Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

torstai 26. maaliskuuta 2015

Korukielen paluu


Viime aikoina olen törmännyt nykyromaaneihin, joissa kieli nousee monella tapaa itse tarinaa tai kerrontaa keskeisempään osaan. Metaforat vyöryvät toistensa päälle, kertoja assosioi villisti, uusia sanamuotoja ja sanontoja syntyy miltei jokaisella sivulla. Aina käytetty kieli ei niinkään edes esitä tai kuvaa mitään, vaan jopa irtoaa taustalla rullaavasta tarinasta. Kielellisesti koristeltu teos muistuttaakin monimutkaista, samanaikaisesti röyhelöistä, kiehkuraista ja sokkeloista rokokoo-korua, jonka päällepukeminen osoittautuu varsin hankalaksi tehtäväksi.

Koristeellisella kielellä en tarkoita sellaista kielellistä uudistamista, joka nivoutuu yhteen teoksen muodon, teeman tai kerronnallisten asetelmien kanssa. Sen sijaan viittaan kieleen, joka on tahallisesti ja keinotekoisesti kohosteista eikä korosta tekstuaalisen taideteoksen muita elementtejä millään tavalla. Koristeellinen kieli on siis tekstuaalinen ylijäämä, jonka yhteys ympäröivään teokseen on hämärtynyt tai uupuu kokonaan. Sille ei löydy funktiota tai syvempää tarkoitusta, paitsi lukijan hengityksen toistuva salpaaminen.

Toisaalta itsetarkoituksellinen röyhelöinti ja pompöösi kieliperformanssi voi jättää vieraaksi. Huomaan, että viimeksi kesken jättämäni teokset ovat olleet juuri tällaisia, kielellisesti kovin kuorrutettuja romaaneita. Kielellinen koristeellisuus ei ole tuonut näihin teoksiin uusia ulottuvuuksia, vaan lähinnä korostanut niiden kuluneita juonikuvioita tai kliseisiä henkilöhahmoja. Ne harvat krumeluuriset tekstit, jotka olen kahlannut sinnikkäästi loppuun, ovat olleet teemoiltaan tai kerronnallisilta valinnoiltaan niin mielenkiintoisia, että olen antanut niille anteeksi kielellisen hekumoinnin.

Mutta millaista tämä koristeellinen kieli on käytännössä? Millaisia kirjailijoita voisi lukea uuden kirjallisen rokokoon edustajiin?

Kotimaisista kirjailijoista ainakin Riikka Pulkkinen tasapainoilee viimeisimmissä romaaneissaan jo kiellisen idiotismin ja nerouden välillä. Romaanissa Totta muistamisen problematiikka ja kerroksisuus onnistuvat pelastamaan lukijan hautautumasta tukahduttavan koreilun alle, mutta viimeisin teos Vieras jää kaikessa kielellisessä muka-kekseliäisyydessään varsin tympeäksi tuttavuudeksi.

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on rimaa hipoen vielä kieltä uudistava taideteos, mutta metaforista kermaa olisi siinäkin voinut lusikoida vähemmäksi ilman, että kokonaisuus olisi siitä kärsinyt. Aurinkoisia aamuja on teoksessa monia, eivätkä kaikki niistä valkene kielellisesti niin hienoiksi kuin toiset:

Nostan keittiön ikkunan sälekaihtimet ylös ja näen auringon heräävän metsän reunassa kuusenhavupatjalla ja avaavan silmät violetinpunaisen peiton alla. 
Kielikuva patjaltaan nousevasta auringosta ei näytä kuluvan kirjallisuudessa käyttökelvottomaksi edes sadassa vuodessa. Eikö olisi riittänyt, että aurinko olisi vain herännyt? Eikö siinä olisi ollut jo metaforisuutta ja personifikaatiota tarpeeksi? Miksi auringolla on vielä peittokin ja avattavat silmät?


Sekä Pulkkinen että Rauhala kuuluvat kotimaisen kirjallisuuden kärkinimiin - heidän teoksiaan on myyty paljon. Totta oli myös ilmestymisvuotenaan Finlandia-ehdokkaana, ja Taivaslaulu palkittiin Blogistanian Finlandialla. Korukielelle löytyy siis tilausta sekä korkeakirjallisuuden että tavislukijoiden keskuudessa.


Ei pidä ajatella, että korukielisyys olisi sukupuolittunut ilmiö, sillä miehetkin ovat kantaneet omat romuluiset helmensä osaksi kielellistä kukkaniittyä. Esimerkiksi Reidar Palmgrenin Sudenmarja pursuaa kliseisiä luontometaforia ja animaalisen ihmisyyden tavoittelua kielen keinoin. Naisen ja miehen välistä seksuaalista kanssakäymistä kuvataan rinnastamalla peniksen hyväily ja kissan tassujen leivonta toisiinsa:

Naisen käsi liukui reittä myöten ylös, kohti haaroja. Kohtasi kohouman, hidastui siihen ja alkoi puristella housujen läpi. Kämmen aukeni ja sulkeutui, kuin kissanpentu lypsäisi maitoa emonsa nisästä.
Tämä on vain yksi niistä lukuisista kohdista, jotka saivat minut jättämään lukemisen kesken. Aluksi toivoin, että kyseessä olisi satiirinen lähestymistapa naisen ja luonnon jo kliseiseksi muodostuneeseen symboliikkaan, mutta naamani venähti, kun tajusin Sudenmarjan olevan ihan vakavissaan kirjoitettua setämäistä seksivauta.

Ei juuri helpota, että Sudenmarjaa on verrattu nyt vaikkapa Juhani Ahon tuotantoon. Sudenmarjassa kun ei ole minkäänlaisia merkkejä muodon uudistamisesta tai ajallisesti puhuttelevasta naiskuvauksesta, toisin kuin Aholla. Kyseessä on pikemminkin kielellisesti kömpelö ja etova fantasia, joka on ajastaan jäljessä ainakin sadalla vuodella.

---

Myös ulkomailla on herätty ihannoimaan kukkeaa kiemurointia. Viime vuoden The Man Booker Prizen voittajateos, Richard Flanaganin The Narrow Road to the Deep North, tarjoilee sokeria ja tarkoituksetonta mannaa milloin missäkin välissä, vaikkapa nyt kertojan miettiessä seikkaluja naisen korvan pyörteissä:

he whispered into the coral shell of her ear, an organ of women he found unspeakably moving in its soft, whorling vortex, and which always seemed to him an invitation to adventure.
Lisäksi Flanagan tuntuu ihastuneen erityisesti sanoihin vortex ja wondrous - wondrous kuvailee teoksessa muun muassa naisen pakaroitten kaarta ja nännejä. The wondrous curve of her buttocks.

Kerrassaan viidenkymmenentuhannen punnan arvoista ihmeellisyyttä.

---

Oma suhteeni vallitsevaan trendiin on hieman kaksijakoinen. Toisaalta iloitsen sellaisista teoksista kuin Katja Ketun raju Kätilö, Aki Ollikaisen Nälkävuosi tai Maaria Päivisen On nälkä, on jano, mutta toisaalta taas huomaan välillä ihmetteleväni koristeellista kieltä ja sen loputtomalta näyttävää suosiota. Ilmiö muistuttaa kieltämättä kiusallisesti keisarin uusia vaatteita: mitä monimutkaisempaa ja koukeroisempaa, sitä enemmän ihastelua ja suitsutusta. Vaikka upeassa kielessä sitten kuinka olisi kyse vain hienolta kalskahtavasta homepöllytyksestä tai hölynpölystä.

En halua moralisoida ketään kirjallisten mieltymysten perusteella, mutta ehkä joskus on ihan hyvä muistuttaa, että kaikki mikä kiiltää ei ole kultaa. Lisäksi välillä tuntuu siltä, että jo ihan itsessään hienot tarinat ja mielenkiintoiset kertomukset jäävät kielellisen ylijäämän jalkoihin. Korukieli ei välttämättä aina ole se viimeinen säihke, joka saa lukijan huokailemaan tekstuaalisen hurman partaalla, vaan joskus se saattaa vieraannuttaa ja etäännyttää liiaksi sekä syödä perustan muuten kovin mielenkiintoiselta kokonaisuudelta.

Parhaimmillaan kielellinen nokkeluus toki tuottaa kokonaan uudenlaisen tavan esittää fiktiivistä todellisuutta. Se avaa uusia ikkunoita kieleen ja mieleen, nostaa esille uusia puolia tutuista muodoista sekä luo uusia keinoja käsitellä vaikeita aiheita. Mutta yhtä hyvin kielellinen revittely voi koitua teoksen kirjalliseksi sudenkuopaksi, josta voi olla vaikeaa enää nousta yksinkertaisempaan ja terävämpään ilmaisuun.

Kaikki kirjailijat kun eivät voi olla monikafagerholmeja, eivät edes juhaniahoja.

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Luin romaanin vieraalla kielellä



Vietin alkuvuodesta vähän yli kuukauden tuskaillen avoimien sanakirjojen keskellä tekemässä jotakin sellaista, mikä olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten. Pöydällä lepäsi avoinna Henry Parlandin Sönder (suomennettu nimikkeellä Rikki), ensimmäinen romaani, jonka tulisin lukemaan kokonaan ruotsiksi. Siksi tämä postaus käsittelee enemmän ruotsiksi lukemisen kokemusta eikä niinkään romaania itsessään.

Inspiraation lukuprojektiin sain pakolliselta virkamiesruotsinkurssilta. Ja onhan se nyt kumma, jos sanon opiskelevani Suomen kirjallisuutta ja haaveilevani tutkijan urasta, mutta en osaakaan toista Suomen virallisista kielistä ja joudun tästä syystä lukemaan tuoreet westöni ja fagerholmini käännöksinä... Suorastaan noloa. Asialle oli tehtävä jotakin.

Niinpä sattui, että normaalilla visiitilläni Akateemiseen päädyinkin silmäilemään englanninkielisten pokkareitten sijaan ruotsinkielisiä teoksia. Jotakin lyhyttä mutta kiinnostavaa pitäisi löytää. Ensimmäinen ongelmani koski huonoa ruotsinkielisten kirjailijoitten tuntemusta - en tiennyt nykykirjailijoista mitään enkä halunnut, että ensimmäinen ruotsiksi lukemani kirja osoittautuisi sisällöltään rosvosektoriksi, sillä varmasti joutuisin tappelemaan jo yksistään kielen kanssa ihan tarpeeksi. Päädyin lopulta valitsemaan noin 140-sivuisen teoksen, josta olin jo aiemmin jollakin kurssilla kuullut. Tämä teos oli siis suomenruotsalaisen Henry Parlandin ainoa romaani, Sönder.

Ensiksi on sanottava, että epätoivo ehti kalvaa moneen otteeseen. Ehdin ärsyyntyä omasta hitaudestani, unohtuneista sanoista ja laiminlyödystä kielitaidosta. Miksi en ollut tarttunut yhdeksännellä luokalla saamaani stipendikirjaan, vaan lykännyt lukemista vuodesta toiseen - niin pitkään, että lopulta kaikki sanat tuntuivat hukkaantuneen? Oli nöyrästi etsittävä lyijykynä ja raapustettava apuja marginaaleihin. Ensimmäinen luku täyttyi merkinnöistä ja suomennoksista, samaten toinen ja kolmas luku, eikä sujuvasta lukemisesta tai kielen hurmasta ollut tietoakaan. Tahkoaminen muistutti vastenmielistä pakkotyötä, ja joinakin päivinä minun oli lahjottava itseni suklaalla lukemaan teosta eteenpäin, jotta urakka ei olisi jäänyt kesken. Useasti kävi myös niin, että tarkistin jo aiemmin hakemiani sanoja uudestaan. Onnistumisen elämykset olivat tiukassa.

... Kunnes sitten jossakin vaiheessa havahduin siihen, että hetkeen en ollutkaan tarvinnut sanakirjaa. Että aloin jo muistamaan toistuvia ja vieraita sanoja, opin myös itsekseni muutamia ruotsin kielen johtimia ja toisinaan kykenin päättelemään sanan merkityksen ympäröivistä sanoista. Lukeminen helpottui siis huomaamattani, hiljalleen. Kun tajusin, että olin selviytynyt kokonaisesta luvusta ilman lexinin apua, tunsin vilpitöntä riemua. Sama ilo seurasi minua pakollisen ruotsinkurssin luennolle, kun huomasin muistavani joitakin Sönderin ilmauksia tai sanoja - olin siis oppinut ruotsiksi lukemalla uutta ja hyödyllistä. Jokin, mikä tuntui alkuun mahdottomalta ja tuskaiselta, olikin muuttunut palkitsevaksi ja mukavaksi ajanvietteeksi.

Kaikkia sävyjä en voinut silti mitenkään huomata, ja paljon muutakin oleellista jäi hämäräksi. En aina ollut varma siitä, olinko ymmärtänyt lukemani oikein, ja toisinaan jäin pohtimaan oliko sanakirjan ilmoittama käännösvaihtoehto sittenkään oikea. Ja toki törmäsin moniin sanoihin, jotka eivät missään vaiheessa minulle selvinneet tai avautuneet. Vieraalla kielellä lukemiseen kuuluu oleellisesti tietty vieraus ja ulkopuolisuus suhteessa kieleen, josta ei pääse kuin ajan myötä ja lukemalla sitkeästi eteenpäin. Sitä ennen on hyväksyttävä tietty verho, joka sumentaa sävyjä, mutta mahdollistaa tapahtumien ja merkitysten ymmärtämisen.

Mikään ei myöskään estä minua palaamasta Sönderiin joskus toisten, lukemaan ja tulkitsemaan uusiksi. Ei minun tarvitsekaan kerralla onnistua täydellisesti ja pilkkoa teosta pinoon. Tässä vaiheessa oli tärkeintä pysyä johdonmukaisena, siirtyä negatiivisesta positiiviseen ja kokea pieni pala kirjallista maailmaa toisella kielellä. Siinä suhteessa onnistuin erittäin hyvin.

Vieraalla kielellä lukemisessa on myös erityisiä kieleen liittyviä etuja, joita ei saa käännöksistä. Ensimmäinen etu koskee suoraa kontaktia kieleen: käännös on usein kotoutettu suomen kielelle ja kulttuurille, mutta kääntämättömässä teoksessa pääsee jotenkin lähemmäs kieltä ja kulttuuria kielen takana. En halua väittää, että käännös olisi jotenkin huonompi tai vähempiarvoisempi kuin alkuperäinen teos, vaan pikemminkin huomauttaa, että käännöstä ja alkuperäistä tekstiä ei voi verrata ja arvottaa suhteessa toisiinsa. Ne eivät yksinkertaisesti ole sama asia.

Toinen etu koskee erilaista, usein tarkempaa kosketusta kieleen. Lukiessani minulle vieraalla kielellä on mahdollista kiinnittää yksittäisten sanojen toistumiseen kenties enemmän huomiota. Sönderissä yksi tällainen sana oli esimerkiksi en smula - välillä sanaa käytetään merkitsemään konkreettisia murusia, mutta useammin sitä on käytetty merkityksessä "hivenen", esimerkiksi kuvaillessa sitä, kuinka joku henkilö hymyilee vain hivenen. Romaani on siis sanatasollakin rikki! Samalla toistuvat smula ja sönder viittaavat dagdrivare-sukupolven kirjailijan Ture Janssonin novelliin Knock me down, jossa määritetään ensimmäinen omaleimainen suomenruotsalainen kirjallinen liike epävakaaksi välisukupolveksi, jonka käsissä kaikki rikkoutuu ("Allt hvad vi gör smulas sönder"). En usko, että olisin havainnut yhteyttä teoksien välillä mikäli olisin lukenut käännöksen.

Romaanin lukeminen ruotsiksi vahvistaa myös arkipäivän kielitaitoa. Enää en koe niin isoksi kynnykseksi silmäillä ruotsinkielisiä tutkimusartikkeleita tai lehtijuttuja. Sanavarastoni on sekin kasvanut, mutta ennen kaikkea tapa, jolla luen, on kehittynyt sujuvammaksi kuin ennen. Yksittäisten sanojen töksähtelevästä tulkinnasta olen pikku hiljaa siirtynyt lukemaan laajempia kehyksiä hyödyntäen. En tarvitse sanakirjaa enää ihan niin usein, ja itsevarmuuteni kielitaidosta on lisääntynyt.

Tästä on hyvä jatkaa.

---
Sönder (1932).
SLS - Atlantis, 2014.
146 s.
Omlagsillustration: Johan Isaksson.
Omlags: Antti Pokela.

lauantai 21. helmikuuta 2015

Irmari Rantamala: Harhama



Irmari Rantamalan mittavaa yli 1200-sivuista romaania voisi kuvailla Suomen kirjallisuuden oudoksi linnuksi. Harhamaa on mahdotonta sijoittaa pelkästään yhteen tekstilajiin - se on samanaikaisesti sekä kehityskertomus, dostojevskilainen tutkielma hyvän ja pahan kamppailusta sekä Jumalaisen näytelmän hengessä kirjoitettu lyyrillinen suurteos. Kaiken tämän lisäksi teos houkuttelee vielä omaelämäkerrallisiin tulkintoihin, sillä siinä on vahva tunnustuksellinen vire eivätkä päähenkilön vaiheet merkittävästi eroa kirjailijan (Algot Untolan) oman elämän seikkailuista ja onnettomuuksista. Päähenkilö, herra Harhama, etsii itseään vuoroin Venäjän sosialistisen vallankumouksen esimainingeista, bordellista, maaseudun huomasta ja femme fatalen sylistä. Äärimmäisyyksiin laajeneva henkilögalleria käsittää muun muassa Perkeleen ja enkeleitä, Raamatun langenneita hahmoja, talonpoikia, uusia messiaita ja yli-ihmisiä, noitia, pyhiä miehiä, madonnia ja huoria. Harhama on suomalaisen dekadenssin painon alla vajoava kukka, jossa hekumointi vielä levittää huumaavaa tuoksuaan.

Syntyessään Harhama saa lahjaksi äitinsä ja isänsä välisen kiistan, epäilyn Jumalan olemassa olosta. Naturalismin ajatukset degeneraatiosta toteutuvat siten myös Harhamassa, tosin sillä erotuksella, että rappio tuntuu liittyvän fin de sièclelle tyypillisesti kokonaisten kulttuurien tuhoon. Yläluokkaa kuvataan väsyneenä, juuttuneena ja moraalisesti ryvettyneenä, kun taas sosialistisen maailmankatsomuksen juurilta, Venäjän tehtaitten orjapajoista nousee uusi joukkoihminen, joka hänkin lopulta vain tavoittelee omaa vaurastumistaan toisten rikkauksilla. Harhama puolestaan yrittää kohota oman piinaavan etsintänsä yläpuolelle kirjoittamalla suurta teostaan Jumalaa vastaan sekä löytää arvoisensa kuvastajan, johon voi nietzscheläisen yli-ihmisen ideaaliansa peilata.

Harhaman monina eri ideaaleina, suurteoksen palvonnan kohteina, toimivat kovin erilaiset naiset. Magda, yläluokkainen seurapiirineito, on fyysisesti viallinen ja aiottu avioliitto täynnä noitien ennustuksia; Tamara, ristiverinen ja katkera ensi-ihastus seuraa Harhamaa tämän mukana kuin raivotar tai aito rakkaus; viaton ja perheensä puolesta uhrautuva Loolja on Rikoksen ja rangaistuksen Sonjan kaksoisolento. Femme fatalea ja viimeistä Eevaa esittää näyttelijätär, rouva Esempio. Ideaalit toisensa jälkeen sortuvat, vain huoran kruunua kantava Loolja osoittautuu todelliseksi madonnaksi, johon Harhama katkerana kaikkia elämänsä naisia vertaa.

Etsintää ja henkistä hapuilua rytmittää kosmisiin mittoihin kohoava kiista, johon Perkelekin ottaa armeijansa kanssa osaa. Allegoriset kuvat, eri synteihin houkuttelevat alttarit ja enkelit seuraavat toinen toisiansa. Kuvien kaavamaisuus ja Raamatusta lainatut ja hekumoiden uudelleenkirjoitetu kohdat luovat teoksessa illuusion ikuisesti pyörivästä noidankehästä, jossa ihminen on tuomittu lankeamaan yhä uudestaan. Vain kuvat ja alttari vaihtuvat, mutta sielu sortuu ikuisesti. 

Kaiken pohjalla värisee elävä, metaforinen ja katkeileva kieli. Lauseet liittyvät toisiinsa usein kolmen pisteen yhdistäminä. Kaisa Kurikka (1) on tulkinnut Harhaman lauseita erottavia merkkejä spatiaalisesti katkoksen ja välitilan kautta: dekadenssi on katkos murtuneen todellisuuden ja ideaalisen tilan välillä. Itse jäin pohtimaan, voisiko pisteitä lähestyä merkkeinä lyyrillisyydestä, vihjeenä lukea lauseita ja rivejä allekain ja samanaikaisina, ajattomasti kuin runoa:

Kuului hirveä räjähdys ... Äärettömyyden osa tuli tulimerenä ... Kaikki pakahtui pauhuun ja huutoon ja riehuntaan ... Kaikki huusi tuskasta ja ilosta ja kivusta ja voitosta ... Kaikki kieri ja ärjyi tulen seassa...
Maailmoiden syntymähetki oli joutunut ... Tulisumuhirviö oli haljennut tuskiinsa... Maailmoiden emätin oli revennyt ja purki ulos suuria sikiöitänsä ... Tuhansina tulikerinä syöksyivät niistä äärettömyyden sekahirviöt: tuliset tähdet ja kuut ja auringot... Hirmuhuudolla syöksyivät ne radoillensa ... Tappelivat tiestä ... tuhosivat toisiansa ... kierivät tulikerinä ... huusivat kauhuissansa ja etenivät ja alkoivat tulisina tähtinä kieriä ja kiertää äärettömyyden onkalossa ... (osa II, s. 86.)

Ja vertailun vuoksi:

Kuului hirveä räjähdys
Äärettömyyden osa tuli tulimerenä
Kaikki pakahtui pauhuun ja huutoon ja riehuntaan
Kaikki huusi tuskasta ja ilosta ja kivusta ja voitosta
Kaikki kieri ja ärjyi tulen seassa
Maailmoiden syntymähetki oli joutunut
Tulisumuhirviö oli haljennut tuskiinsa
Maailmoiden emätin oli revennyt ja purki ulos suuria sikiöitänsä
Tuhansina tulikerinä syöksyivät niistä äärettömyyden sekahirviöt: tuliset tähdet ja kuut ja auringot
Hirmuhuudolla syöksyivät ne radoillensa
Tappelivat tiestä
tuhosivat toisiansa
kierivät tulikerinä
huusivat kauhuissansa ja etenivät ja alkoivat tulisina tähtinä kieriä ja kiertää äärettömyyden onkalossa 
Toisiinsa kietoutuvat sisäkkäisyydet, mahdottomat kuvat tiloista ja asioista jotka lopulta syövät tai kumoavat itsensä, ylittävät ajan symbolistisen logiikan ja kurkottavat jo kohti surrealistista kuvaamisen tapaa. Harhama on outo kirjallinen sekasikiö, joka vanhoillisesti inhoaa omaa rappiotaan ja uskottelee lukijalleen jossakin kaiken kiiman ja kunnianhimon keskellä piilevän pelastuksen. Samanaikaisesti teos ponnistaa hekuman voimalla yli todellisuuden rajojen, kohti uutta ilmaisua ja näkemisen tapaa.

---

(1) (s. 133-136.) Kurikka, Kaisa (1998): "Elämä on tulikuuma kultavuode..." Irmari Rantamalan Harhaman dekadentti tila. Teoksessa Pirjo Lyytikäinen (toim.): Dekadenssi vuosisadan vaihteessa ja kirjallisuudessa. SKS: Helsinki. s. 127-142.

---
Irmari Rantamala: Harhama, I-II (1909).
1975, Karisto: Hämeenlinna.
I osa 658 s. & II osa 565 s.

lauantai 31. tammikuuta 2015

Don DeLillo: Falling Man


9/11. Jokin on peruuttamattomasti muuttunut.

Don DeLillon Falling Man kertoo erään perheen tarinan koko maailmaa ravistelleen terrori-iskun keskellä ja jälkeen. Falling Man kertoo traumoista, ihmisen tarpeesta paeta ja samalla maanisesti elää uudelleen kokemansa katastrofit, huojunnasta lähtemisen ja jäämisen välillä. Samalla romaanissa käsitellään menetystä, sanojen ja muistojen katoamista, identiteetin järkkymistä. 9/11 sekä erottaa että yhdistää ihmisiä DeLillon tarinamaailmassa.

Äiti Liannen hahmossa seurataan vanhojen tarumojen puhkeamista katastrofin keskellä. Lianne yrittää kontrolloida elämäänsä syöksymällä päin pelkojansa, ennakoimalla luopumista ja menetystä. Kun Liannen isä ei ole suostunut kohtamaan alkavaa muistisairauttaan vaan ampunut itsensä, Lianne on tuomittu toistamaan isänsä menetystä ja rinnakkaista, kadotettua elämäpolkua. Hän johtaa alzheimerista kärsivien kirjoitusryhmää erottamatta, milloin ryhmän jäsenet kertovat tarinoita itselleen, milloin taas Liannea varten.

Falling Manissa henkilöt eivät löydä tukevaa pohjaa, vaan tasapainoilevat jatkuvasti liukkaalla ja viettävällä pinnalla. Isä Keith ajautuu etsimään turruttavia nautintoja onnettomuuden jälkeen, toisaalta taas hän ei voi sivuuttaa sitä, mitä on tapahtunut. Hän palaa ja pakenee, loputtomiin.

Kaiken keskiössä on shokeraava, toistuva, järjetön performanssi. Putoava mies hyppää rakennusten katoilta ympäri kaupunkia, eikä yleisö tiedä miten taiteentekijään pitäisi suhtautua. Mitä tästä kaikesta täytyisi oppia? Putoavassa ruumiissa merkityksellistyvät kaikki ne tunteet, jotka ovat katastrofin myötä luiskahtaneet kielen ulottumattomiin. Kun perheen poika suuntaa kiikarinsa kohti taivasta, uusien "Bill Lawtoneitten" varalta, perhe ei enää tiedä, miten vakuuttaisi lapsensa siitä ettei mitään pahaa tapahdu. Luottamus elämän kantamiseen on järkkynyt lopullisesti.

DeLillon teos ei ole täydellinen romaani. Keskeltä se on jopa tylsä, jännitteetön ja laahaava, mutta osat nousevat lopulta kokonaisuutta tärkeämmiksi ja merkittävimmiksi. Isot teemat, mestarillinen kieli, lukijan pohdinnalle jäävä tila ja trauman logiikan pohdinta yksilötasolla tekevät teoksesta unohtumattoman lukukokemuksen. Ei käy myöskään kieltäminen etteikö teos olisi (etenkin Charlie Hebdon jälkeen) edelleen ajankohtainen. Olemme edelleen aseettomia terroritekojen edessä, emmekä vieläkään ole oppineet puhumaan siitä kaikesta, mitä näihin ihmisyyttä vastaan kohdistuviin rikoksiin kietoutuu.

Luulenpa, että Falling Man kulkee mukanani vielä pitkään.

---
Falling Man (2007).
Picador.
246 s.
Cover Photograph: Katie Day Weisberger

lauantai 17. tammikuuta 2015

Maaria Päivinen: On nälkä, on jano


Hengästyttää, hämmästyttää. Mitä olenkaan juuri lukenut?

Maaria Päivisen romaani On nälkä, on jano uudistaa hienosti kotimaisen romaanikirjallisuuden kenttää. Kieli rouskuu rikki, syntaksi hajoaa ja lauseet katkeavat eri virkkeisiin.

Juonellisesti Päivisen romaanissa tapahtuu kovin vähän. Teos sisältää toki kielelliseksi hekumoinniksi, parodiaksi ja farssiksi yltyviä seksikohtauksia ja raastavaa erontuskaa, mutta pääpaino pysyy aina kielessä. Tapahtumat luovat lähinnä näyttämön ja taustan, jota vasten kertojan monologit ja (mies)huorissa vierailevien naisten mietteet peilautuvat. Romaania on jopa mahdollista tulkita siten, että päähenkilöä vertaa suomen kieleen, joka ajatuu eron kautta kriisiin. Kieli repeytyy, mutta samanaikaisesti kerronta vapautuu kahleistaan.

Emilie, tarinan antisankaritar, on tullut elämässään hajoamispisteeseen. Läpi romaanin hän keikkuu räjähdyksen partaalla, kieriskelee tuhoamisen fantasioissa ja kihisee kiukusta. Erityisesti meluinen naapuri seksimölyineen saa järjestystä rakastavan Emielin roihahtamaan:
"Raivo porisi veressä. Pulssi kiihtyi, ei ollut laskeutua tavalliseksi ollenkaan. Tyyntyäkseen edes hieman Emilie mekkaloi mahdollisimman varhain mahdollisimman ärsyttävästi ja mahdollisimman tavoitteellisesti. Tunki korvatulpat syvälle korvakäytäviinsä ja paukutti kattilankansia makuuhuoneessa, siinä missä oletti Jaskapaskajeen makoilevan, siinä missä sen sänky kenties sijaitsi" (s. 77.)
Tuhoamisen, meluamisen ja rikkomisen myötä syntyy vapaus:

"Rytmi oli täydellisen kadoksissa mutta Emilien korvissa soi vapaus. Suonissa virtasi omituinen laakea ymmärrys. Koko kehon valtasi onnistumisen ilo kun hän purki raivoaan ja jyskytti sananvapauttaan ilmoille syke ja ilme kiihkeänä samalla kun häntä huimasi ja janotti." (s.77.)

Kun järjestykset ja tutut kaavat särkyvät, romaani löytää uuden tavan kertoa ja luoda fiktiivistä maailmaa. Tuhoamisen kautta syntyykin jotain uutta ja tuoretta, ennenkokematonta.

Samalla vimmalla On nälkä, on jano rouskuttaa myös kliseitä, jauhaa niitä parodiaksi ja liioittelee, niin että lopulta on mahdotonta sanoa, missä kritiikki loppuu ja hyberpola alkaa. Ehdoton suosikkikohtani teoksessa oli kolmannen uhrin häpäisy, jossa kukkametaforin varustautunut nainen vaatii vaginansa hurmioitunutta palvontaa ja mystifiointia:

""Hivele samalla, lausu jotain kaunista", ohjaan miehen pään alttarilleni, "nuuhki sitä, eikö ole hellyttävä tuoksu, ihan kuin kevätmetsä! Kuvittele meidät sinne kuljeksimaan pitkin polkuja, tammet humisevat ja me kaksi käsi kädessä, käet kukkuvat, pöllöt tarkkailevat, mustarastaat rapisevat ruohikossa! Ja purot, solisevat sisälläni kuin halu. Haluan sinua", huokailen, "minun suppukukkani kaipaa sinua, antaudu, laita sinne kieli". (s. 49.)
Vaikka Päivisen romaanissa "nainen orjuuttaa miehiä", kyseessä on parodioitu orjuutus. Luonnon ja naiseuden kuluneilla metaforilla leikitellään (Reidar Palmgrenille voisi tehdä ihan hyvää lukaista tämä), mutta niin leikitellään feminismin puhkitoistelluilla naisutopioillakin. On nälkä, on jano pakenee lopullisesti selittävää niskaotetta ja lokeroivia kategorioita, se ei alistu pureskeltavaksi. Tällaisen teoksen vastaanottaminen vaatii lukijalta aivoja ja ajatustyötä, kykyä ja halua nauraa valmiille totuuksille. Hyvä!

Ainoa asia, jota jään harmittelemaan, liittyy kotimaisen kirjallisuuden tämänhetkisiin trendeihin ja siihen, että tällaiselle kokeilevalle ja rikkovalle teokselle ei ole tilausta suuremman yleisön keskuudessa. Juonivoittoisuudella, historiallisilla kehityskertomuksilla, selkeillä linjoilla ja suurilla teemoilla mennään ja kovaa, eikä On nälkä, on jano sovi näihin muotteihin. Harmi, sillä ulkomailla esimerkiksi Eimear McBriden esikoisromaanin A Girl is a Half-formed Thing kaltaiset kokeilevat ja kieltä hajottavat teokset kahmivat jo palkintoja sekä tekevät rakoa isompiin markkinoihin.

Eipä vaan Suomessa, vaikka nälkä ja jano vain yltyvät.

Tätä on saatava lisää.

---
On nälkä, on jano (2014).
Into, 2014.
257 s.
Kansi: Elina Salonen.