Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

lauantai 21. helmikuuta 2015

Irmari Rantamala: Harhama



Irmari Rantamalan mittavaa yli 1200-sivuista romaania voisi kuvailla Suomen kirjallisuuden oudoksi linnuksi. Harhamaa on mahdotonta sijoittaa pelkästään yhteen tekstilajiin - se on samanaikaisesti sekä kehityskertomus, dostojevskilainen tutkielma hyvän ja pahan kamppailusta sekä Jumalaisen näytelmän hengessä kirjoitettu lyyrillinen suurteos. Kaiken tämän lisäksi teos houkuttelee vielä omaelämäkerrallisiin tulkintoihin, sillä siinä on vahva tunnustuksellinen vire eivätkä päähenkilön vaiheet merkittävästi eroa kirjailijan (Algot Untolan) oman elämän seikkailuista ja onnettomuuksista. Päähenkilö, herra Harhama, etsii itseään vuoroin Venäjän sosialistisen vallankumouksen esimainingeista, bordellista, maaseudun huomasta ja femme fatalen sylistä. Äärimmäisyyksiin laajeneva henkilögalleria käsittää muun muassa Perkeleen ja enkeleitä, Raamatun langenneita hahmoja, talonpoikia, uusia messiaita ja yli-ihmisiä, noitia, pyhiä miehiä, madonnia ja huoria. Harhama on suomalaisen dekadenssin painon alla vajoava kukka, jossa hekumointi vielä levittää huumaavaa tuoksuaan.

Syntyessään Harhama saa lahjaksi äitinsä ja isänsä välisen kiistan, epäilyn Jumalan olemassa olosta. Naturalismin ajatukset degeneraatiosta toteutuvat siten myös Harhamassa, tosin sillä erotuksella, että rappio tuntuu liittyvän fin de sièclelle tyypillisesti kokonaisten kulttuurien tuhoon. Yläluokkaa kuvataan väsyneenä, juuttuneena ja moraalisesti ryvettyneenä, kun taas sosialistisen maailmankatsomuksen juurilta, Venäjän tehtaitten orjapajoista nousee uusi joukkoihminen, joka hänkin lopulta vain tavoittelee omaa vaurastumistaan toisten rikkauksilla. Harhama puolestaan yrittää kohota oman piinaavan etsintänsä yläpuolelle kirjoittamalla suurta teostaan Jumalaa vastaan sekä löytää arvoisensa kuvastajan, johon voi nietzscheläisen yli-ihmisen ideaaliansa peilata.

Harhaman monina eri ideaaleina, suurteoksen palvonnan kohteina, toimivat kovin erilaiset naiset. Magda, yläluokkainen seurapiirineito, on fyysisesti viallinen ja aiottu avioliitto täynnä noitien ennustuksia; Tamara, ristiverinen ja katkera ensi-ihastus seuraa Harhamaa tämän mukana kuin raivotar tai aito rakkaus; viaton ja perheensä puolesta uhrautuva Loolja on Rikoksen ja rangaistuksen Sonjan kaksoisolento. Femme fatalea ja viimeistä Eevaa esittää näyttelijätär, rouva Esempio. Ideaalit toisensa jälkeen sortuvat, vain huoran kruunua kantava Loolja osoittautuu todelliseksi madonnaksi, johon Harhama katkerana kaikkia elämänsä naisia vertaa.

Etsintää ja henkistä hapuilua rytmittää kosmisiin mittoihin kohoava kiista, johon Perkelekin ottaa armeijansa kanssa osaa. Allegoriset kuvat, eri synteihin houkuttelevat alttarit ja enkelit seuraavat toinen toisiansa. Kuvien kaavamaisuus ja Raamatusta lainatut ja hekumoiden uudelleenkirjoitetu kohdat luovat teoksessa illuusion ikuisesti pyörivästä noidankehästä, jossa ihminen on tuomittu lankeamaan yhä uudestaan. Vain kuvat ja alttari vaihtuvat, mutta sielu sortuu ikuisesti. 

Kaiken pohjalla värisee elävä, metaforinen ja katkeileva kieli. Lauseet liittyvät toisiinsa usein kolmen pisteen yhdistäminä. Kaisa Kurikka (1) on tulkinnut Harhaman lauseita erottavia merkkejä spatiaalisesti katkoksen ja välitilan kautta: dekadenssi on katkos murtuneen todellisuuden ja ideaalisen tilan välillä. Itse jäin pohtimaan, voisiko pisteitä lähestyä merkkeinä lyyrillisyydestä, vihjeenä lukea lauseita ja rivejä allekain ja samanaikaisina, ajattomasti kuin runoa:

Kuului hirveä räjähdys ... Äärettömyyden osa tuli tulimerenä ... Kaikki pakahtui pauhuun ja huutoon ja riehuntaan ... Kaikki huusi tuskasta ja ilosta ja kivusta ja voitosta ... Kaikki kieri ja ärjyi tulen seassa...
Maailmoiden syntymähetki oli joutunut ... Tulisumuhirviö oli haljennut tuskiinsa... Maailmoiden emätin oli revennyt ja purki ulos suuria sikiöitänsä ... Tuhansina tulikerinä syöksyivät niistä äärettömyyden sekahirviöt: tuliset tähdet ja kuut ja auringot... Hirmuhuudolla syöksyivät ne radoillensa ... Tappelivat tiestä ... tuhosivat toisiansa ... kierivät tulikerinä ... huusivat kauhuissansa ja etenivät ja alkoivat tulisina tähtinä kieriä ja kiertää äärettömyyden onkalossa ... (osa II, s. 86.)

Ja vertailun vuoksi:

Kuului hirveä räjähdys
Äärettömyyden osa tuli tulimerenä
Kaikki pakahtui pauhuun ja huutoon ja riehuntaan
Kaikki huusi tuskasta ja ilosta ja kivusta ja voitosta
Kaikki kieri ja ärjyi tulen seassa
Maailmoiden syntymähetki oli joutunut
Tulisumuhirviö oli haljennut tuskiinsa
Maailmoiden emätin oli revennyt ja purki ulos suuria sikiöitänsä
Tuhansina tulikerinä syöksyivät niistä äärettömyyden sekahirviöt: tuliset tähdet ja kuut ja auringot
Hirmuhuudolla syöksyivät ne radoillensa
Tappelivat tiestä
tuhosivat toisiansa
kierivät tulikerinä
huusivat kauhuissansa ja etenivät ja alkoivat tulisina tähtinä kieriä ja kiertää äärettömyyden onkalossa 
Toisiinsa kietoutuvat sisäkkäisyydet, mahdottomat kuvat tiloista ja asioista jotka lopulta syövät tai kumoavat itsensä, ylittävät ajan symbolistisen logiikan ja kurkottavat jo kohti surrealistista kuvaamisen tapaa. Harhama on outo kirjallinen sekasikiö, joka vanhoillisesti inhoaa omaa rappiotaan ja uskottelee lukijalleen jossakin kaiken kiiman ja kunnianhimon keskellä piilevän pelastuksen. Samanaikaisesti teos ponnistaa hekuman voimalla yli todellisuuden rajojen, kohti uutta ilmaisua ja näkemisen tapaa.

---

(1) (s. 133-136.) Kurikka, Kaisa (1998): "Elämä on tulikuuma kultavuode..." Irmari Rantamalan Harhaman dekadentti tila. Teoksessa Pirjo Lyytikäinen (toim.): Dekadenssi vuosisadan vaihteessa ja kirjallisuudessa. SKS: Helsinki. s. 127-142.

---
Irmari Rantamala: Harhama, I-II (1909).
1975, Karisto: Hämeenlinna.
I osa 658 s. & II osa 565 s.

lauantai 31. tammikuuta 2015

Don DeLillo: Falling Man


9/11. Jokin on peruuttamattomasti muuttunut.

Don DeLillon Falling Man kertoo erään perheen tarinan koko maailmaa ravistelleen terrori-iskun keskellä ja jälkeen. Falling Man kertoo traumoista, ihmisen tarpeesta paeta ja samalla maanisesti elää uudelleen kokemansa katastrofit, huojunnasta lähtemisen ja jäämisen välillä. Samalla romaanissa käsitellään menetystä, sanojen ja muistojen katoamista, identiteetin järkkymistä. 9/11 sekä erottaa että yhdistää ihmisiä DeLillon tarinamaailmassa.

Äiti Liannen hahmossa seurataan vanhojen tarumojen puhkeamista katastrofin keskellä. Lianne yrittää kontrolloida elämäänsä syöksymällä päin pelkojansa, ennakoimalla luopumista ja menetystä. Kun Liannen isä ei ole suostunut kohtamaan alkavaa muistisairauttaan vaan ampunut itsensä, Lianne on tuomittu toistamaan isänsä menetystä ja rinnakkaista, kadotettua elämäpolkua. Hän johtaa alzheimerista kärsivien kirjoitusryhmää erottamatta, milloin ryhmän jäsenet kertovat tarinoita itselleen, milloin taas Liannea varten.

Falling Manissa henkilöt eivät löydä tukevaa pohjaa, vaan tasapainoilevat jatkuvasti liukkaalla ja viettävällä pinnalla. Isä Keith ajautuu etsimään turruttavia nautintoja onnettomuuden jälkeen, toisaalta taas hän ei voi sivuuttaa sitä, mitä on tapahtunut. Hän palaa ja pakenee, loputtomiin.

Kaiken keskiössä on shokeraava, toistuva, järjetön performanssi. Putoava mies hyppää rakennusten katoilta ympäri kaupunkia, eikä yleisö tiedä miten taiteentekijään pitäisi suhtautua. Mitä tästä kaikesta täytyisi oppia? Putoavassa ruumiissa merkityksellistyvät kaikki ne tunteet, jotka ovat katastrofin myötä luiskahtaneet kielen ulottumattomiin. Kun perheen poika suuntaa kiikarinsa kohti taivasta, uusien "Bill Lawtoneitten" varalta, perhe ei enää tiedä, miten vakuuttaisi lapsensa siitä ettei mitään pahaa tapahdu. Luottamus elämän kantamiseen on järkkynyt lopullisesti.

DeLillon teos ei ole täydellinen romaani. Keskeltä se on jopa tylsä, jännitteetön ja laahaava, mutta osat nousevat lopulta kokonaisuutta tärkeämmiksi ja merkittävimmiksi. Isot teemat, mestarillinen kieli, lukijan pohdinnalle jäävä tila ja trauman logiikan pohdinta yksilötasolla tekevät teoksesta unohtumattoman lukukokemuksen. Ei käy myöskään kieltäminen etteikö teos olisi (etenkin Charlie Hebdon jälkeen) edelleen ajankohtainen. Olemme edelleen aseettomia terroritekojen edessä, emmekä vieläkään ole oppineet puhumaan siitä kaikesta, mitä näihin ihmisyyttä vastaan kohdistuviin rikoksiin kietoutuu.

Luulenpa, että Falling Man kulkee mukanani vielä pitkään.

---
Falling Man (2007).
Picador.
246 s.
Cover Photograph: Katie Day Weisberger

lauantai 17. tammikuuta 2015

Maaria Päivinen: On nälkä, on jano


Hengästyttää, hämmästyttää. Mitä olenkaan juuri lukenut?

Maaria Päivisen romaani On nälkä, on jano uudistaa hienosti kotimaisen romaanikirjallisuuden kenttää. Kieli rouskuu rikki, syntaksi hajoaa ja lauseet katkeavat eri virkkeisiin.

Juonellisesti Päivisen romaanissa tapahtuu kovin vähän. Teos sisältää toki kielelliseksi hekumoinniksi, parodiaksi ja farssiksi yltyviä seksikohtauksia ja raastavaa erontuskaa, mutta pääpaino pysyy aina kielessä. Tapahtumat luovat lähinnä näyttämön ja taustan, jota vasten kertojan monologit ja (mies)huorissa vierailevien naisten mietteet peilautuvat. Romaania on jopa mahdollista tulkita siten, että päähenkilöä vertaa suomen kieleen, joka ajatuu eron kautta kriisiin. Kieli repeytyy, mutta samanaikaisesti kerronta vapautuu kahleistaan.

Emilie, tarinan antisankaritar, on tullut elämässään hajoamispisteeseen. Läpi romaanin hän keikkuu räjähdyksen partaalla, kieriskelee tuhoamisen fantasioissa ja kihisee kiukusta. Erityisesti meluinen naapuri seksimölyineen saa järjestystä rakastavan Emielin roihahtamaan:
"Raivo porisi veressä. Pulssi kiihtyi, ei ollut laskeutua tavalliseksi ollenkaan. Tyyntyäkseen edes hieman Emilie mekkaloi mahdollisimman varhain mahdollisimman ärsyttävästi ja mahdollisimman tavoitteellisesti. Tunki korvatulpat syvälle korvakäytäviinsä ja paukutti kattilankansia makuuhuoneessa, siinä missä oletti Jaskapaskajeen makoilevan, siinä missä sen sänky kenties sijaitsi" (s. 77.)
Tuhoamisen, meluamisen ja rikkomisen myötä syntyy vapaus:

"Rytmi oli täydellisen kadoksissa mutta Emilien korvissa soi vapaus. Suonissa virtasi omituinen laakea ymmärrys. Koko kehon valtasi onnistumisen ilo kun hän purki raivoaan ja jyskytti sananvapauttaan ilmoille syke ja ilme kiihkeänä samalla kun häntä huimasi ja janotti." (s.77.)

Kun järjestykset ja tutut kaavat särkyvät, romaani löytää uuden tavan kertoa ja luoda fiktiivistä maailmaa. Tuhoamisen kautta syntyykin jotain uutta ja tuoretta, ennenkokematonta.

Samalla vimmalla On nälkä, on jano rouskuttaa myös kliseitä, jauhaa niitä parodiaksi ja liioittelee, niin että lopulta on mahdotonta sanoa, missä kritiikki loppuu ja hyberpola alkaa. Ehdoton suosikkikohtani teoksessa oli kolmannen uhrin häpäisy, jossa kukkametaforin varustautunut nainen vaatii vaginansa hurmioitunutta palvontaa ja mystifiointia:

""Hivele samalla, lausu jotain kaunista", ohjaan miehen pään alttarilleni, "nuuhki sitä, eikö ole hellyttävä tuoksu, ihan kuin kevätmetsä! Kuvittele meidät sinne kuljeksimaan pitkin polkuja, tammet humisevat ja me kaksi käsi kädessä, käet kukkuvat, pöllöt tarkkailevat, mustarastaat rapisevat ruohikossa! Ja purot, solisevat sisälläni kuin halu. Haluan sinua", huokailen, "minun suppukukkani kaipaa sinua, antaudu, laita sinne kieli". (s. 49.)
Vaikka Päivisen romaanissa "nainen orjuuttaa miehiä", kyseessä on parodioitu orjuutus. Luonnon ja naiseuden kuluneilla metaforilla leikitellään (Reidar Palmgrenille voisi tehdä ihan hyvää lukaista tämä), mutta niin leikitellään feminismin puhkitoistelluilla naisutopioillakin. On nälkä, on jano pakenee lopullisesti selittävää niskaotetta ja lokeroivia kategorioita, se ei alistu pureskeltavaksi. Tällaisen teoksen vastaanottaminen vaatii lukijalta aivoja ja ajatustyötä, kykyä ja halua nauraa valmiille totuuksille. Hyvä!

Ainoa asia, jota jään harmittelemaan, liittyy kotimaisen kirjallisuuden tämänhetkisiin trendeihin ja siihen, että tällaiselle kokeilevalle ja rikkovalle teokselle ei ole tilausta suuremman yleisön keskuudessa. Juonivoittoisuudella, historiallisilla kehityskertomuksilla, selkeillä linjoilla ja suurilla teemoilla mennään ja kovaa, eikä On nälkä, on jano sovi näihin muotteihin. Harmi, sillä ulkomailla esimerkiksi Eimear McBriden esikoisromaanin A Girl is a Half-formed Thing kaltaiset kokeilevat ja kieltä hajottavat teokset kahmivat jo palkintoja sekä tekevät rakoa isompiin markkinoihin.

Eipä vaan Suomessa, vaikka nälkä ja jano vain yltyvät.

Tätä on saatava lisää.

---
On nälkä, on jano (2014).
Into, 2014.
257 s.
Kansi: Elina Salonen.

tiistai 13. tammikuuta 2015

Amanda Foreman: Georgiana, Duchess of Devonshire



Ensikosketukseni Devonshiren surullisenkuuluisaan herttuattareen tapahtui kotisohvalla muutama vuosi sitten. Olimme J:n kanssa lainanneet hehkutetun draaman, The Dutchessin. Luvassa oli todellakin täyslaidallinen äärimmäistä tunnekuohuilua: raiskausta lähenteleviä seksikohtauksia, itkua ja menetystä, kieroilua ja mustasukkaisuutta. Poloinen Georgiana Cavendish joutuu elokuvassa sietämään julmaa ja tunneköyhää miestään, nöyryyttäviä yhdyntöjä ja yksinäisyyttä. Kaiken lisäksi Georgiana huomaa, ettei voi luottaa keneenkään, kun hänen paras ystävänsä Elizabeth Foster keinottelee itsensä kolmanneksi osapuoleksi keskelle onnetonta avioliittoa. Ilonaiheet jäävät Georgianan elämässä kovin vähiin.

Tällaisen tunteisiin vetoavan elokuvan tarkoitus on varmasti puristaa katsojasta mahdollisimman monta kyyneltä ja huokausta, jättää lähtemätön vaikutus ja päiviä kestävä ahdistus. Minulle kaikki kuvattu sadismi ja kärsimys oli jo liikaa, ja huomasin vain etääntyväni leffan naisrukasta. En siis kokenut, että olisin missään vaiheessa samaistunut Georgianan hahmoon tai sympannut herttuatarta keskellä hirveyksien jatkuvaa sarjatulta. Historiallisuus taas tuntui toimivan elokuvassa lähinnä eksoottisena taustana. Katsomani leffa esitteli minulle random-nyyhkyromaanihenkilön vanhahtavilla mausteilla, ei elävää ihmistä tai mennyttä todellisuutta.

Amanda Foremanin elämäkerta Georgiana, Duchess of Devonshire ei esittele leffasta tuttua Georgianaa. Foremanin elämäkerta esittelee naisen, joka kyllä joutuu koetelluksi, mutta joka samanaikaisesti kehittää uskomattomia keinoja selviytyä, luo muotia, osallistuu poliittiseen elämään ja solmii elinikäisiä ystävyyssuhteita. Foreman ei pyri esittämään Georgianaa pelkästään uhrina, sillä yhtä hyvin herttuatarta voisi tulkita etevänä juonittelijana, häikäilemättömänä uhkapelurina tai nerokkaana muodinluojana. Georgianan hahmossa tuntuvat yhdistyvän monet eri ihmistyypit, ja Foreman kuvaileekin herttuatarta eri paradoksejen ilmentymänä. Elämäkerta ei yritä sovitella tai selitellä näitä ristiriitoja, vaan ammentaa niistä erilaisia pohdiskeluja ja tulkintoja.

Foreman törmäsi Georgianaan ensimmäistä kertaa valmistellessaan väitöskirjaa jostakin aivan muusta. Foreman kertoo, että juuri Georgianan vahva ääni lumosi hänet:
"I was reading a biography of Charles Grey, later Earl Grey, by E. A. Smith, and came across one of her letters. (...) I was struck by her voice, it was so strong, so clear, honest and open, that she made everything I subsequently read seem dull by comparison." (s. xiv)
Tämän jälkeen Foreman anoi Oxfordilta lupaa vaihtaa väitöskirjansa aihetta. Georgianan elämäkerta syntyi väitöskirjan jälkituotoksena, joten sitä edeltää kattava tieteellinen tutkimus. Foremanin teos onkin täynnä täsmentäviä alaviitteitä, ja Georgianan elämä on kudottu osaksi laajempaa poliittista ja ajallista kehystä. Samalla Foreman ottaa myös kantaa esimerkiksi 1700-luvun naisten mahdollisuuksiin ja asemaan yhteiskunnassa sekä uudistaa käsitystä ajan poliittisesta toiminnasta. Tästä syystä esimerkiksi Goergianan syrjähyppy ja mahdollinen lesbinen suhde Elizabeth Fosteriin jäävät vähemmälle huomiolle (toisaalta Foreman huomauttaa, että Georgianan kirjeenvaihtoa sensuroitiin tämän kuoleman jälkeen, mikä rajaa tutkijan mahdollisuuksia saada tietoa Georgianan läheisistä ihmissuhteista). Kyseessä ei ole siis viihteellinen elämäkerta, ja mikäli sellaista odottaa, voi Foremanin teos olla paikoin puuduttavakin. Mutta jos elämäkertaa lukiessaan haluaa matkustaa hetkeksi menneisyyteen, palata sieltä vähän viisaampana ja ymmärtää paremmin menneisyyden ihmisiä ja heidän ratkaisujaan, Foremanin teos on napakymppi.

Foremanin viehtymys Georgianan ääneen kuuluu ja näkyy myös lopputuloksessa. Elämäkerta sisältää paljon kirjekatkelmia, ja välillä tosiaan kuulin Georgianan äänen päässäni. Foremanin teos jättää siis menneisyyden ihmisille tilaa kertoa tapahtumista omalla äänellään sekä antaa heille siten mahdollisuuden kuvailla omia tuntemuksiaan ja ajatuksiaan. Kuvatessaan esimerkiksi sairauksia tai ajan muotia Foreman käyttää ajan sanastoa, mikä elävöittää kertomusta ja vieraannuttaa juuri sopivasti. Foreman kertoo lisäksi esimerkiksi Chatsworthin kartanossa kehittyneestä omasta puhetavasta, jota imitoimalla Devonshiren pariskunnan läheiset ystävät ja tuttavat pystyivät osoittamaan kuuluvansa ajan suosituimpaan seurapiiriin: venytetyt vokaalit ja lapsellinen lässytys suorastaan piinaavat lukijaa.

Georgiana, Duchess of Devonshire on yhtäaikaisesti viihdyttävä lukunautinto, koskettava katsaus mielenkiintoiseen ihmiskohtaloon sekä ajatteluun inspiroivaa historiantutkimusta. Sitä lukee kuten romaania. Lisäksi Foremanin kirjoituksen ansiot eivät jää koskemaan yksistään menneisyyden elävöittämistä, vaan tavislukijan on mahdollista tarkastella myös aikaisempaa historiantutkimusta uudesta näkökulmasta. Foreman sivaltaa elämäkerran lopussa sekä miesten saavutuksiin keskittynyttä poliittista historiaa että feminististä tutkimusta:
"Ironically, Georgiana's political achievements, not to mention the activities of her female contemporaries, have been obscured by the rigidity of modern academic fashion. Most political historians generally follow a conservative approach and ignore the role of women tout court. Most feminist historians concentrate on 'women's occupations' and therefore ignore the world of high politics." (s. 403)
Foremanin teos muistuttaa lukijaansa siitä, että politiikka on monimuotoinen käsite, joka laajenee istuntojen ja päätöksenteon ulkopuolelle. Vaikka naisilla ei olisikaan ollut suoraa poliittista valtaa, he ovat kuitenkin jo 1700-luvulla olleet tärkeitä tekijöitä poliittisissa kampanjoissa, ja lisäksi esimerkiksi seurapiiriemännillä on ollut sosiaalista vaikutusvaltaa, jonka avulla on ollut mahdollista painostaa päätöksentekoa. Foreman peräänkuuluttaakin historiantutkimuksessa kyseenalaistamista ja vuoropuhelua -  kriittistä ja monimuotoista keskustelua, joka leimaa Georgianan ansiokasta elämäkertaa.

--
Georgiana, Duchess of Devonshire (1998).
Flamingo, 1999.
463 s.
Cover painting The Duchess of Devonshire by Thomas Gainsborough.

torstai 8. tammikuuta 2015

Itsekkäät ja ahneet naiset valloittavat maailman - eli mikä feminismissä pelottaa

TwAK on pääasiassa kirjablogi, mutta koen myös tärkeäksi käsitellä ja sivuta itselleni läheisiä aiheita. Tällä kertaa luvassa on pintapuolinen katsaus feminismiin.

Viime aikoina (tai vuosina, riippuu, katsooko ilmiötä kansallisessa vai kansainvälisessä kontekstissa) mediassa on tuntunut kiertävän meemejä ja kannanottoja, joissa reagoidaan voimakkaasti feminismiin. Feminismi esitetään etuoikeutettujen naisten ääriliikkeenä, joka kääntyy radikalismissaan alistamaan milloin miehiä, milloin toisia naisia ja jopa tehotuotettuja eläimiäkin. Lisäksi some-ilmiöitten kommenteissa esiintyvät feministiset kannanotot esimerkiksi seksistisiin vitseihin kuitataan nipottamisena ja huumorintajuttomuutena.

Miksi?

Minulle feminismi edustaa sukupuolten välistä tasa-arvoa. Totta kai minulla on oma lehmä ojassa - en halua tulla syrjityksi työnhaussa sen perusteella, että voin tulla raskaaksi. En myöskään suostu työskentelemään 20-30% prosenttia pienemmällä palkalla kuin mieskollegani. Siksi päätinkin pohtia muutamia uskomuksia ja harhaluuloja, joita feminismiin yleensä julkisuudessa liitetään.


"Ei tarvitse vetää hernettä nenään"

Jos erehtyy kritisoimaan jotakin seksististä heittoa, vitsiä tai meemikuvaa, saa heti syytteitä omasta huumorintajuttomuudestaan. Tarvitseeko kaikkea aina ottaa niin tosissaan? Sehän oli vain vitsi!

Oliko?

Huumori ei itsessään ole pahaa. Miltei kaikelle voi nauraa, ja huumori saattaa tuottaa ahtaaseen kulttuuriseen tilaan tai ympäristöön paljon kaivattua uutta ilmaa. Huumorin avulla voidaan myös kritisoida yhteiskunnallisia epäkohtia ja tuottaa uusia näkökulmia vanhentuneisiin ajattelumalleihin.

Toisaalta huumorin avulla yhtä lailla ylläpidetään ja uusinnetaan stereotypioita. Huumorin avulla voidaan myös oikeuttaa halventamista,  alistamista ja vähättelyä. Hyvä esimerkki ovat naiskuskit. Autoa ajavat naiset joutuvat yleensä harvemmin onnettomuuksiin kuin miehet, mutta silti naiset ovat paljon epävarmempia omista ajotaidoistaan. Voisiko tämä johtua siitä, että nainen auton ratissa on aina vitsi? Että kukaan muija ei osaa taskuparkkeerata? Entäpä, jos nainen ratissa ei olisikaan vitsi, vaan esimerkki? Voisiko tämä vaikuttaa miesten onnettomuustilastoihin?

Kaikki vitsit eivät ole hauskoja, eikä kaikille vitseille tarvitse nauraa vain siksi, että ne ovat vitsejä. Myös huumoria voi ja pitää kritisoida.


"Entäs isät, somalitytöt, kiinalaislapset, nälähädän uhrit ja koe-eläimet?"

Monesti törmää pelkoihin siitä, että ajamalla naisille tasa-arvoisia oikeuksia päädytään alistamaan tai unohtamaan toiset (vähemmistö)ryhmät. Tällainen argumentointi pelaa usein vaihtoehdottomuudella ja vastakkainasetteluilla: miehien ja naisten oikeudet eivät ole kehitettävissä yhdessä, tai keskittymällä esimerkiksi naisten palkkoihin Pohjoismaissa unohdetaan naisten ympärileikkaukset Somaliassa ja whatnot.

Feminismi ei aja naisille etuoikeuksia, vaan sukupuolten välistä tasa-arvoa. Ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa ei myöskään voi mielestäni ajatella pelkästään rajallisina resursseina, joiden jakaminen on aina toiselta pois. Naisten oikeuksien kehittäminen palvelee koko ihmiskunnan etua, ei pelkästään naisten etuja. Se, että kirjoitamme esimerkiksi uusiksi naisten historiaa tai nostamme keskiöön naisten kokemaa väkivaltaa, ei tarkoita, että haluaisimme esittää maailman mustavalkoisena tai väittää, että miehiä kohtaan ei kohdistu väkivaltaa. Kyse on uusista näkökulmista ja huomion kohdistamisesta , ei piilottamisesta tai vääristelystä.

Yksi liike ei koskaan voi poistaa kaikkea maailman epäoikeudenmukaisuutta. Se ei vain ole mahdollista. Jos ongelmia aletaan priorisoimaan tai väittelemään niiden suuruudesta, keskitytään ristiriitojen ratkomisen sijaan tyhjänpäiväiseen kiistelyyn. Toki voidaan sanoa, että nälänhätä on tärkeämpi ongelma kuin vaikkapa naisten palkat Pohjoismaissa. Tämä toteamus ei kuitenkaan poista naisten ja miesten palkkojen välistä kuilua Pohjoismaissa, se vain vie huomiota pienemmiltä epäkohdilta ja antaa tekosyyn torpata kaikenlaisen toimimisen. Lisäksi ongelmien arvottamisesta syntyy loputon ketju, joka tuottaa lopulta vain häviäjiä. Jokainen meistä voi osallistua tasa-arvoisemman ja paremman maailman rakentamiseen, se ei ole pelkästään feminismin velvollisuus.

Femismi on saanut historiansa aikana paljon kriitiikkiä siitä, että se ajaa lähinnä länsimaisten keskiluokkaisten valkoihoisten naisten oikeuksia. Osaltaan tämä kritiikki on ollut ansaittua, mutta siihen on myös reagoitu. Nykypäivän feminismissä puhutaan paljolti intersektionaalisuudesta, jossa naiseutta määrittelevät monet eri tekijät, kuten rotu, luokka, seksuaalinen suuntautuminen ja kansalaisuus. Myös naiseuteen liittyy sisäisiä hierarkioita, valta-asetelmia ja epäoikeudenmukaisuutta. Moni ei myöskään pidä feminismiä enää järjestäytyneenä ja yhtenäisenä liikkeenä, vaan haarautuneena ja erikoistuneena. Nämä asiat tuntuvat usein unohtuvan, kun kritisoidaan feminismiä muka etuoikeutettujen länsimaisten naisten liikkeenä.

"Feminismi vääristelee faktoja ja historiaa"

Ensiksi haluan sanoa, että Eevan tyttäret ei ole tieteellisesti korkeatasoista historiantutkimusta. Feminismin nimissä on tehty (ja varmasti tehdään) provosointia, syyttelyä ja tiesmitä. Mutta niin on tehty monen muunkin liikkeen. Yhden ihmisen tulkinta tai sovellus jonkin liikkeen perusajatuksista ei välttämättä vastaa kokonaisen liikkeen ideologiaa tai oikeuta tuomitsemaan kaikkea feminististä tutkimusta vääristelynä ja provosointina.

Myönnän, että joskus olen törmännyt feminismin nimissä esitettyihin yksinkertaistuksiin ja mustavalkoisuuteen. Siksi myös feminististä tutkimusta pitää voida kritisoida ja kehittää. Mutta että näin voi tapahtua, kritiikin täytyy olla rakentavaa ja ymmärtävää, ei hyökkäävää ja tuomitsevaa. Sokeudesta ja huutamisesta seuraa vain lisää sokeutta ja huutoa.

Kuten jo mainitsin, tiettyjen ongelmien nostaminen keskiöön ei tarkoita sitä, että väittäisimme toisten ongelmien kadonneen. Tutkimusten ja tieteentekemisen arvioinnissa tulisikin ottaa huomioon näkökulmiin liittyvät rajaukset ja painotukset - yksi teos tai tutkimus ei voi kuvata ja esittää kaikkea. Jos kirjoitetaan vaikkapa naisten prostituution historiasta, ei se tarkoita, etteivätkö miehetkin olisi toimineet prostituoituina. Kyse on edelleen näkökulmasta ja siitä, mihin halutaan keskittyä ja mitä nostaa esiin.

Miksi sitten kirjoitetaan naisten historiaa?

Niin sanottu naishistoria (herstory) koetaan usein uhkaksi, aivan kuin keskittymällä naisten kokemuksiin, tekoihin ja saavutuksiin historiassa väärenneltäisiin ja unohdettaisiin miesten historia. Historiaa ei kuitenkaan tarvitse lähestyä näin mustavalkoisesti, vaan näkökulmia voi ajatella toisiaan täydentävinä, kommentoivina ja kritisoivina. Historia kun kuitenkin on rikastuva tiede. Miesten näkökulmasta kirjoitettua historiaa on myös ehditty kirjoittaa (ja kirjoitetaan edelleen) jo vuosisatoja, joten en ymmärrä, miten muutaman vuosikymmenen vaikuttaneet suuntaukset voisivat äkisti hävittää kaiken aikaisemman perinteen.

"Feminismistä on tullut muotiaate, joka on menettänyt kaiken uskottavuutensa"

Minusta feminismiä ei koskaan voi olla liikaa, päinvastoin, mitä enemmän, sitä parempi. Toki täytyy tehdä ero yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja t-paidan ostamisen välille, mutta nämäkään eivät aina ole toisensa poissulkevia asioita. Jos t-paita tai Beyoncen feminismi innostavat ajattelemaan kriittisesti ja ajamaan tasa-arvoa, niin minulla ei ole mitään sitä vastaan.

"Suomi on sinkkuja täynnä - nirppanokille akateemisille femakoille eivät enää tosiduunarit kelpaa"

Ei kelpaa, olen samaa mieltä. Ja hyvä näin, sillä jokaisella on (sukupuolesta riippumatta) oikeus valita kumppaninsa itse.

---

Pahoittelen, jos väänsin liikaa rautalangasta. Joskus vain tuntuu, että näistä jutuista ei koskaan voi tarpeeksi vääntää, vaan aina löytyy joku, joka haluaa tahallaan käsittää väärin.

Toivon kaikille TwAKin lukijoille tasa-arvoisempaa ja parempaa maailmaa.