Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää




Luin pääsiäisen aikoihin Heidi Jaatisen Kaksi viatonta päivää. Teos ylsi viime vuonna Finlandia-ehdokkaaksi, vaikkakin mustana hevosena. Nappasin kirjan mukaani Hulluilta päiviltä, ja takakansi kuulosti sen verran mielenkiintoiselta, että päätin tarttua romaaniin saman tien.

Jaatisen romaanissa pahaolo kulkee suvun naisten mukana kuin pallo, joka sysätään aina seuraavan syliin. Sistinja toivoo itselleen idyllistä ydinperhettä, huolimatta siitä, että mies osoittautuu arvaamattomaksi ja väkivaltaiseksi. Tytär Hertta keskittyy lähinnä selviämään päivästä toiseen elämässä, jossa ei ole minkäänlaista jatkuvuutta.

Vanhempien toiveet ja halut asettuvat vastakkain lapsen tarpeitten kanssa. Lapsi, jonka on tarkoitus rakastaa ehdottomasti, täyttää ja korvata aukot äidin oman menneisyyden kipupisteissä, kantaa lopulta kokonaisen suvun laiminlyönnit niskassaan. Perheen pienimmän kehitys ja koulunkäynti jäävät vanhempien tulehtuneen suhteen ja päihdeongelmien jalkoihin.

Jaatinen kertoo tarinaa hitaasti, palaten ja uudelleen, välähdysten ja assosiaation avulla. Romaani kiertyy auki monesta eri näkökulmasta kerrottuna, kun sekä äidin että tyttären kokemukset samoista tapahtumista vuotavat yhteen virtaan. Kieli on fragmentaarista - särkyneet haaveet ja trauma jättävät jälkensä syntaksiin. Alkuun lukemisessa on tiettyä raskautta, joka johtuu aikahypyistä ja omintakeisesta kerrontatavasta, miltei nakuttavista ja keskeneräisistä lauseista. Ilmaisussa on pieni kikkailun vivahde, tosin tyylilliset ratkaisut motivoituvat myös temaattisella tasolla.

Kaksi viatonta päivää on pääasiallisesti tendenssiromaani, se siis ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ongelmiin kertomalla yhden suvun tarinan. Alkoholismi ei ole teoksessa parannettavissa rakkaudella - sen sijaan rakastamisesta maksettava hinta muuttuu ajan kuluessa yhä suuremmaksi ja kestämättömämmäksi maksaa. Sistinjan miehen hurmaavasta luonteenpiirteestä muotoutuu pian pakkomielle, ja pienistä yhteenotoista kasvaa henkeä uhkaavia väkivallantekoja. Elämä kiertyy uusien alkujen ja lupausten sykliseksi noidankehäksi, josta vapautuminen näyttää mahdottomalta. Työ ei sekään vastaa Sistinjan mielikuvia, ja ilman koulutusta mahdollisuudet tasapainoiseen elämään kutistuvat merkittävästi. Jaatisen teoksessa pahaolo ei palaudu yhteen alkusyyhyn, vaan muodostaa huonojen valintojen ja epäonnistumisten ketjun, jossa syyllisyyden osoittaminen on toisarvoista.

Jaatisen romaanin ongelmat eivät liity tarinalliseen ainekseen. Ajatus sukupolvia pitkin kulkevasta hädästä ja rakastamisen puutteesta vetoaa lukijaan, mutta kieli ja kerronta etäännyttävät. Kokemus hädästä ei oikein missään vaiheessa tule iholle, vaan jää jonnekin kauas, turhan irralliseksi. Syy tähän piilee romaanin fragmentaarisuudessa ja rakenteellisissa seikoissa. Mielestäni teos toimisikin paremmin, jos kerronnallinen kekseliäisyys olisi jäänyt pienempään rooliin ja antanut tilaa samaistumiselle. Nyt esimerkiksi teoksen loppu, jonka pitäisi toimia jonkinlaisena selittävänä ja kokoavana osasena kuvatulle kärsimykselle, osoittautuu lässähdykseksi. Jännite ei kanna enää loppuun asti, eikä viimeinen osa vaikuta edes niin huolitellulta kuin teos muuten.

En yllättynyt siitä, että teos pääsi Finlandia-ehdokkaaksi. Kaksi viatonta päivää käsittelee tärkeitä ja ajankohtaisia aiheita taiten, mutta ei unohda myöskään kielellisiä ja kerronnallisia ulottuvuuksia. Tekstitaideteoksena Jaatisen romaani on kompleksinen ja harkittu. En silti yllättynyt siitäkään, että teos ei Finlandiaa voittanut, sillä kaikki tyylilliset ja rakenteelliset ratkaisut eivät ole täysin toimivia. Asetelma oli kiinnostava, mutta kokonaisuus ei onnistunut koskettamaan minua.

---
Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää.
2014. Gummerus: Helsinki. 490 s.
Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti.

perjantai 3. huhtikuuta 2015

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max




Kun Toni Morrisonilta kysyttiin, miksi hän halusi kirjailijaksi, hän sanoi halunneensa lukea juuri tietynlaisen kirjan. Koska juuri sellaista kirjaa ei vielä ollut olemassa, Morrisonin oli itse kirjoitettava se. Näin syntyi romaani Sinisimmät silmät, joka on jättänyt pysyvän jäljen amerikkalaiseen kirjallisuuteen.

Onneksi Leena Parkkinen on kirjoittanut juuri sellaisen kirjan, jonka minä olen aina halunnut lukea. Uskon nimittäin, että minusta ei tulisi yhtä hyvää kirjailijaa kuin Toni Morrisonista tai Parkkisesta. Nyt minulla on ilo nauttia kirjabloggaamisesta ja kirjallisuudentutkimuksesta, kahdesta asiasta, jotka tuntuvat erityisen rakkailta silloin, kun kohdalle sattuu jotakin näin upeaa.

Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max on poikkeuksellinen kotimainen historiallinen romaani monessakin mielessä. Kertoja-asetelma ei ole ihan yleisimmästä päästä, sillä tarinaa kertoo toinen siamilaisista kaksosista, Isaac. Vaikka teoksen minäkertojia onkin vain yksi, kokemus tarinamaailmasta on kuitenkin kollektiivinen ja jaettu - Isaac syntyy, varttuu ja elää kiinni kaksoisveljessään, Maxissa. Lisäksi teoksen rakenne loikkii aikatasolta toiselle, ja toisinaan tarinamaailman todellisuuteen eksyy fiktion sisäistä sepitteellisyyttä.

Isaacin ja Maxin yhteinen taival alkaa vuonna 1900 Saksassa, ja päättyy vuonna 1932 Helsingissä. Isaacin rooli tarinassa on kertoa ja tarkkailla, kun taas Max ahmii elämää ja naisia ympäriltään. Väliin mahtuu veljeskateutta, mutta myös ihastumisia ja uusia tuttavuuksia. Erilaisuus ei tee elämästä helpompaa, mutta ei välttämättä vaikeampaakaan. Yhteenkasvaneet ruumiit herättävät mielenkiintoa, vaikka mielenkiinto harvoin Parkkisen romaanissa kasvaa kestäviksi ja syviksi ihmissuhteiksi. Tietyllä tapaa romaania hallitsee melankolinen pohjavire, joka syntyy jatkuvasta menettämisestä. Hylätyksi tuleminen ei ole Isaacille ja Maxille uusi asia, vaan tosiasia, johon on jatkuvasti varauduttava. Joskus on jopa parempi olla se, joka jättää ensin ja siten säästyy suuremmalta surulta. Kunnes sitten saapuu päivä, jolloin toivoisi että kaikki olisi mennyt toisin eikä palaaminen enää ole mahdollista.

Isaac kertoo veljelleen tarinoita siitä, kuinka heidän vanhempansa tapasivat toisensa tai millaista elämä voisi olla. Todellisuus ja Isaacin sadut eivät ole hierarkkisessa suhteessa keskenään, vaan tarinankerronta pehmittää ja paikkaa koettuja kärsimyksiä. Uskomusmaailmat elävät niin vahvoina romaanin sisällä, että lopulta todellisuus ja sepite sekoittuvat keskenään. Lukija ei aina tiedä, milloin Isaac kertoo Maxille keksimiään tarinoita ja milloin oikeita tapahtumia menneisyydestä. Sama efekti leimaa romaanin Angela Carterin Sirkusöitä muistuttavia sirkusvuosia, jolloin kasvukipuihin sekoittuu ripaus todellisuuden järkkymistä ja mystiikkaa. Sinun jälkeesi, Maxia voi lukea myös maagisena realismina.

Kaksostematiikka itsessään tuntuu jo aika loppuunkalutulta luulta kaunokirjallisuuden historiassa. On vainoharhaisia tarinoita, joissa kertomuksen minä juoksee itsensä perässä milloin milläkin kujalla, ja on tarinoita kielletyistä haluista, missä kaksosten kautta kuvataan esimerkiksi homoseksuaalisuutta. Kuluneimmissa skenaarioissa kaksossekoilu saa jopa metafiktiivisiä ulottuvuuksia, kun kertojalla tai päähenkilöllä saattavat mennä tekijät ja fiktiiviset henkilöt sekaisin. Parkkinen ei teoksessaan kuitenkaan märehdi jo pureskeltuja kulkuja, vaan lähinnä konkretisoi ja kuvaa saman ruumiin ja kahden tajunnan ongelmallisuutta. Ja kenties juuri nämä seikat Sinun jälkeesi, Maxista poikkeuksellisen ja aikaakestävän kokonaisuuden.

Parkkinen onnistuu siamilaisten kaksosten näkökulmasta tuottamaan aivan uudenlaista kokemuksellisuutta historiallisen romaanin genreen. Toisaalta Isaac ja Max eivät ole koskaan yksin, toisaalta taas he ovat alati yksin - jakamisen ja ulkopuolisuuden teemat hahmottuvat teoksessa monimuotoisesti ja koskettavasti. Näkökulma ja ajasta toiseen siirtyilevä fragmentaarinen rakenne toimivat yhdessä huolitellun ja kuvailevan (muttei koskaan maalailevan) kielen kanssa, eikä kikkailuun tai melodraamaan ole tarvetta. Lukijana kiinnitin huomiota ainoastaan yksittäisiin sanavalintoihin, joita olisi vielä voinut pohtia lisää, mutta nyt en edes muista, mistä sanoista tai kohdista oli kyse. Menneisyyttä kirjoitetaan yhä enemmän nykyisyydestä käsin ja nykykielen ehdoin, eikä se välttämättä aina ole huono asia.

Romaanin loppu merkityksellistää otsikon uudella tapaa. Vaikka kertomus päättyykin, tarina jättää pysyvän jäljen lukijaansa.

---
Sinun jälkeesi, Max.
2009, Teos.
312 sivua,
Graafinen suunnittelu: Jussi Karjalainen.

torstai 26. maaliskuuta 2015

Korukielen paluu


Viime aikoina olen törmännyt nykyromaaneihin, joissa kieli nousee monella tapaa itse tarinaa tai kerrontaa keskeisempään osaan. Metaforat vyöryvät toistensa päälle, kertoja assosioi villisti, uusia sanamuotoja ja sanontoja syntyy miltei jokaisella sivulla. Aina käytetty kieli ei niinkään edes esitä tai kuvaa mitään, vaan jopa irtoaa taustalla rullaavasta tarinasta. Kielellisesti koristeltu teos muistuttaakin monimutkaista, samanaikaisesti röyhelöistä, kiehkuraista ja sokkeloista rokokoo-korua, jonka päällepukeminen osoittautuu varsin hankalaksi tehtäväksi.

Koristeellisella kielellä en tarkoita sellaista kielellistä uudistamista, joka nivoutuu yhteen teoksen muodon, teeman tai kerronnallisten asetelmien kanssa. Sen sijaan viittaan kieleen, joka on tahallisesti ja keinotekoisesti kohosteista eikä korosta tekstuaalisen taideteoksen muita elementtejä millään tavalla. Koristeellinen kieli on siis tekstuaalinen ylijäämä, jonka yhteys ympäröivään teokseen on hämärtynyt tai uupuu kokonaan. Sille ei löydy funktiota tai syvempää tarkoitusta, paitsi lukijan hengityksen toistuva salpaaminen.

Toisaalta itsetarkoituksellinen röyhelöinti ja pompöösi kieliperformanssi voi jättää vieraaksi. Huomaan, että viimeksi kesken jättämäni teokset ovat olleet juuri tällaisia, kielellisesti kovin kuorrutettuja romaaneita. Kielellinen koristeellisuus ei ole tuonut näihin teoksiin uusia ulottuvuuksia, vaan lähinnä korostanut niiden kuluneita juonikuvioita tai kliseisiä henkilöhahmoja. Ne harvat krumeluuriset tekstit, jotka olen kahlannut sinnikkäästi loppuun, ovat olleet teemoiltaan tai kerronnallisilta valinnoiltaan niin mielenkiintoisia, että olen antanut niille anteeksi kielellisen hekumoinnin.

Mutta millaista tämä koristeellinen kieli on käytännössä? Millaisia kirjailijoita voisi lukea uuden kirjallisen rokokoon edustajiin?

Kotimaisista kirjailijoista ainakin Riikka Pulkkinen tasapainoilee viimeisimmissä romaaneissaan jo kiellisen idiotismin ja nerouden välillä. Romaanissa Totta muistamisen problematiikka ja kerroksisuus onnistuvat pelastamaan lukijan hautautumasta tukahduttavan koreilun alle, mutta viimeisin teos Vieras jää kaikessa kielellisessä muka-kekseliäisyydessään varsin tympeäksi tuttavuudeksi.

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on rimaa hipoen vielä kieltä uudistava taideteos, mutta metaforista kermaa olisi siinäkin voinut lusikoida vähemmäksi ilman, että kokonaisuus olisi siitä kärsinyt. Aurinkoisia aamuja on teoksessa monia, eivätkä kaikki niistä valkene kielellisesti niin hienoiksi kuin toiset:

Nostan keittiön ikkunan sälekaihtimet ylös ja näen auringon heräävän metsän reunassa kuusenhavupatjalla ja avaavan silmät violetinpunaisen peiton alla. 
Kielikuva patjaltaan nousevasta auringosta ei näytä kuluvan kirjallisuudessa käyttökelvottomaksi edes sadassa vuodessa. Eikö olisi riittänyt, että aurinko olisi vain herännyt? Eikö siinä olisi ollut jo metaforisuutta ja personifikaatiota tarpeeksi? Miksi auringolla on vielä peittokin ja avattavat silmät?


Sekä Pulkkinen että Rauhala kuuluvat kotimaisen kirjallisuuden kärkinimiin - heidän teoksiaan on myyty paljon. Totta oli myös ilmestymisvuotenaan Finlandia-ehdokkaana, ja Taivaslaulu palkittiin Blogistanian Finlandialla. Korukielelle löytyy siis tilausta sekä korkeakirjallisuuden että tavislukijoiden keskuudessa.


Ei pidä ajatella, että korukielisyys olisi sukupuolittunut ilmiö, sillä miehetkin ovat kantaneet omat romuluiset helmensä osaksi kielellistä kukkaniittyä. Esimerkiksi Reidar Palmgrenin Sudenmarja pursuaa kliseisiä luontometaforia ja animaalisen ihmisyyden tavoittelua kielen keinoin. Naisen ja miehen välistä seksuaalista kanssakäymistä kuvataan rinnastamalla peniksen hyväily ja kissan tassujen leivonta toisiinsa:

Naisen käsi liukui reittä myöten ylös, kohti haaroja. Kohtasi kohouman, hidastui siihen ja alkoi puristella housujen läpi. Kämmen aukeni ja sulkeutui, kuin kissanpentu lypsäisi maitoa emonsa nisästä.
Tämä on vain yksi niistä lukuisista kohdista, jotka saivat minut jättämään lukemisen kesken. Aluksi toivoin, että kyseessä olisi satiirinen lähestymistapa naisen ja luonnon jo kliseiseksi muodostuneeseen symboliikkaan, mutta naamani venähti, kun tajusin Sudenmarjan olevan ihan vakavissaan kirjoitettua setämäistä seksivauta.

Ei juuri helpota, että Sudenmarjaa on verrattu nyt vaikkapa Juhani Ahon tuotantoon. Sudenmarjassa kun ei ole minkäänlaisia merkkejä muodon uudistamisesta tai ajallisesti puhuttelevasta naiskuvauksesta, toisin kuin Aholla. Kyseessä on pikemminkin kielellisesti kömpelö ja etova fantasia, joka on ajastaan jäljessä ainakin sadalla vuodella.

---

Myös ulkomailla on herätty ihannoimaan kukkeaa kiemurointia. Viime vuoden The Man Booker Prizen voittajateos, Richard Flanaganin The Narrow Road to the Deep North, tarjoilee sokeria ja tarkoituksetonta mannaa milloin missäkin välissä, vaikkapa nyt kertojan miettiessä seikkaluja naisen korvan pyörteissä:

he whispered into the coral shell of her ear, an organ of women he found unspeakably moving in its soft, whorling vortex, and which always seemed to him an invitation to adventure.
Lisäksi Flanagan tuntuu ihastuneen erityisesti sanoihin vortex ja wondrous - wondrous kuvailee teoksessa muun muassa naisen pakaroitten kaarta ja nännejä. The wondrous curve of her buttocks.

Kerrassaan viidenkymmenentuhannen punnan arvoista ihmeellisyyttä.

---

Oma suhteeni vallitsevaan trendiin on hieman kaksijakoinen. Toisaalta iloitsen sellaisista teoksista kuin Katja Ketun raju Kätilö, Aki Ollikaisen Nälkävuosi tai Maaria Päivisen On nälkä, on jano, mutta toisaalta taas huomaan välillä ihmetteleväni koristeellista kieltä ja sen loputtomalta näyttävää suosiota. Ilmiö muistuttaa kieltämättä kiusallisesti keisarin uusia vaatteita: mitä monimutkaisempaa ja koukeroisempaa, sitä enemmän ihastelua ja suitsutusta. Vaikka upeassa kielessä sitten kuinka olisi kyse vain hienolta kalskahtavasta homepöllytyksestä tai hölynpölystä.

En halua moralisoida ketään kirjallisten mieltymysten perusteella, mutta ehkä joskus on ihan hyvä muistuttaa, että kaikki mikä kiiltää ei ole kultaa. Lisäksi välillä tuntuu siltä, että jo ihan itsessään hienot tarinat ja mielenkiintoiset kertomukset jäävät kielellisen ylijäämän jalkoihin. Korukieli ei välttämättä aina ole se viimeinen säihke, joka saa lukijan huokailemaan tekstuaalisen hurman partaalla, vaan joskus se saattaa vieraannuttaa ja etäännyttää liiaksi sekä syödä perustan muuten kovin mielenkiintoiselta kokonaisuudelta.

Parhaimmillaan kielellinen nokkeluus toki tuottaa kokonaan uudenlaisen tavan esittää fiktiivistä todellisuutta. Se avaa uusia ikkunoita kieleen ja mieleen, nostaa esille uusia puolia tutuista muodoista sekä luo uusia keinoja käsitellä vaikeita aiheita. Mutta yhtä hyvin kielellinen revittely voi koitua teoksen kirjalliseksi sudenkuopaksi, josta voi olla vaikeaa enää nousta yksinkertaisempaan ja terävämpään ilmaisuun.

Kaikki kirjailijat kun eivät voi olla monikafagerholmeja, eivät edes juhaniahoja.

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Luin romaanin vieraalla kielellä



Vietin alkuvuodesta vähän yli kuukauden tuskaillen avoimien sanakirjojen keskellä tekemässä jotakin sellaista, mikä olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten. Pöydällä lepäsi avoinna Henry Parlandin Sönder (suomennettu nimikkeellä Rikki), ensimmäinen romaani, jonka tulisin lukemaan kokonaan ruotsiksi. Siksi tämä postaus käsittelee enemmän ruotsiksi lukemisen kokemusta eikä niinkään romaania itsessään.

Inspiraation lukuprojektiin sain pakolliselta virkamiesruotsinkurssilta. Ja onhan se nyt kumma, jos sanon opiskelevani Suomen kirjallisuutta ja haaveilevani tutkijan urasta, mutta en osaakaan toista Suomen virallisista kielistä ja joudun tästä syystä lukemaan tuoreet westöni ja fagerholmini käännöksinä... Suorastaan noloa. Asialle oli tehtävä jotakin.

Niinpä sattui, että normaalilla visiitilläni Akateemiseen päädyinkin silmäilemään englanninkielisten pokkareitten sijaan ruotsinkielisiä teoksia. Jotakin lyhyttä mutta kiinnostavaa pitäisi löytää. Ensimmäinen ongelmani koski huonoa ruotsinkielisten kirjailijoitten tuntemusta - en tiennyt nykykirjailijoista mitään enkä halunnut, että ensimmäinen ruotsiksi lukemani kirja osoittautuisi sisällöltään rosvosektoriksi, sillä varmasti joutuisin tappelemaan jo yksistään kielen kanssa ihan tarpeeksi. Päädyin lopulta valitsemaan noin 140-sivuisen teoksen, josta olin jo aiemmin jollakin kurssilla kuullut. Tämä teos oli siis suomenruotsalaisen Henry Parlandin ainoa romaani, Sönder.

Ensiksi on sanottava, että epätoivo ehti kalvaa moneen otteeseen. Ehdin ärsyyntyä omasta hitaudestani, unohtuneista sanoista ja laiminlyödystä kielitaidosta. Miksi en ollut tarttunut yhdeksännellä luokalla saamaani stipendikirjaan, vaan lykännyt lukemista vuodesta toiseen - niin pitkään, että lopulta kaikki sanat tuntuivat hukkaantuneen? Oli nöyrästi etsittävä lyijykynä ja raapustettava apuja marginaaleihin. Ensimmäinen luku täyttyi merkinnöistä ja suomennoksista, samaten toinen ja kolmas luku, eikä sujuvasta lukemisesta tai kielen hurmasta ollut tietoakaan. Tahkoaminen muistutti vastenmielistä pakkotyötä, ja joinakin päivinä minun oli lahjottava itseni suklaalla lukemaan teosta eteenpäin, jotta urakka ei olisi jäänyt kesken. Useasti kävi myös niin, että tarkistin jo aiemmin hakemiani sanoja uudestaan. Onnistumisen elämykset olivat tiukassa.

... Kunnes sitten jossakin vaiheessa havahduin siihen, että hetkeen en ollutkaan tarvinnut sanakirjaa. Että aloin jo muistamaan toistuvia ja vieraita sanoja, opin myös itsekseni muutamia ruotsin kielen johtimia ja toisinaan kykenin päättelemään sanan merkityksen ympäröivistä sanoista. Lukeminen helpottui siis huomaamattani, hiljalleen. Kun tajusin, että olin selviytynyt kokonaisesta luvusta ilman lexinin apua, tunsin vilpitöntä riemua. Sama ilo seurasi minua pakollisen ruotsinkurssin luennolle, kun huomasin muistavani joitakin Sönderin ilmauksia tai sanoja - olin siis oppinut ruotsiksi lukemalla uutta ja hyödyllistä. Jokin, mikä tuntui alkuun mahdottomalta ja tuskaiselta, olikin muuttunut palkitsevaksi ja mukavaksi ajanvietteeksi.

Kaikkia sävyjä en voinut silti mitenkään huomata, ja paljon muutakin oleellista jäi hämäräksi. En aina ollut varma siitä, olinko ymmärtänyt lukemani oikein, ja toisinaan jäin pohtimaan oliko sanakirjan ilmoittama käännösvaihtoehto sittenkään oikea. Ja toki törmäsin moniin sanoihin, jotka eivät missään vaiheessa minulle selvinneet tai avautuneet. Vieraalla kielellä lukemiseen kuuluu oleellisesti tietty vieraus ja ulkopuolisuus suhteessa kieleen, josta ei pääse kuin ajan myötä ja lukemalla sitkeästi eteenpäin. Sitä ennen on hyväksyttävä tietty verho, joka sumentaa sävyjä, mutta mahdollistaa tapahtumien ja merkitysten ymmärtämisen.

Mikään ei myöskään estä minua palaamasta Sönderiin joskus toisten, lukemaan ja tulkitsemaan uusiksi. Ei minun tarvitsekaan kerralla onnistua täydellisesti ja pilkkoa teosta pinoon. Tässä vaiheessa oli tärkeintä pysyä johdonmukaisena, siirtyä negatiivisesta positiiviseen ja kokea pieni pala kirjallista maailmaa toisella kielellä. Siinä suhteessa onnistuin erittäin hyvin.

Vieraalla kielellä lukemisessa on myös erityisiä kieleen liittyviä etuja, joita ei saa käännöksistä. Ensimmäinen etu koskee suoraa kontaktia kieleen: käännös on usein kotoutettu suomen kielelle ja kulttuurille, mutta kääntämättömässä teoksessa pääsee jotenkin lähemmäs kieltä ja kulttuuria kielen takana. En halua väittää, että käännös olisi jotenkin huonompi tai vähempiarvoisempi kuin alkuperäinen teos, vaan pikemminkin huomauttaa, että käännöstä ja alkuperäistä tekstiä ei voi verrata ja arvottaa suhteessa toisiinsa. Ne eivät yksinkertaisesti ole sama asia.

Toinen etu koskee erilaista, usein tarkempaa kosketusta kieleen. Lukiessani minulle vieraalla kielellä on mahdollista kiinnittää yksittäisten sanojen toistumiseen kenties enemmän huomiota. Sönderissä yksi tällainen sana oli esimerkiksi en smula - välillä sanaa käytetään merkitsemään konkreettisia murusia, mutta useammin sitä on käytetty merkityksessä "hivenen", esimerkiksi kuvaillessa sitä, kuinka joku henkilö hymyilee vain hivenen. Romaani on siis sanatasollakin rikki! Samalla toistuvat smula ja sönder viittaavat dagdrivare-sukupolven kirjailijan Ture Janssonin novelliin Knock me down, jossa määritetään ensimmäinen omaleimainen suomenruotsalainen kirjallinen liike epävakaaksi välisukupolveksi, jonka käsissä kaikki rikkoutuu ("Allt hvad vi gör smulas sönder"). En usko, että olisin havainnut yhteyttä teoksien välillä mikäli olisin lukenut käännöksen.

Romaanin lukeminen ruotsiksi vahvistaa myös arkipäivän kielitaitoa. Enää en koe niin isoksi kynnykseksi silmäillä ruotsinkielisiä tutkimusartikkeleita tai lehtijuttuja. Sanavarastoni on sekin kasvanut, mutta ennen kaikkea tapa, jolla luen, on kehittynyt sujuvammaksi kuin ennen. Yksittäisten sanojen töksähtelevästä tulkinnasta olen pikku hiljaa siirtynyt lukemaan laajempia kehyksiä hyödyntäen. En tarvitse sanakirjaa enää ihan niin usein, ja itsevarmuuteni kielitaidosta on lisääntynyt.

Tästä on hyvä jatkaa.

---
Sönder (1932).
SLS - Atlantis, 2014.
146 s.
Omlagsillustration: Johan Isaksson.
Omlags: Antti Pokela.

lauantai 21. helmikuuta 2015

Irmari Rantamala: Harhama



Irmari Rantamalan mittavaa yli 1200-sivuista romaania voisi kuvailla Suomen kirjallisuuden oudoksi linnuksi. Harhamaa on mahdotonta sijoittaa pelkästään yhteen tekstilajiin - se on samanaikaisesti sekä kehityskertomus, dostojevskilainen tutkielma hyvän ja pahan kamppailusta sekä Jumalaisen näytelmän hengessä kirjoitettu lyyrillinen suurteos. Kaiken tämän lisäksi teos houkuttelee vielä omaelämäkerrallisiin tulkintoihin, sillä siinä on vahva tunnustuksellinen vire eivätkä päähenkilön vaiheet merkittävästi eroa kirjailijan (Algot Untolan) oman elämän seikkailuista ja onnettomuuksista. Päähenkilö, herra Harhama, etsii itseään vuoroin Venäjän sosialistisen vallankumouksen esimainingeista, bordellista, maaseudun huomasta ja femme fatalen sylistä. Äärimmäisyyksiin laajeneva henkilögalleria käsittää muun muassa Perkeleen ja enkeleitä, Raamatun langenneita hahmoja, talonpoikia, uusia messiaita ja yli-ihmisiä, noitia, pyhiä miehiä, madonnia ja huoria. Harhama on suomalaisen dekadenssin painon alla vajoava kukka, jossa hekumointi vielä levittää huumaavaa tuoksuaan.

Syntyessään Harhama saa lahjaksi äitinsä ja isänsä välisen kiistan, epäilyn Jumalan olemassa olosta. Naturalismin ajatukset degeneraatiosta toteutuvat siten myös Harhamassa, tosin sillä erotuksella, että rappio tuntuu liittyvän fin de sièclelle tyypillisesti kokonaisten kulttuurien tuhoon. Yläluokkaa kuvataan väsyneenä, juuttuneena ja moraalisesti ryvettyneenä, kun taas sosialistisen maailmankatsomuksen juurilta, Venäjän tehtaitten orjapajoista nousee uusi joukkoihminen, joka hänkin lopulta vain tavoittelee omaa vaurastumistaan toisten rikkauksilla. Harhama puolestaan yrittää kohota oman piinaavan etsintänsä yläpuolelle kirjoittamalla suurta teostaan Jumalaa vastaan sekä löytää arvoisensa kuvastajan, johon voi nietzscheläisen yli-ihmisen ideaaliansa peilata.

Harhaman monina eri ideaaleina, suurteoksen palvonnan kohteina, toimivat kovin erilaiset naiset. Magda, yläluokkainen seurapiirineito, on fyysisesti viallinen ja aiottu avioliitto täynnä noitien ennustuksia; Tamara, ristiverinen ja katkera ensi-ihastus seuraa Harhamaa tämän mukana kuin raivotar tai aito rakkaus; viaton ja perheensä puolesta uhrautuva Loolja on Rikoksen ja rangaistuksen Sonjan kaksoisolento. Femme fatalea ja viimeistä Eevaa esittää näyttelijätär, rouva Esempio. Ideaalit toisensa jälkeen sortuvat, vain huoran kruunua kantava Loolja osoittautuu todelliseksi madonnaksi, johon Harhama katkerana kaikkia elämänsä naisia vertaa.

Etsintää ja henkistä hapuilua rytmittää kosmisiin mittoihin kohoava kiista, johon Perkelekin ottaa armeijansa kanssa osaa. Allegoriset kuvat, eri synteihin houkuttelevat alttarit ja enkelit seuraavat toinen toisiansa. Kuvien kaavamaisuus ja Raamatusta lainatut ja hekumoiden uudelleenkirjoitetu kohdat luovat teoksessa illuusion ikuisesti pyörivästä noidankehästä, jossa ihminen on tuomittu lankeamaan yhä uudestaan. Vain kuvat ja alttari vaihtuvat, mutta sielu sortuu ikuisesti. 

Kaiken pohjalla värisee elävä, metaforinen ja katkeileva kieli. Lauseet liittyvät toisiinsa usein kolmen pisteen yhdistäminä. Kaisa Kurikka (1) on tulkinnut Harhaman lauseita erottavia merkkejä spatiaalisesti katkoksen ja välitilan kautta: dekadenssi on katkos murtuneen todellisuuden ja ideaalisen tilan välillä. Itse jäin pohtimaan, voisiko pisteitä lähestyä merkkeinä lyyrillisyydestä, vihjeenä lukea lauseita ja rivejä allekain ja samanaikaisina, ajattomasti kuin runoa:

Kuului hirveä räjähdys ... Äärettömyyden osa tuli tulimerenä ... Kaikki pakahtui pauhuun ja huutoon ja riehuntaan ... Kaikki huusi tuskasta ja ilosta ja kivusta ja voitosta ... Kaikki kieri ja ärjyi tulen seassa...
Maailmoiden syntymähetki oli joutunut ... Tulisumuhirviö oli haljennut tuskiinsa... Maailmoiden emätin oli revennyt ja purki ulos suuria sikiöitänsä ... Tuhansina tulikerinä syöksyivät niistä äärettömyyden sekahirviöt: tuliset tähdet ja kuut ja auringot... Hirmuhuudolla syöksyivät ne radoillensa ... Tappelivat tiestä ... tuhosivat toisiansa ... kierivät tulikerinä ... huusivat kauhuissansa ja etenivät ja alkoivat tulisina tähtinä kieriä ja kiertää äärettömyyden onkalossa ... (osa II, s. 86.)

Ja vertailun vuoksi:

Kuului hirveä räjähdys
Äärettömyyden osa tuli tulimerenä
Kaikki pakahtui pauhuun ja huutoon ja riehuntaan
Kaikki huusi tuskasta ja ilosta ja kivusta ja voitosta
Kaikki kieri ja ärjyi tulen seassa
Maailmoiden syntymähetki oli joutunut
Tulisumuhirviö oli haljennut tuskiinsa
Maailmoiden emätin oli revennyt ja purki ulos suuria sikiöitänsä
Tuhansina tulikerinä syöksyivät niistä äärettömyyden sekahirviöt: tuliset tähdet ja kuut ja auringot
Hirmuhuudolla syöksyivät ne radoillensa
Tappelivat tiestä
tuhosivat toisiansa
kierivät tulikerinä
huusivat kauhuissansa ja etenivät ja alkoivat tulisina tähtinä kieriä ja kiertää äärettömyyden onkalossa 
Toisiinsa kietoutuvat sisäkkäisyydet, mahdottomat kuvat tiloista ja asioista jotka lopulta syövät tai kumoavat itsensä, ylittävät ajan symbolistisen logiikan ja kurkottavat jo kohti surrealistista kuvaamisen tapaa. Harhama on outo kirjallinen sekasikiö, joka vanhoillisesti inhoaa omaa rappiotaan ja uskottelee lukijalleen jossakin kaiken kiiman ja kunnianhimon keskellä piilevän pelastuksen. Samanaikaisesti teos ponnistaa hekuman voimalla yli todellisuuden rajojen, kohti uutta ilmaisua ja näkemisen tapaa.

---

(1) (s. 133-136.) Kurikka, Kaisa (1998): "Elämä on tulikuuma kultavuode..." Irmari Rantamalan Harhaman dekadentti tila. Teoksessa Pirjo Lyytikäinen (toim.): Dekadenssi vuosisadan vaihteessa ja kirjallisuudessa. SKS: Helsinki. s. 127-142.

---
Irmari Rantamala: Harhama, I-II (1909).
1975, Karisto: Hämeenlinna.
I osa 658 s. & II osa 565 s.