Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

torstai 23. heinäkuuta 2015

Tarjolla ei ole kalaa - kuinka kirjallisuus muutti lautasmalliani

Tänään aamulla mietin, että minun pitäisi kenties lopettaa kalojen ja muiden merenelävien syöminen. Ei enää lempiruokaani sushia, ei enää katkarapusalaattia tai savustettuja simpukoita.

Oikeastaan olen miettinyt hommaa siitä asti, kun ajauduin parhaimman ystäväni kanssa epämiellyttävään keskusteluun siitä, miksi en syö kanaa mutta sen sijaan kalaa syön. En osannut sanoa muuta, kuin että en pidä kaloja tuntevina ja inhimillisinä olentoina.

Ironista, että tuo on juuri se virke, joka jonkun toisen sanomana muista eläimistä ärsyttää aivan saatanasti. Se katkaisee keskustelun ja kohottaa puhujan kylmään omahyväisyyden torniin, josta käsin on enää mahdotonta käydä minkäänlaista järkevää keskustelua aiheesta.

Jatkoin ällöttävää sössötystäni selittämällä, että olen pienestä pitäen istunut onkimassa ja siten suhteeni kaloihin ravintona on paljon luonnollisempi kuin esimerkiksi tehotuotettuun broileriin. Ikään kuin kuusivuotiaan Nooran pikkukalastelulla olisi mitään tekemistä sen kanssa, kuinka kala päätyy lautaselleni...

Ystäväni heitti takaisin kiusallisia kysymyksiä:

Entä sivusaalis?
Koska sushilautanen, tiesitkö, se on ainakin metrin mittainen?
Entä kasvatettujen lohien kuluttamat antibiootit, väriaineet?
Ilmastotekijät?

Lopulta argumenttini loppuivat kesken, ja päädyin paukuttelemaan ovia ja haistattelemaan koko seurueelle vitut. Menin makuuhuoneeseen itkemään sitä, kuinka lihansyöjäporukka oli päättänyt käydä juuri minun kimppuuni, vaikka minähän tässä olin eniten viaton kun en syönyt kanaa tai lihaa.

Myöhemmin ihmettelin reaktiotani. Miksi ihmeessä suutuin silmittömästi heti, kun joku kyseenalaisti asian, jonka piti olla minulle ihan luonnollinen juttu?

Oliko se sitä sittenkään?

Tänään mietin samaa kysymystä taas uudelleen ja olin jo tullut tulokseen, että tuskin minun syömiseni niin paljon vaikuttavat yhtään mihinkään ja kyllähän jo syön aika vähän kalaa. Että miksi turhaan huolestua, ja olisihan se niin vaikeaa ja mitä sitä sitten söisi ja kuinka sitä oikein osaisi sopeutua ollenkaan, ja niin edespäin.

Ja sitten menin kahvilaan nauttimaan perinteistä aamukahviani.  Mukanani oli David Foster Wallacen esseekokoelma Hauskaa, mutta ei koskaan enää. Ja ensimmäinen teksti oli Gourmet-lehteen kirjoitettu artikkeli hummerifestivaaleista.

En aio selostaa esseen sisältöä, sillä haluaisin, että jokainen kalojen tai muiden eläimien syömisestä vakuuttunut lukisi saman esseen ja miettisi hetken Wallacen kanssa merenelävien syömiseen liittyviä asioita. Kipua, kärsimystä - mutta ennen kaikkea omatunnonkysymyksiä.

Minkä takia varhaiskantainen, mykkä kärsimyksen muoto olisi vähemmän merkityksellinen tai jotenkin helpommin sen ihmisen siedettävissä, joka omalta osaltaan aiheuttaa tuota kärsimystä maksamalla ruoasta, johon tämä kaikki johtaa? (28)

Päätös oli esseen lukemisen jälkeen helppo tehdä. Minun lautaseltani ei tule enää löytymään kalaa tai mitään muitakaan mereneläviä.

---

Kirjallisuus on aikaisemminkin vaikuttanut syömistottumuksiini. Jonathan Safran Foerin populistinen Eläinten syömisestä teos ei kertonut minulle mitään uutta, mutta sai minut ymmärtämään, että tiedän jo liikaa asioista, jotta voisin leikkiä olevani välittämättä niistä. Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut vakuutti minut siirtymään luomutuotettuihin kananmuniin, ja teoksen lukemisen jälkeen olen vähentänyt eläinperäisten tuotteitten kulutusta merkittävästi.

Foerin, Lappalaisen ja Wallacen tekstit ovat keskenään hyvin erilaisia. Silti niissä kaikissa on jotakin yhteistä - ne pakottavat lukijansa kohtaamaan epämiellyttäviä asioita ja haastavat tekemään tiedon perusteella omia johtopäätöksiä. Ihanteellisessa tapauksessa nämä johtopäätökset tietysti myös johtavat käytännön tekoihin. Käytännön teot tosin vaativat avoimuutta ja rohkeutta hypätä kohti tuntematonta mutta varmasti hieman parempaa ja avarampaa tulevaisuutta.

Loikkaaminen voi olla kuitenkin yllättävän vaikeaa. Itsekin olen kerännyt tätä hyppyä varten rohkeutta pitkään. Mutta tänään tuntuu siltä, että olen pisteessä, jossa sokeus satuttaisi minua enemmän kuin uskaltautuminen kohti uutta.

---

Judith Butler kirjoittaa vihapuhetta ja rasisminvastaisia toimia käsittelevän teoksensa Excitable Speech lopussa osuvasti siitä, kuinka uusi ajattelutapa saattaa aiheuttaa meissä pelkoa ja vastustusta. Inhottavan kysymyksen välttelystä tulee helposti puolustusmekanismi, josta maksamme kalliin hinnan:
the fear of thinking, indeed, the fear of the question, becomes a moralized defense of politics... To remain unwilling to rethink one's politics on the basis of questions posed is to opt for a dogmatic stand at the cost of both life and thought. (162)
Jos emme ole valmiita muuttamaan ajatteluamme, koko ihmiskunnan kehitys pysähtyy.

--

Läpikäymäni prosessi on tärkeä muistutus siitä, että hyvin kirjoitetut tekstit pitävät sisällään mielettömiä voimavaroja. Kirjallisuus muuttaa ihmisiä, ja siten myös maailman on mahdollista muuttua.
Jos vain olemme siihen valmiita.

Hyvä kirjallisuus ei kerro lukijalleen, mitä jostakin asiasta tulisi ajatella. Hyvä kirjallisuus pikemminkin antaa lukijalleen työkaluja ajatella asioita paremmin ja lähestyä eettisiä ja moraalisia ongelmia uusista näkökulmista. Hyvä kirjallisuus ei saarnaa, vaan ohjaa ja kyseenalaistaa.

Hyvän lukijan tehtäväksi jää ainoastaan ajatella itse ja uskaltautua muutokseen, jonka hän tuntee jo kolkuttavan mielensä ikkunoita ja ovia.

---

PS. Juhani Lindholmin Wallace-suomennos on erinomainen.


lauantai 11. heinäkuuta 2015

Mietteitä avioliittojuonista

Jeffrey Eugenides vakuuttelee haastattelijaa. Hän on halunnut kirjoittaa romaanin, joka palauttaisi kaunokirjallisuudelle sen arvon suurten kysymysten mediumina. Haastattelija innostuu ja alkaa puhua koko sukupolven kriisistä, jota kirjailija kenties yrittääkin omassa teoksessaan ratkaista.

Liikahdan epämukavasti tuolillani näytön ääressä. Kuka on muka väittänyt, että suuret kysymykset eivät enää olisi kirjallisuuden keskiössä? Entä minkälaisia elämän ja kuoleman kysymyksiä pohditaan amerikkalaiseen college-miljööseen sijoittuvassa romaanissa, jonka kaksi päähenkilöä ovat kiusallisen etuoikeutettuja ja raivostuttavan lapsellisia samalla, kun kertoja suhtautuu kolmanteen sankariin (kenties kertomuksen monimuotoisimpaan hahmoon) katkeruuden sekaisella myrkyllä?

Jotakin merkittävää Eugenides on kuitenkin kirjoittanut - ainakin omasta mielestään. Hän kertoo palauttaneensa avioliittojuonen kertomataiteen keskiöön. Hän on otsikoinut romaaninsa määräisellä artikkelilla "THE" määrättömän sijasta. Samalla hän myöntää, että avioliitto ei enää ole entisensä, ja siksi siitä kirjoittaminen on niin vaikeaa.

---

Onko Eugenides unohtanut Helen Fieldingin Bridget Jonesin ja trilogian vanavedessä syntyneen massiivisen chick litin ja romanttisten elokuvien suon? Vai onko vieläkin niin, että pääasiassa naisten naisille kirjoittaman chick litin voi sivuuttaa kepeänä puuhasteluna, jolla ei ole mitään tekemistä vakavasti otettavan kirjallisuuden kanssa?

Että täysin tietoisesti voi sanoa, että minäpä uudistan kun sitä uudistamista on tapahtunut jo vuosikymmenten verran?

Ehkä olisi turvallisempaa puhua avioliittojuonen sijaan avioliittojuonista. Valinnan prosessi on mutkistunut ja moninaistunut, fyysiset ja metafyysiset kysymykset painottuvat eri kertomuksissa uusista näkökulmista käsin. Esimerkiksi maahanmuuttoon, seksuaalisuuteen tai naisen asemaan liittyvät kysymykset politisoivat avioliittojuonta eri tavoin.

Valinnasta on tullut myös identiteettikysymys. Chimamanda Ngozi Adichien Americanah pöllyttää avioliittojuonesta pölyjä kuvaamalla nuoren nigerialaistaustaisen Ifemelun etsintää Amerikan mantereella. Ifemelun deittailuvaiheet laajenevat lopulta käsittelemään tärkeitä kysymyksiä rodusta, kansallisuudesta ja ymmärretyksi tulemisesta. Sopivuus ei tarkoita Adichien romaanissa pelkästään luonteitten matchia - etnisyyden ymmärtäminen on iso osa toisen kunnioittamista. Ifemelu ei myöskään rajoita etsintäänsä suljettuun lähipiiriinsä verrattuna avioliittojuonen perinteiseen kylämiljööseen, vaan rakkautta tavoitellaan transnationaalisessa mittakaavassa. Kirjeet taas ovat korvautuneet modernilla teknologialla, ja vanha rakkaus saattaa olla vain klikkauksen päässä.

---

Kaikista muutoksista huolimatta avioliittojuonen keskiössä on edelleen nuori nainen, jonka on valittava. Yleensä vaihtoehtoja on kaksi, joskus tosin useampikin. Valinnasta muodostuu yhtälö, jossa muuttujina toimivat sosiaalinen ympäristö, omat toiveet, luonteitten yhteensopivuus ja vanhempien tuki (tai sen puute).

The Marriage Plotissa Madeleine saa boheemilta siskoltaan sinkkutytön selviytymispakkauksen. Boksi sisältää sormeen sattuvan renkaankin  - se vain sattuu olemaan kondomin kuminen reunus.

Kondomin rengas kertoo uudenlaisesta parien etsinnästä, jota määräävät tyystin erilaiset lait kuin Jane Austenin nokkelaa seurapiirimaailmaa. Genren alkutaipaleella ulossuljettu seksuaalinen nautinto ja ihmisten välinen vetovoima luovat äkkiä kehikon koko pariutumiselle. Seksi on teoksen kuvaamassa opiskelijamaailmassa ensimmäinen ja merkittävin ehto sille, kuinka onnistunut tulevasta liitosta muodostuu. Kun Madeline arpoo kahden kilpakosijan välillä, vanhempien unelmavävy Mitchell häviää epäreilusti Leonardille, jonka meriitit rajoittuvat tummiin silmäyksiin, maaniseen älykkyyteen ja kyltymättömään rakasteluun. Kun seksuaalinen vetovoima vastoinkäymisten seurauksena hiipuu, myös koko suhde ajautuu vaaralliselle kurssille.

Opaskirjana tässä hormonihäiriöisten sekasotkussa toimii Roland Barthesin rakkausdiskurssia purkava opus Rakastuneen kielellä, jonka myötä rakkaus ei enää tunnu samalta. Ihmiset rakastuvat Eugenidesin maailmassa vain siksi, koska ovat lukeneet rakkaudesta. Ja kuitenkin nuoret jumalat, joiden pitäisi hakeutua kaikkivoipaisessa älyssään ja ärsyttävässä itsetyytyväisyydessään järjen ja dekonstruktion lujittamalle maalle, hukkuvat tunteittensa kuohuihin.

---

Rakkaus herättää narsistisen toiveen omasta erityisyydestä: juuri minä voi rakastua ja rakastaa aikana, jolloin rakkaus tekee kuolemaa. Minä voi kohota tämän maailman yläpuolelle ja sublimoida oman rakkautensa kärsimykseksi tai uhraukseksi. Kun Mitchell ei saa Madelinea, hän matkustaa ympäri maailmaa ja päätyy viimein Intiaan pesemään kuolevien ruumiita. "This is the body of Christ", lemmentuskaa kärsivä sankari hokee itselleen, vaikka tuntuu samalla kaipaavan enemmän rakastettunsa ruumista. Rakkauden kuoltua jää tyhjä alttari, jonka palvonnan tarve hämmentää minää: helpompaa on kirjoittaa kirje, jonka toivoo jotenkin mystisesti nousevan merkittävämmäksi kuin kaikki mitä koskaan ennen on kirjoitettu. Ikään kuin rakastamisen myötä koko maailmankaikkeus voisi ankkuroitua johonkin pisteeseen tai merkitykseen, josta tulisi pysyvä. Minän tarinaa ei dekonstruoida kuten kaikkia muita rakkauskertomuksia, vaan siitä kirjoitetaan romaani.

Kolmikolla on omat tragediansa. Madelinen tragedia on olla keskinkertainen keskellä nerojen vyyhtiä. Rakkaus Leonardiin on kuin toive tulla erityisen ja komean rakastetun kaltaiseksi, kun taas Leonard kärsii juuri omasta erityislaatuisuudestaan ja siitä, että on kaikkea muuta kuin keskinkertainen. Avioliitto näyttäytyy murtuneelle mielelle keinona kasvaa ehjäksi. Nerous on Eugenidesin kuvaamassa maailmassa piikkikruunu, jonka kantamisesta mielialahäiriön ja yhteiskunnan välinen konflikti tekee lopulta mahdottoman. Mitchell taas kärsii latteasti siitä, ettei maailma olekaan sellainen, millaiseksi hän sen on kuvitellut. Henkinen kasvu tulee mahdolliseksi vain, kun minä voi luopua oman etunsa tavoittelusta ja nähdä toisen tarpeet ensisijaisena.

Avioliittojuonessa ei ole enää kysymys onnistuneista omistajasuhteista tai rakkausliitoista - nyt pitäisi ymmärtää emansipoituneita feministejä. Vaikka The Marriage Plot lupailee takakannessa kuvaavansa rakkautta uudenlaisten aatesuuntausten jälkeen, tuntuu feminismi jäävän lähinnä taustaväriksi. Henkilöt kyllä lukevat ranskalaisia naisajattelijoita, ja Madelinellakin on uusia ajatuksia viktoriaanisesta avioliittojuonesta, mutta näitä ajatuksia ja ajattelijoita ei missään vaiheessa päästetä ääneen. Feminismin vaikutus parisuhteisiin tiivistyy lopulta mauttomaan ja noloon kuukautisvitsiin, jota tiukkapipoinen ja karvajalkainen amatsoni ei suostu ymmärtämään.

Rankkaa.

---

George Eliotin Middlemarchissa Lydgaten ja Rosamundin kuvitelmat avioliitosta ovat romahtaneet. Kun pariskunta riitelee rahasta, Rosamund kiinnittää toistuvasti katseensa kauniiseen kukkavaasiin. Rosamundin olemus tuntuu riippuvan tuon vaasin varassa, eikä aviomies näytä ymmärtävän ostaneensa esineen, jonka elämän hartain toive on seistä esteettisenä objektina ja palvovan katseen kohteena näkyvällä paikalla. Ilman katsetta ja siinä tunnustettua kauneutta Rosamundin elämä menettää merkityksensä. Sen sijaan Lydgatelle juuri estetiikka ja palvonta merkitsevät vähiten - hän ei edes osaa katsoa vaimoaan niin, vaan haaveilee tulevaisuudesta, jossa Rosamund hyväksyisi hänen järkevät päätöksensä. Avioliitosta muodostuu valtataistelu, jossa molemmat rakastajat häviävät.

Idealismin ja todellisuuden jännitteestä on muotoutunut keskeinen elementti avioliittojuonen kudelmassa. Austenin romaaneissa juonirakenne rajaa avioliittoon liittyvät ongelmat usein marginaaliin tai jopa kokonaan juonen ulkopuolelle: Elizabethin ja Darcyn yhteisen elämän ongelmat jäävät lukijan kuviteltavaksi. Austenin kertomuksissa päähenkilön avioliitto näyttäytyy rationaalisena prosessina, johon päädytään pitkän harkinnan ja epäsopivien ehdokkaiden karsinnan tuloksena. Onnettomat ja epäsopivat valinnat koskevat sivuhenkilöitä, ja siten kokemuksellisuus onnettomasta liitosta jää uupumaan.

Toisin on viktoriaanisen ajan romaaneissa, kuten George Eliotin Middlemarchissa. Viktoriaanisen avioliittojuonen minä avioituu haaveittensa ja toiveittensa ajamana. Rakastettu on kuin minän parempi versio, ja liitto siten symbioottiseksi kuviteltu suhde, jossa molemmat voivat kurkottaa kohti valoa. Rakastetusta uhkaa tulla minän rakennusainetta, vapaasti muovattavaa materiaa. Halu ei olekaan enää halua rakastettua kohden, vaan halu suuntautuu lopulta itseen.

On ironista, että juuri Rosamundista tuntuu muotoutuvan koko teoksen mielenkiintoisin henkilö, vaikka hahmo on silkkaa performanssia ja pintaa. Juuri Rosamond kehittyy lopulta eniten, kun voi vihdoin myöntää - tosin vain hetkeksi - oman pikkumaisuutensa ja kasvaa hieman paremmaksi ihmiseksi.

Parhaimmat avioliittojuonet ovat siten usein myös kehityskertomuksia. Jonkin todellinen arvo ymmärretään vasta sitten, kun on melkein myöhäistä. Ja sankaritar ehtii vielä tekemään oikean päätöksen.

---

Eugenidesinkin romaanissa tapahtuu jonkinlaista kehitystä. Kyse ei tosin ole sankarittaren kehittymisestä - Madeline pysyy koko romaanin ajan aivan yhtä tasapaksuna ja litteänä kuin alussakin - vaan mieshahmojen egoilun hiipumisesta. Äänensä lisäksi Madeline menettää myös valinnan mahdollisuuden, kun miespuoliset ihastukset kokevat tietävänsä, mikä naisen todella tekee onnelliseksi tai onnettomaksi.

Ainoa raikas ja piristävä seikka The Marriage Plotissa on oikeastaan keskeisten henkilöitten teeskentelemätön itsekeskeisyys, etuoikeutettu elämä ja keskinkertaisuus. Raivostuttavat hahmot tuovat edes jotakin särmää ja jännitettä avioliittojuoneen, jossa kaikki tuntuu jo sanotulta.

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää




Luin pääsiäisen aikoihin Heidi Jaatisen Kaksi viatonta päivää. Teos ylsi viime vuonna Finlandia-ehdokkaaksi, vaikkakin mustana hevosena. Nappasin kirjan mukaani Hulluilta päiviltä, ja takakansi kuulosti sen verran mielenkiintoiselta, että päätin tarttua romaaniin saman tien.

Jaatisen romaanissa pahaolo kulkee suvun naisten mukana kuin pallo, joka sysätään aina seuraavan syliin. Sistinja toivoo itselleen idyllistä ydinperhettä, huolimatta siitä, että mies osoittautuu arvaamattomaksi ja väkivaltaiseksi. Tytär Hertta keskittyy lähinnä selviämään päivästä toiseen elämässä, jossa ei ole minkäänlaista jatkuvuutta.

Vanhempien toiveet ja halut asettuvat vastakkain lapsen tarpeitten kanssa. Lapsi, jonka on tarkoitus rakastaa ehdottomasti, täyttää ja korvata aukot äidin oman menneisyyden kipupisteissä, kantaa lopulta kokonaisen suvun laiminlyönnit niskassaan. Perheen pienimmän kehitys ja koulunkäynti jäävät vanhempien tulehtuneen suhteen ja päihdeongelmien jalkoihin.

Jaatinen kertoo tarinaa hitaasti, palaten ja uudelleen, välähdysten ja assosiaation avulla. Romaani kiertyy auki monesta eri näkökulmasta kerrottuna, kun sekä äidin että tyttären kokemukset samoista tapahtumista vuotavat yhteen virtaan. Kieli on fragmentaarista - särkyneet haaveet ja trauma jättävät jälkensä syntaksiin. Alkuun lukemisessa on tiettyä raskautta, joka johtuu aikahypyistä ja omintakeisesta kerrontatavasta, miltei nakuttavista ja keskeneräisistä lauseista. Ilmaisussa on pieni kikkailun vivahde, tosin tyylilliset ratkaisut motivoituvat myös temaattisella tasolla.

Kaksi viatonta päivää on pääasiallisesti tendenssiromaani, se siis ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ongelmiin kertomalla yhden suvun tarinan. Alkoholismi ei ole teoksessa parannettavissa rakkaudella - sen sijaan rakastamisesta maksettava hinta muuttuu ajan kuluessa yhä suuremmaksi ja kestämättömämmäksi maksaa. Sistinjan miehen hurmaavasta luonteenpiirteestä muotoutuu pian pakkomielle, ja pienistä yhteenotoista kasvaa henkeä uhkaavia väkivallantekoja. Elämä kiertyy uusien alkujen ja lupausten sykliseksi noidankehäksi, josta vapautuminen näyttää mahdottomalta. Työ ei sekään vastaa Sistinjan mielikuvia, ja ilman koulutusta mahdollisuudet tasapainoiseen elämään kutistuvat merkittävästi. Jaatisen teoksessa pahaolo ei palaudu yhteen alkusyyhyn, vaan muodostaa huonojen valintojen ja epäonnistumisten ketjun, jossa syyllisyyden osoittaminen on toisarvoista.

Jaatisen romaanin ongelmat eivät liity tarinalliseen ainekseen. Ajatus sukupolvia pitkin kulkevasta hädästä ja rakastamisen puutteesta vetoaa lukijaan, mutta kieli ja kerronta etäännyttävät. Kokemus hädästä ei oikein missään vaiheessa tule iholle, vaan jää jonnekin kauas, turhan irralliseksi. Syy tähän piilee romaanin fragmentaarisuudessa ja rakenteellisissa seikoissa. Mielestäni teos toimisikin paremmin, jos kerronnallinen kekseliäisyys olisi jäänyt pienempään rooliin ja antanut tilaa samaistumiselle. Nyt esimerkiksi teoksen loppu, jonka pitäisi toimia jonkinlaisena selittävänä ja kokoavana osasena kuvatulle kärsimykselle, osoittautuu lässähdykseksi. Jännite ei kanna enää loppuun asti, eikä viimeinen osa vaikuta edes niin huolitellulta kuin teos muuten.

En yllättynyt siitä, että teos pääsi Finlandia-ehdokkaaksi. Kaksi viatonta päivää käsittelee tärkeitä ja ajankohtaisia aiheita taiten, mutta ei unohda myöskään kielellisiä ja kerronnallisia ulottuvuuksia. Tekstitaideteoksena Jaatisen romaani on kompleksinen ja harkittu. En silti yllättynyt siitäkään, että teos ei Finlandiaa voittanut, sillä kaikki tyylilliset ja rakenteelliset ratkaisut eivät ole täysin toimivia. Asetelma oli kiinnostava, mutta kokonaisuus ei onnistunut koskettamaan minua.

---
Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää.
2014. Gummerus: Helsinki. 490 s.
Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti.

perjantai 3. huhtikuuta 2015

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max




Kun Toni Morrisonilta kysyttiin, miksi hän halusi kirjailijaksi, hän sanoi halunneensa lukea juuri tietynlaisen kirjan. Koska juuri sellaista kirjaa ei vielä ollut olemassa, Morrisonin oli itse kirjoitettava se. Näin syntyi romaani Sinisimmät silmät, joka on jättänyt pysyvän jäljen amerikkalaiseen kirjallisuuteen.

Onneksi Leena Parkkinen on kirjoittanut juuri sellaisen kirjan, jonka minä olen aina halunnut lukea. Uskon nimittäin, että minusta ei tulisi yhtä hyvää kirjailijaa kuin Toni Morrisonista tai Parkkisesta. Nyt minulla on ilo nauttia kirjabloggaamisesta ja kirjallisuudentutkimuksesta, kahdesta asiasta, jotka tuntuvat erityisen rakkailta silloin, kun kohdalle sattuu jotakin näin upeaa.

Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max on poikkeuksellinen kotimainen historiallinen romaani monessakin mielessä. Kertoja-asetelma ei ole ihan yleisimmästä päästä, sillä tarinaa kertoo toinen siamilaisista kaksosista, Isaac. Vaikka teoksen minäkertojia onkin vain yksi, kokemus tarinamaailmasta on kuitenkin kollektiivinen ja jaettu - Isaac syntyy, varttuu ja elää kiinni kaksoisveljessään, Maxissa. Lisäksi teoksen rakenne loikkii aikatasolta toiselle, ja toisinaan tarinamaailman todellisuuteen eksyy fiktion sisäistä sepitteellisyyttä.

Isaacin ja Maxin yhteinen taival alkaa vuonna 1900 Saksassa, ja päättyy vuonna 1932 Helsingissä. Isaacin rooli tarinassa on kertoa ja tarkkailla, kun taas Max ahmii elämää ja naisia ympäriltään. Väliin mahtuu veljeskateutta, mutta myös ihastumisia ja uusia tuttavuuksia. Erilaisuus ei tee elämästä helpompaa, mutta ei välttämättä vaikeampaakaan. Yhteenkasvaneet ruumiit herättävät mielenkiintoa, vaikka mielenkiinto harvoin Parkkisen romaanissa kasvaa kestäviksi ja syviksi ihmissuhteiksi. Tietyllä tapaa romaania hallitsee melankolinen pohjavire, joka syntyy jatkuvasta menettämisestä. Hylätyksi tuleminen ei ole Isaacille ja Maxille uusi asia, vaan tosiasia, johon on jatkuvasti varauduttava. Joskus on jopa parempi olla se, joka jättää ensin ja siten säästyy suuremmalta surulta. Kunnes sitten saapuu päivä, jolloin toivoisi että kaikki olisi mennyt toisin eikä palaaminen enää ole mahdollista.

Isaac kertoo veljelleen tarinoita siitä, kuinka heidän vanhempansa tapasivat toisensa tai millaista elämä voisi olla. Todellisuus ja Isaacin sadut eivät ole hierarkkisessa suhteessa keskenään, vaan tarinankerronta pehmittää ja paikkaa koettuja kärsimyksiä. Uskomusmaailmat elävät niin vahvoina romaanin sisällä, että lopulta todellisuus ja sepite sekoittuvat keskenään. Lukija ei aina tiedä, milloin Isaac kertoo Maxille keksimiään tarinoita ja milloin oikeita tapahtumia menneisyydestä. Sama efekti leimaa romaanin Angela Carterin Sirkusöitä muistuttavia sirkusvuosia, jolloin kasvukipuihin sekoittuu ripaus todellisuuden järkkymistä ja mystiikkaa. Sinun jälkeesi, Maxia voi lukea myös maagisena realismina.

Kaksostematiikka itsessään tuntuu jo aika loppuunkalutulta luulta kaunokirjallisuuden historiassa. On vainoharhaisia tarinoita, joissa kertomuksen minä juoksee itsensä perässä milloin milläkin kujalla, ja on tarinoita kielletyistä haluista, missä kaksosten kautta kuvataan esimerkiksi homoseksuaalisuutta. Kuluneimmissa skenaarioissa kaksossekoilu saa jopa metafiktiivisiä ulottuvuuksia, kun kertojalla tai päähenkilöllä saattavat mennä tekijät ja fiktiiviset henkilöt sekaisin. Parkkinen ei teoksessaan kuitenkaan märehdi jo pureskeltuja kulkuja, vaan lähinnä konkretisoi ja kuvaa saman ruumiin ja kahden tajunnan ongelmallisuutta. Ja kenties juuri nämä seikat Sinun jälkeesi, Maxista poikkeuksellisen ja aikaakestävän kokonaisuuden.

Parkkinen onnistuu siamilaisten kaksosten näkökulmasta tuottamaan aivan uudenlaista kokemuksellisuutta historiallisen romaanin genreen. Toisaalta Isaac ja Max eivät ole koskaan yksin, toisaalta taas he ovat alati yksin - jakamisen ja ulkopuolisuuden teemat hahmottuvat teoksessa monimuotoisesti ja koskettavasti. Näkökulma ja ajasta toiseen siirtyilevä fragmentaarinen rakenne toimivat yhdessä huolitellun ja kuvailevan (muttei koskaan maalailevan) kielen kanssa, eikä kikkailuun tai melodraamaan ole tarvetta. Lukijana kiinnitin huomiota ainoastaan yksittäisiin sanavalintoihin, joita olisi vielä voinut pohtia lisää, mutta nyt en edes muista, mistä sanoista tai kohdista oli kyse. Menneisyyttä kirjoitetaan yhä enemmän nykyisyydestä käsin ja nykykielen ehdoin, eikä se välttämättä aina ole huono asia.

Romaanin loppu merkityksellistää otsikon uudella tapaa. Vaikka kertomus päättyykin, tarina jättää pysyvän jäljen lukijaansa.

---
Sinun jälkeesi, Max.
2009, Teos.
312 sivua,
Graafinen suunnittelu: Jussi Karjalainen.

torstai 26. maaliskuuta 2015

Korukielen paluu


Viime aikoina olen törmännyt nykyromaaneihin, joissa kieli nousee monella tapaa itse tarinaa tai kerrontaa keskeisempään osaan. Metaforat vyöryvät toistensa päälle, kertoja assosioi villisti, uusia sanamuotoja ja sanontoja syntyy miltei jokaisella sivulla. Aina käytetty kieli ei niinkään edes esitä tai kuvaa mitään, vaan jopa irtoaa taustalla rullaavasta tarinasta. Kielellisesti koristeltu teos muistuttaakin monimutkaista, samanaikaisesti röyhelöistä, kiehkuraista ja sokkeloista rokokoo-korua, jonka päällepukeminen osoittautuu varsin hankalaksi tehtäväksi.

Koristeellisella kielellä en tarkoita sellaista kielellistä uudistamista, joka nivoutuu yhteen teoksen muodon, teeman tai kerronnallisten asetelmien kanssa. Sen sijaan viittaan kieleen, joka on tahallisesti ja keinotekoisesti kohosteista eikä korosta tekstuaalisen taideteoksen muita elementtejä millään tavalla. Koristeellinen kieli on siis tekstuaalinen ylijäämä, jonka yhteys ympäröivään teokseen on hämärtynyt tai uupuu kokonaan. Sille ei löydy funktiota tai syvempää tarkoitusta, paitsi lukijan hengityksen toistuva salpaaminen.

Toisaalta itsetarkoituksellinen röyhelöinti ja pompöösi kieliperformanssi voi jättää vieraaksi. Huomaan, että viimeksi kesken jättämäni teokset ovat olleet juuri tällaisia, kielellisesti kovin kuorrutettuja romaaneita. Kielellinen koristeellisuus ei ole tuonut näihin teoksiin uusia ulottuvuuksia, vaan lähinnä korostanut niiden kuluneita juonikuvioita tai kliseisiä henkilöhahmoja. Ne harvat krumeluuriset tekstit, jotka olen kahlannut sinnikkäästi loppuun, ovat olleet teemoiltaan tai kerronnallisilta valinnoiltaan niin mielenkiintoisia, että olen antanut niille anteeksi kielellisen hekumoinnin.

Mutta millaista tämä koristeellinen kieli on käytännössä? Millaisia kirjailijoita voisi lukea uuden kirjallisen rokokoon edustajiin?

Kotimaisista kirjailijoista ainakin Riikka Pulkkinen tasapainoilee viimeisimmissä romaaneissaan jo kiellisen idiotismin ja nerouden välillä. Romaanissa Totta muistamisen problematiikka ja kerroksisuus onnistuvat pelastamaan lukijan hautautumasta tukahduttavan koreilun alle, mutta viimeisin teos Vieras jää kaikessa kielellisessä muka-kekseliäisyydessään varsin tympeäksi tuttavuudeksi.

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on rimaa hipoen vielä kieltä uudistava taideteos, mutta metaforista kermaa olisi siinäkin voinut lusikoida vähemmäksi ilman, että kokonaisuus olisi siitä kärsinyt. Aurinkoisia aamuja on teoksessa monia, eivätkä kaikki niistä valkene kielellisesti niin hienoiksi kuin toiset:

Nostan keittiön ikkunan sälekaihtimet ylös ja näen auringon heräävän metsän reunassa kuusenhavupatjalla ja avaavan silmät violetinpunaisen peiton alla. 
Kielikuva patjaltaan nousevasta auringosta ei näytä kuluvan kirjallisuudessa käyttökelvottomaksi edes sadassa vuodessa. Eikö olisi riittänyt, että aurinko olisi vain herännyt? Eikö siinä olisi ollut jo metaforisuutta ja personifikaatiota tarpeeksi? Miksi auringolla on vielä peittokin ja avattavat silmät?


Sekä Pulkkinen että Rauhala kuuluvat kotimaisen kirjallisuuden kärkinimiin - heidän teoksiaan on myyty paljon. Totta oli myös ilmestymisvuotenaan Finlandia-ehdokkaana, ja Taivaslaulu palkittiin Blogistanian Finlandialla. Korukielelle löytyy siis tilausta sekä korkeakirjallisuuden että tavislukijoiden keskuudessa.


Ei pidä ajatella, että korukielisyys olisi sukupuolittunut ilmiö, sillä miehetkin ovat kantaneet omat romuluiset helmensä osaksi kielellistä kukkaniittyä. Esimerkiksi Reidar Palmgrenin Sudenmarja pursuaa kliseisiä luontometaforia ja animaalisen ihmisyyden tavoittelua kielen keinoin. Naisen ja miehen välistä seksuaalista kanssakäymistä kuvataan rinnastamalla peniksen hyväily ja kissan tassujen leivonta toisiinsa:

Naisen käsi liukui reittä myöten ylös, kohti haaroja. Kohtasi kohouman, hidastui siihen ja alkoi puristella housujen läpi. Kämmen aukeni ja sulkeutui, kuin kissanpentu lypsäisi maitoa emonsa nisästä.
Tämä on vain yksi niistä lukuisista kohdista, jotka saivat minut jättämään lukemisen kesken. Aluksi toivoin, että kyseessä olisi satiirinen lähestymistapa naisen ja luonnon jo kliseiseksi muodostuneeseen symboliikkaan, mutta naamani venähti, kun tajusin Sudenmarjan olevan ihan vakavissaan kirjoitettua setämäistä seksivauta.

Ei juuri helpota, että Sudenmarjaa on verrattu nyt vaikkapa Juhani Ahon tuotantoon. Sudenmarjassa kun ei ole minkäänlaisia merkkejä muodon uudistamisesta tai ajallisesti puhuttelevasta naiskuvauksesta, toisin kuin Aholla. Kyseessä on pikemminkin kielellisesti kömpelö ja etova fantasia, joka on ajastaan jäljessä ainakin sadalla vuodella.

---

Myös ulkomailla on herätty ihannoimaan kukkeaa kiemurointia. Viime vuoden The Man Booker Prizen voittajateos, Richard Flanaganin The Narrow Road to the Deep North, tarjoilee sokeria ja tarkoituksetonta mannaa milloin missäkin välissä, vaikkapa nyt kertojan miettiessä seikkaluja naisen korvan pyörteissä:

he whispered into the coral shell of her ear, an organ of women he found unspeakably moving in its soft, whorling vortex, and which always seemed to him an invitation to adventure.
Lisäksi Flanagan tuntuu ihastuneen erityisesti sanoihin vortex ja wondrous - wondrous kuvailee teoksessa muun muassa naisen pakaroitten kaarta ja nännejä. The wondrous curve of her buttocks.

Kerrassaan viidenkymmenentuhannen punnan arvoista ihmeellisyyttä.

---

Oma suhteeni vallitsevaan trendiin on hieman kaksijakoinen. Toisaalta iloitsen sellaisista teoksista kuin Katja Ketun raju Kätilö, Aki Ollikaisen Nälkävuosi tai Maaria Päivisen On nälkä, on jano, mutta toisaalta taas huomaan välillä ihmetteleväni koristeellista kieltä ja sen loputtomalta näyttävää suosiota. Ilmiö muistuttaa kieltämättä kiusallisesti keisarin uusia vaatteita: mitä monimutkaisempaa ja koukeroisempaa, sitä enemmän ihastelua ja suitsutusta. Vaikka upeassa kielessä sitten kuinka olisi kyse vain hienolta kalskahtavasta homepöllytyksestä tai hölynpölystä.

En halua moralisoida ketään kirjallisten mieltymysten perusteella, mutta ehkä joskus on ihan hyvä muistuttaa, että kaikki mikä kiiltää ei ole kultaa. Lisäksi välillä tuntuu siltä, että jo ihan itsessään hienot tarinat ja mielenkiintoiset kertomukset jäävät kielellisen ylijäämän jalkoihin. Korukieli ei välttämättä aina ole se viimeinen säihke, joka saa lukijan huokailemaan tekstuaalisen hurman partaalla, vaan joskus se saattaa vieraannuttaa ja etäännyttää liiaksi sekä syödä perustan muuten kovin mielenkiintoiselta kokonaisuudelta.

Parhaimmillaan kielellinen nokkeluus toki tuottaa kokonaan uudenlaisen tavan esittää fiktiivistä todellisuutta. Se avaa uusia ikkunoita kieleen ja mieleen, nostaa esille uusia puolia tutuista muodoista sekä luo uusia keinoja käsitellä vaikeita aiheita. Mutta yhtä hyvin kielellinen revittely voi koitua teoksen kirjalliseksi sudenkuopaksi, josta voi olla vaikeaa enää nousta yksinkertaisempaan ja terävämpään ilmaisuun.

Kaikki kirjailijat kun eivät voi olla monikafagerholmeja, eivät edes juhaniahoja.