihda vaikeita aiheita.



13. Christa Wolf: Kassandra
Christa Wolfin Troijan sotaa uusiksi tulkiseva teos kuuluu ehdottomasti blogiaikani hienoimpiin lukuelämyksiin. Kassandran elegian voi lukea vaiennettujen historiana tai sitten teosta on mahdollista tulkita allegoriana Wolfin ajan Saksasta. Joka tapauksessa kyseessä on merkittävä teos, joka on epäreilusti tuntunut unohtuvan monelta nykylukijalta. Kassandra sopii mainiosti täydentämään näkökulmia antiikista ja sankarimyyteistä.



14. Violette Leduc: Thérèse ja Isabelle
Tutustuin Violette Leduciin muutaman mutkan kautta, kun etsin niin sanottua lesbokirjallisuutta. Leduc kertoo teoksessaan kahden nuoren tytön heräävän seksuaalisuuden tarinan. Etsivä, metaforinen ja assosioiva kieli tuntuu muuttuvan yhdeksi tyttöjen tutkivan ruumiillisen nälän kanssa. Vahvana kontrastina orastavalle rakkaudelle toimii sisäoppilaitoksen normittunut ilmapiiri, säännöt ja salailu, selittämätön häpeä omista haluista. Leduc kirjoittaa omanlaistansa proosaa, joka varmasti viettelee kielellisestä eroottisuudesta kiinnostuneen lukijan.


15. Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus
Kiitos Alice Munron saaman Nobel-palkinnon, olen loppuvuoden kahlaillut innokkaasti läpi kanadalaisen kirjailijan novelleja. Tähän mennessä olen saanut luettua neljä, joista tähänastinen suosikkini on ehdottomasti Viha, ystävyys, rakkaus (mutta on sanottava, että tällä hetkellä kesken oleva Karkulainen todennäköisesti ohittaa tämänkin). Munro kirjoittaa tiukasti arkeen kiinnittyviä tarinoita - elämän tragediat ja suuret romanssit kumpuavat miltei mitättömistä sattumista. Hetkellisyys on myös avainasemassa Munron kertomuksissa, sillä hahmojen elämänmuutokset ovat usein novellien käännekohtia. Mutta vaikka miljöö onkin arkinen, Munrolla on kuitenkin hämmästyttävä kyky tehdä tarinamaailman todellisuus lukijalle vieraaksi ja oudoksi. Munron kokoelmien jälkeen elämää tarkastelee eri vinkkelistä kuin ennen. 


16. Marie Darrieussecq: Sikatotta
Ennen Sikatotta-romaania olin lukenut Marie Darrieussecq'n mystisen ja oudon Kummitusjutun, joka inspiroi lukijassaan mitä moninaisimpia tulkintoja. Päädyin myös tutustumaan lukumaratronilla Darrieussecq'n toiseen pienoisromaaniin, SikatottaanSikatotta oli hauska, tuore ja pelottava kokemus, ja olen ihan varma, että tulen vielä tulevaisuudessa palaamaan tähän kirjaan. Suosittelen tätä teosta ihan kaikille, sillä en en muista törmänneeni koskaan mihinkään vastaavaan ja yhtä riemukkaaseen romaaniin. Darrieussecq vie maagisen realismin aivan uudelle tasolle. 


17. Jeanette Winterson: Oranges Are Not the Only Fruit
Jeanette Winterson kuuluu blogiaikani rakkaimpiin kirjailijalöytöihin, ja huomaan säästeleväni Wintersonin teoksia. Kun on lukenut huonon kirjan, voi huoletta heittäytyä Wintersonin satumaisten maailmojen vietäväksi. Wintersonin esikoisromaani Oranges Are Not the Only Fruit on yhdessä Majakanvartijan kanssa tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen - Wintersonilla on ainutlaatuinen tapa sekoittaa satua ja realismia. Monet Wintersonin teokset käsittelevät seksuaalisuutta, rikkovat normeja ja laajentavat lukijan ajattelua. Suomeksi Wintersonia on mahdollista lukea Bazarin julkaisemana.


---

Päätän tähän listani niistä upeista (ulkomaalaisista) naiskirjailijoista, jotka ovat pysyvästi muokanneet kirjamakuani ja jättäneet minuun teoksiensa kautta syvät jäljet. Toivon, että listalta löytyisi jotakin jokaiselle. Ensi jouluna lupaan listata kotimaiset naiskirjailijasuosikkini, toivottavasti listasta tulee ainakin yhtä pitkä.

Haluaisin kuulla, kuka naiskirjailija(n teos) sinulle on erityisen tärkeä ja miksi. Joululahjaksi toivonkin siis vinkkejä siitä, mitä minun pitäisi lukea jouluna tai vuonna 2014.

Hyvää joulua ja lukurauhaa kaikille lukijoilleni.

Lukekaa hyviä kirjoja.

---

Kirjabloggaajien joulukalenterin eilinen luukku avautui Kulttuuri kukoistaa -blogissa. Huomisen luukun voi käydä kurkkaamassa Lukutoukan kulttuuriblogista.

tiistai 17. joulukuuta 2013

Mika Waltari: Tanssi yli hautojen


Kotimaisen historiallisen romaanin teemakuukausi on alkoi kyllä reippaasti (varaslähdöllä), mutta on sittemmin takunnut koulukirjojen takia. Tällä hetkellä nimittäin luen erästä kurssia varten kolmea teosta, joiden yhteenlaskettu sivumäärä ylittää 1700 sivua... Ja nuo kirjat pitäisi saada luettua tammikuuhun mennessä. Eli kovin montaa historiallista romaania tuskin ehdin enää kuun loppuun mennessä lukea.

Aloitin teemakuukauden Mika Waltarin klassikolla Tanssi yli hautojen. Teos kertoo nuoren Ullan ja Venäjän keisarin kohtaamisesta, äkillisestä rakastumisesta ja lähentymisestä. Aleksanteri lumoutuu Ullan viattomuudesta ja päättäväisyydestä, kun taas Ulla itse ei tunnu pääsevän selville omista tunteistaan ja niiden sopivuudesta. Romanssilla on pysyviä vaikutuksia niin Ullan lähipiiriin kuin Aleksanteriinkin. Ullan vanhempien ylpeyttä keisarin huomio imartelee, mutta neitoa rakastava nuori isänmaallinen Antti ei tiedä, miten enää suhtautua unelmiensa naiseen.

Esimerkiksi Sinuhe Egyptiläiseen verrattuna Tanssi yli hautojen ei tunnu mitenkään erikoiselta, vaan käsittelee aikansa ongelmia ja ilmiöitä varsin läpinäkyvästi. Ullan ja Aleksanterin voi tulkita kahden eri maan metonymioiksi - Ulla liioitellussa viattomuudessaan ja neitsyytensä säilyttäen edustaa Suomea, kun taas turmeltunut ja moraalisten dilemmojen kanssa painiva Aleksanteri antaa kasvot suurvallalle. Romanssissa konkretisoituu maitten väliset monimutkaiset suhteet ja jännitteet, jota korostavat vielä sivuhenkilöitten kaksijakoiset ajatukset keisarista. Onko keisari henkäys jotakin kaunista sivistyneempää ja kenties avartuvaa maailmaa, vai onko hän kiero juonittelija, jonka todelliset kasvot jäävät maskin taa? Nuoren Antin ja tämän ystävän A. I. Arwidsonin kiihkoilut tuovat mieleen ryssävihan, joka vieläkin tuntuu varsin sitkeänä elävän eri puolella Suomea.

Nykylukijana koin läpinäkyvät asetelmat etäännyttäviksi. En tavoittanut sitä historian henkeä (Waltarin romaani julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 1944), joka on varmasti vaikuttanut teoksen syntyyn. Tai ainakaan teoksesta paistava asenne ei vastaa omaa tulkintaani historian tapahtumista, päinvastoin. Lisäksi Ullan hahmon liioiteltu viattomuus tuntuu jopa paikoin loukkaavan lukijan älykkyyttä - kun Ulla kiihottuu seksuaalisesti, hän värähtelee nautinnon kourissa ymmärtämättä mitä tapahtuu.

Nautin kuitenkin Waltarin upeista kerrontataidoista, kyvystä tehdä menneisyydestä elävää. Tanssiaisten tunnelma tuntuu lattian töminänä, hikoiluna ja huohotuksena, pieninä naurahduksina - kohtaukset muuttuvat kuin todeksi. Yksityiskohtien käyttö ja rytmitys on taitavaa, vaihtelu imperfektistä preensenssiin kohdallaan ja hetkellisyyttä korostavaa. Kerronta tasapainottaa asenteellista yksioikoisuutta ja tekee teoksesta lukunautinnon.

Ja jos haukuinkin kirjan ainoata merkittävää naishenkilöä, niin mieshahmot saavat minulta kiitosta. Aleksanteri on herkkä ja ristiriitainen hahmo, joka tuntuu olevan hallitsijana hukassa. Nuori Antti taas tuntuu kaikessa kiihkomielisyydessään sympaattiselta ja samaistuttavalta, ja Ullan rintamalla oleva veli muistuttaa tanssiaisista haltioituvaa lukijaa menneen sodan kauhuista. Waltari tuo teokseensa myös hersyvää komiikkaa Ullan poroporvarillisen isän hahmossa.

Tanssi yli hautojen ei jättänyt jälkeensä mitään erityisiä tuntemuksia, mutta teos oli kuitenkin omalla tavallaan viihdyttävää luettavaa. Sivut kääntyivät tiheään tahtiin, ja tarinamaailman elävyys kiehtoi. En kuitenkaan lupaa hetkeen tarttua Waltarin historialliseen fiktioon, mutta pienoisromaanit sen sijaan kärkkyvät vuoroansa lukulistalla.

---
Osallistun teoksella haasteeseen Ihminen sodassa, kategoriaan V) Sodan liepeillä.
--
Tanssi yli hautojen (1944).
2009, WSOY.
282 sivua.
Päällys Martti Ruokonen.
Kustantajan sivut.