Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

lauantai 17. tammikuuta 2015

Maaria Päivinen: On nälkä, on jano


Hengästyttää, hämmästyttää. Mitä olenkaan juuri lukenut?

Maaria Päivisen romaani On nälkä, on jano uudistaa hienosti kotimaisen romaanikirjallisuuden kenttää. Kieli rouskuu rikki, syntaksi hajoaa ja lauseet katkeavat eri virkkeisiin.

Juonellisesti Päivisen romaanissa tapahtuu kovin vähän. Teos sisältää toki kielelliseksi hekumoinniksi, parodiaksi ja farssiksi yltyviä seksikohtauksia ja raastavaa erontuskaa, mutta pääpaino pysyy aina kielessä. Tapahtumat luovat lähinnä näyttämön ja taustan, jota vasten kertojan monologit ja (mies)huorissa vierailevien naisten mietteet peilautuvat. Romaania on jopa mahdollista tulkita siten, että päähenkilöä vertaa suomen kieleen, joka ajatuu eron kautta kriisiin. Kieli repeytyy, mutta samanaikaisesti kerronta vapautuu kahleistaan.

Emilie, tarinan antisankaritar, on tullut elämässään hajoamispisteeseen. Läpi romaanin hän keikkuu räjähdyksen partaalla, kieriskelee tuhoamisen fantasioissa ja kihisee kiukusta. Erityisesti meluinen naapuri seksimölyineen saa järjestystä rakastavan Emielin roihahtamaan:
"Raivo porisi veressä. Pulssi kiihtyi, ei ollut laskeutua tavalliseksi ollenkaan. Tyyntyäkseen edes hieman Emilie mekkaloi mahdollisimman varhain mahdollisimman ärsyttävästi ja mahdollisimman tavoitteellisesti. Tunki korvatulpat syvälle korvakäytäviinsä ja paukutti kattilankansia makuuhuoneessa, siinä missä oletti Jaskapaskajeen makoilevan, siinä missä sen sänky kenties sijaitsi" (s. 77.)
Tuhoamisen, meluamisen ja rikkomisen myötä syntyy vapaus:

"Rytmi oli täydellisen kadoksissa mutta Emilien korvissa soi vapaus. Suonissa virtasi omituinen laakea ymmärrys. Koko kehon valtasi onnistumisen ilo kun hän purki raivoaan ja jyskytti sananvapauttaan ilmoille syke ja ilme kiihkeänä samalla kun häntä huimasi ja janotti." (s.77.)

Kun järjestykset ja tutut kaavat särkyvät, romaani löytää uuden tavan kertoa ja luoda fiktiivistä maailmaa. Tuhoamisen kautta syntyykin jotain uutta ja tuoretta, ennenkokematonta.

Samalla vimmalla On nälkä, on jano rouskuttaa myös kliseitä, jauhaa niitä parodiaksi ja liioittelee, niin että lopulta on mahdotonta sanoa, missä kritiikki loppuu ja hyberpola alkaa. Ehdoton suosikkikohtani teoksessa oli kolmannen uhrin häpäisy, jossa kukkametaforin varustautunut nainen vaatii vaginansa hurmioitunutta palvontaa ja mystifiointia:

""Hivele samalla, lausu jotain kaunista", ohjaan miehen pään alttarilleni, "nuuhki sitä, eikö ole hellyttävä tuoksu, ihan kuin kevätmetsä! Kuvittele meidät sinne kuljeksimaan pitkin polkuja, tammet humisevat ja me kaksi käsi kädessä, käet kukkuvat, pöllöt tarkkailevat, mustarastaat rapisevat ruohikossa! Ja purot, solisevat sisälläni kuin halu. Haluan sinua", huokailen, "minun suppukukkani kaipaa sinua, antaudu, laita sinne kieli". (s. 49.)
Vaikka Päivisen romaanissa "nainen orjuuttaa miehiä", kyseessä on parodioitu orjuutus. Luonnon ja naiseuden kuluneilla metaforilla leikitellään (Reidar Palmgrenille voisi tehdä ihan hyvää lukaista tämä), mutta niin leikitellään feminismin puhkitoistelluilla naisutopioillakin. On nälkä, on jano pakenee lopullisesti selittävää niskaotetta ja lokeroivia kategorioita, se ei alistu pureskeltavaksi. Tällaisen teoksen vastaanottaminen vaatii lukijalta aivoja ja ajatustyötä, kykyä ja halua nauraa valmiille totuuksille. Hyvä!

Ainoa asia, jota jään harmittelemaan, liittyy kotimaisen kirjallisuuden tämänhetkisiin trendeihin ja siihen, että tällaiselle kokeilevalle ja rikkovalle teokselle ei ole tilausta suuremman yleisön keskuudessa. Juonivoittoisuudella, historiallisilla kehityskertomuksilla, selkeillä linjoilla ja suurilla teemoilla mennään ja kovaa, eikä On nälkä, on jano sovi näihin muotteihin. Harmi, sillä ulkomailla esimerkiksi Eimear McBriden esikoisromaanin A Girl is a Half-formed Thing kaltaiset kokeilevat ja kieltä hajottavat teokset kahmivat jo palkintoja sekä tekevät rakoa isompiin markkinoihin.

Eipä vaan Suomessa, vaikka nälkä ja jano vain yltyvät.

Tätä on saatava lisää.

---
On nälkä, on jano (2014).
Into, 2014.
257 s.
Kansi: Elina Salonen.

tiistai 13. tammikuuta 2015

Amanda Foreman: Georgiana, Duchess of Devonshire



Ensikosketukseni Devonshiren surullisenkuuluisaan herttuattareen tapahtui kotisohvalla muutama vuosi sitten. Olimme J:n kanssa lainanneet hehkutetun draaman, The Dutchessin. Luvassa oli todellakin täyslaidallinen äärimmäistä tunnekuohuilua: raiskausta lähenteleviä seksikohtauksia, itkua ja menetystä, kieroilua ja mustasukkaisuutta. Poloinen Georgiana Cavendish joutuu elokuvassa sietämään julmaa ja tunneköyhää miestään, nöyryyttäviä yhdyntöjä ja yksinäisyyttä. Kaiken lisäksi Georgiana huomaa, ettei voi luottaa keneenkään, kun hänen paras ystävänsä Elizabeth Foster keinottelee itsensä kolmanneksi osapuoleksi keskelle onnetonta avioliittoa. Ilonaiheet jäävät Georgianan elämässä kovin vähiin.

Tällaisen tunteisiin vetoavan elokuvan tarkoitus on varmasti puristaa katsojasta mahdollisimman monta kyyneltä ja huokausta, jättää lähtemätön vaikutus ja päiviä kestävä ahdistus. Minulle kaikki kuvattu sadismi ja kärsimys oli jo liikaa, ja huomasin vain etääntyväni leffan naisrukasta. En siis kokenut, että olisin missään vaiheessa samaistunut Georgianan hahmoon tai sympannut herttuatarta keskellä hirveyksien jatkuvaa sarjatulta. Historiallisuus taas tuntui toimivan elokuvassa lähinnä eksoottisena taustana. Katsomani leffa esitteli minulle random-nyyhkyromaanihenkilön vanhahtavilla mausteilla, ei elävää ihmistä tai mennyttä todellisuutta.

Amanda Foremanin elämäkerta Georgiana, Duchess of Devonshire ei esittele leffasta tuttua Georgianaa. Foremanin elämäkerta esittelee naisen, joka kyllä joutuu koetelluksi, mutta joka samanaikaisesti kehittää uskomattomia keinoja selviytyä, luo muotia, osallistuu poliittiseen elämään ja solmii elinikäisiä ystävyyssuhteita. Foreman ei pyri esittämään Georgianaa pelkästään uhrina, sillä yhtä hyvin herttuatarta voisi tulkita etevänä juonittelijana, häikäilemättömänä uhkapelurina tai nerokkaana muodinluojana. Georgianan hahmossa tuntuvat yhdistyvän monet eri ihmistyypit, ja Foreman kuvaileekin herttuatarta eri paradoksejen ilmentymänä. Elämäkerta ei yritä sovitella tai selitellä näitä ristiriitoja, vaan ammentaa niistä erilaisia pohdiskeluja ja tulkintoja.

Foreman törmäsi Georgianaan ensimmäistä kertaa valmistellessaan väitöskirjaa jostakin aivan muusta. Foreman kertoo, että juuri Georgianan vahva ääni lumosi hänet:
"I was reading a biography of Charles Grey, later Earl Grey, by E. A. Smith, and came across one of her letters. (...) I was struck by her voice, it was so strong, so clear, honest and open, that she made everything I subsequently read seem dull by comparison." (s. xiv)
Tämän jälkeen Foreman anoi Oxfordilta lupaa vaihtaa väitöskirjansa aihetta. Georgianan elämäkerta syntyi väitöskirjan jälkituotoksena, joten sitä edeltää kattava tieteellinen tutkimus. Foremanin teos onkin täynnä täsmentäviä alaviitteitä, ja Georgianan elämä on kudottu osaksi laajempaa poliittista ja ajallista kehystä. Samalla Foreman ottaa myös kantaa esimerkiksi 1700-luvun naisten mahdollisuuksiin ja asemaan yhteiskunnassa sekä uudistaa käsitystä ajan poliittisesta toiminnasta. Tästä syystä esimerkiksi Goergianan syrjähyppy ja mahdollinen lesbinen suhde Elizabeth Fosteriin jäävät vähemmälle huomiolle (toisaalta Foreman huomauttaa, että Georgianan kirjeenvaihtoa sensuroitiin tämän kuoleman jälkeen, mikä rajaa tutkijan mahdollisuuksia saada tietoa Georgianan läheisistä ihmissuhteista). Kyseessä ei ole siis viihteellinen elämäkerta, ja mikäli sellaista odottaa, voi Foremanin teos olla paikoin puuduttavakin. Mutta jos elämäkertaa lukiessaan haluaa matkustaa hetkeksi menneisyyteen, palata sieltä vähän viisaampana ja ymmärtää paremmin menneisyyden ihmisiä ja heidän ratkaisujaan, Foremanin teos on napakymppi.

Foremanin viehtymys Georgianan ääneen kuuluu ja näkyy myös lopputuloksessa. Elämäkerta sisältää paljon kirjekatkelmia, ja välillä tosiaan kuulin Georgianan äänen päässäni. Foremanin teos jättää siis menneisyyden ihmisille tilaa kertoa tapahtumista omalla äänellään sekä antaa heille siten mahdollisuuden kuvailla omia tuntemuksiaan ja ajatuksiaan. Kuvatessaan esimerkiksi sairauksia tai ajan muotia Foreman käyttää ajan sanastoa, mikä elävöittää kertomusta ja vieraannuttaa juuri sopivasti. Foreman kertoo lisäksi esimerkiksi Chatsworthin kartanossa kehittyneestä omasta puhetavasta, jota imitoimalla Devonshiren pariskunnan läheiset ystävät ja tuttavat pystyivät osoittamaan kuuluvansa ajan suosituimpaan seurapiiriin: venytetyt vokaalit ja lapsellinen lässytys suorastaan piinaavat lukijaa.

Georgiana, Duchess of Devonshire on yhtäaikaisesti viihdyttävä lukunautinto, koskettava katsaus mielenkiintoiseen ihmiskohtaloon sekä ajatteluun inspiroivaa historiantutkimusta. Sitä lukee kuten romaania. Lisäksi Foremanin kirjoituksen ansiot eivät jää koskemaan yksistään menneisyyden elävöittämistä, vaan tavislukijan on mahdollista tarkastella myös aikaisempaa historiantutkimusta uudesta näkökulmasta. Foreman sivaltaa elämäkerran lopussa sekä miesten saavutuksiin keskittynyttä poliittista historiaa että feminististä tutkimusta:
"Ironically, Georgiana's political achievements, not to mention the activities of her female contemporaries, have been obscured by the rigidity of modern academic fashion. Most political historians generally follow a conservative approach and ignore the role of women tout court. Most feminist historians concentrate on 'women's occupations' and therefore ignore the world of high politics." (s. 403)
Foremanin teos muistuttaa lukijaansa siitä, että politiikka on monimuotoinen käsite, joka laajenee istuntojen ja päätöksenteon ulkopuolelle. Vaikka naisilla ei olisikaan ollut suoraa poliittista valtaa, he ovat kuitenkin jo 1700-luvulla olleet tärkeitä tekijöitä poliittisissa kampanjoissa, ja lisäksi esimerkiksi seurapiiriemännillä on ollut sosiaalista vaikutusvaltaa, jonka avulla on ollut mahdollista painostaa päätöksentekoa. Foreman peräänkuuluttaakin historiantutkimuksessa kyseenalaistamista ja vuoropuhelua -  kriittistä ja monimuotoista keskustelua, joka leimaa Georgianan ansiokasta elämäkertaa.

--
Georgiana, Duchess of Devonshire (1998).
Flamingo, 1999.
463 s.
Cover painting The Duchess of Devonshire by Thomas Gainsborough.

torstai 8. tammikuuta 2015

Itsekkäät ja ahneet naiset valloittavat maailman - eli mikä feminismissä pelottaa

TwAK on pääasiassa kirjablogi, mutta koen myös tärkeäksi käsitellä ja sivuta itselleni läheisiä aiheita. Tällä kertaa luvassa on pintapuolinen katsaus feminismiin.

Viime aikoina (tai vuosina, riippuu, katsooko ilmiötä kansallisessa vai kansainvälisessä kontekstissa) mediassa on tuntunut kiertävän meemejä ja kannanottoja, joissa reagoidaan voimakkaasti feminismiin. Feminismi esitetään etuoikeutettujen naisten ääriliikkeenä, joka kääntyy radikalismissaan alistamaan milloin miehiä, milloin toisia naisia ja jopa tehotuotettuja eläimiäkin. Lisäksi some-ilmiöitten kommenteissa esiintyvät feministiset kannanotot esimerkiksi seksistisiin vitseihin kuitataan nipottamisena ja huumorintajuttomuutena.

Miksi?

Minulle feminismi edustaa sukupuolten välistä tasa-arvoa. Totta kai minulla on oma lehmä ojassa - en halua tulla syrjityksi työnhaussa sen perusteella, että voin tulla raskaaksi. En myöskään suostu työskentelemään 20-30% prosenttia pienemmällä palkalla kuin mieskollegani. Siksi päätinkin pohtia muutamia uskomuksia ja harhaluuloja, joita feminismiin yleensä julkisuudessa liitetään.


"Ei tarvitse vetää hernettä nenään"

Jos erehtyy kritisoimaan jotakin seksististä heittoa, vitsiä tai meemikuvaa, saa heti syytteitä omasta huumorintajuttomuudestaan. Tarvitseeko kaikkea aina ottaa niin tosissaan? Sehän oli vain vitsi!

Oliko?

Huumori ei itsessään ole pahaa. Miltei kaikelle voi nauraa, ja huumori saattaa tuottaa ahtaaseen kulttuuriseen tilaan tai ympäristöön paljon kaivattua uutta ilmaa. Huumorin avulla voidaan myös kritisoida yhteiskunnallisia epäkohtia ja tuottaa uusia näkökulmia vanhentuneisiin ajattelumalleihin.

Toisaalta huumorin avulla yhtä lailla ylläpidetään ja uusinnetaan stereotypioita. Huumorin avulla voidaan myös oikeuttaa halventamista,  alistamista ja vähättelyä. Hyvä esimerkki ovat naiskuskit. Autoa ajavat naiset joutuvat yleensä harvemmin onnettomuuksiin kuin miehet, mutta silti naiset ovat paljon epävarmempia omista ajotaidoistaan. Voisiko tämä johtua siitä, että nainen auton ratissa on aina vitsi? Että kukaan muija ei osaa taskuparkkeerata? Entäpä, jos nainen ratissa ei olisikaan vitsi, vaan esimerkki? Voisiko tämä vaikuttaa miesten onnettomuustilastoihin?

Kaikki vitsit eivät ole hauskoja, eikä kaikille vitseille tarvitse nauraa vain siksi, että ne ovat vitsejä. Myös huumoria voi ja pitää kritisoida.


"Entäs isät, somalitytöt, kiinalaislapset, nälähädän uhrit ja koe-eläimet?"

Monesti törmää pelkoihin siitä, että ajamalla naisille tasa-arvoisia oikeuksia päädytään alistamaan tai unohtamaan toiset (vähemmistö)ryhmät. Tällainen argumentointi pelaa usein vaihtoehdottomuudella ja vastakkainasetteluilla: miehien ja naisten oikeudet eivät ole kehitettävissä yhdessä, tai keskittymällä esimerkiksi naisten palkkoihin Pohjoismaissa unohdetaan naisten ympärileikkaukset Somaliassa ja whatnot.

Feminismi ei aja naisille etuoikeuksia, vaan sukupuolten välistä tasa-arvoa. Ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa ei myöskään voi mielestäni ajatella pelkästään rajallisina resursseina, joiden jakaminen on aina toiselta pois. Naisten oikeuksien kehittäminen palvelee koko ihmiskunnan etua, ei pelkästään naisten etuja. Se, että kirjoitamme esimerkiksi uusiksi naisten historiaa tai nostamme keskiöön naisten kokemaa väkivaltaa, ei tarkoita, että haluaisimme esittää maailman mustavalkoisena tai väittää, että miehiä kohtaan ei kohdistu väkivaltaa. Kyse on uusista näkökulmista ja huomion kohdistamisesta , ei piilottamisesta tai vääristelystä.

Yksi liike ei koskaan voi poistaa kaikkea maailman epäoikeudenmukaisuutta. Se ei vain ole mahdollista. Jos ongelmia aletaan priorisoimaan tai väittelemään niiden suuruudesta, keskitytään ristiriitojen ratkomisen sijaan tyhjänpäiväiseen kiistelyyn. Toki voidaan sanoa, että nälänhätä on tärkeämpi ongelma kuin vaikkapa naisten palkat Pohjoismaissa. Tämä toteamus ei kuitenkaan poista naisten ja miesten palkkojen välistä kuilua Pohjoismaissa, se vain vie huomiota pienemmiltä epäkohdilta ja antaa tekosyyn torpata kaikenlaisen toimimisen. Lisäksi ongelmien arvottamisesta syntyy loputon ketju, joka tuottaa lopulta vain häviäjiä. Jokainen meistä voi osallistua tasa-arvoisemman ja paremman maailman rakentamiseen, se ei ole pelkästään feminismin velvollisuus.

Femismi on saanut historiansa aikana paljon kriitiikkiä siitä, että se ajaa lähinnä länsimaisten keskiluokkaisten valkoihoisten naisten oikeuksia. Osaltaan tämä kritiikki on ollut ansaittua, mutta siihen on myös reagoitu. Nykypäivän feminismissä puhutaan paljolti intersektionaalisuudesta, jossa naiseutta määrittelevät monet eri tekijät, kuten rotu, luokka, seksuaalinen suuntautuminen ja kansalaisuus. Myös naiseuteen liittyy sisäisiä hierarkioita, valta-asetelmia ja epäoikeudenmukaisuutta. Moni ei myöskään pidä feminismiä enää järjestäytyneenä ja yhtenäisenä liikkeenä, vaan haarautuneena ja erikoistuneena. Nämä asiat tuntuvat usein unohtuvan, kun kritisoidaan feminismiä muka etuoikeutettujen länsimaisten naisten liikkeenä.

"Feminismi vääristelee faktoja ja historiaa"

Ensiksi haluan sanoa, että Eevan tyttäret ei ole tieteellisesti korkeatasoista historiantutkimusta. Feminismin nimissä on tehty (ja varmasti tehdään) provosointia, syyttelyä ja tiesmitä. Mutta niin on tehty monen muunkin liikkeen. Yhden ihmisen tulkinta tai sovellus jonkin liikkeen perusajatuksista ei välttämättä vastaa kokonaisen liikkeen ideologiaa tai oikeuta tuomitsemaan kaikkea feminististä tutkimusta vääristelynä ja provosointina.

Myönnän, että joskus olen törmännyt feminismin nimissä esitettyihin yksinkertaistuksiin ja mustavalkoisuuteen. Siksi myös feminististä tutkimusta pitää voida kritisoida ja kehittää. Mutta että näin voi tapahtua, kritiikin täytyy olla rakentavaa ja ymmärtävää, ei hyökkäävää ja tuomitsevaa. Sokeudesta ja huutamisesta seuraa vain lisää sokeutta ja huutoa.

Kuten jo mainitsin, tiettyjen ongelmien nostaminen keskiöön ei tarkoita sitä, että väittäisimme toisten ongelmien kadonneen. Tutkimusten ja tieteentekemisen arvioinnissa tulisikin ottaa huomioon näkökulmiin liittyvät rajaukset ja painotukset - yksi teos tai tutkimus ei voi kuvata ja esittää kaikkea. Jos kirjoitetaan vaikkapa naisten prostituution historiasta, ei se tarkoita, etteivätkö miehetkin olisi toimineet prostituoituina. Kyse on edelleen näkökulmasta ja siitä, mihin halutaan keskittyä ja mitä nostaa esiin.

Miksi sitten kirjoitetaan naisten historiaa?

Niin sanottu naishistoria (herstory) koetaan usein uhkaksi, aivan kuin keskittymällä naisten kokemuksiin, tekoihin ja saavutuksiin historiassa väärenneltäisiin ja unohdettaisiin miesten historia. Historiaa ei kuitenkaan tarvitse lähestyä näin mustavalkoisesti, vaan näkökulmia voi ajatella toisiaan täydentävinä, kommentoivina ja kritisoivina. Historia kun kuitenkin on rikastuva tiede. Miesten näkökulmasta kirjoitettua historiaa on myös ehditty kirjoittaa (ja kirjoitetaan edelleen) jo vuosisatoja, joten en ymmärrä, miten muutaman vuosikymmenen vaikuttaneet suuntaukset voisivat äkisti hävittää kaiken aikaisemman perinteen.

"Feminismistä on tullut muotiaate, joka on menettänyt kaiken uskottavuutensa"

Minusta feminismiä ei koskaan voi olla liikaa, päinvastoin, mitä enemmän, sitä parempi. Toki täytyy tehdä ero yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja t-paidan ostamisen välille, mutta nämäkään eivät aina ole toisensa poissulkevia asioita. Jos t-paita tai Beyoncen feminismi innostavat ajattelemaan kriittisesti ja ajamaan tasa-arvoa, niin minulla ei ole mitään sitä vastaan.

"Suomi on sinkkuja täynnä - nirppanokille akateemisille femakoille eivät enää tosiduunarit kelpaa"

Ei kelpaa, olen samaa mieltä. Ja hyvä näin, sillä jokaisella on (sukupuolesta riippumatta) oikeus valita kumppaninsa itse.

---

Pahoittelen, jos väänsin liikaa rautalangasta. Joskus vain tuntuu, että näistä jutuista ei koskaan voi tarpeeksi vääntää, vaan aina löytyy joku, joka haluaa tahallaan käsittää väärin.

Toivon kaikille TwAKin lukijoille tasa-arvoisempaa ja parempaa maailmaa.


tiistai 6. tammikuuta 2015

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu




Sentimentalismi tuntuu tekevän paluuta kaunokirjallisuuteen (jos se koskaan olikaan kadonnut). Pauliina Rauhalan kohuttu ja kiitetty esikoisromaani Taivaslaulu on hieno yhdistelmä tendessiromaania ja sentimentalistista kerrontaa. Aleksin ja Viljan tarina on täynnä koskettavia käänteitä mutta myös avoimia ja huutavia kysymyksiä, joita ei voi romaania lukiessa sivuuttaa. Avioparin ongelmien kuvaus laajenee kritisoimaan uskonlahkoa ja ympäröivää yhteiskuntaa; sitä, kuinka naisen keho on se paikka, jossa vakaumukset ja normit tekevät tuhojaan.

Teoksen merkittävin tehokeino on kieli. Uskontoa (lestadiolaisuutta) käsitellään kielen analogian kautta: kielikuvat ja uskonopit muuttuvat konkreettisiksi määreiksi, jotka muokkaavat naisen ruumista. Hedelmällisyyden ja luonnon metaforat eivät ole pelkkiä kauniita kuvia, vaan hengellisen väkivallan välineitä, joilla oikeutetaan ja perustellaan toisen sukupuolen kokemaa fyysistä kärsimystä. Toisaalta myös arkitset asiat nimetään ja käsitteellistetään romaanin kuvaamassa maailmassa uudelleen, jolloin osa merkityksistä on hiljennetty ja piilotettu. Vilja pohtii esimerkiksi pullan merkitystä, sitä, kuinka pullapitko taipuu naisten keskuudessa turhautumisen symobliksi, jaetuksi taakaksi, unelmaksi täydellisestä perheestä ja kipujen keskellä ahmituksi lohturuuaksi. Leipominen on alistumista, mutta yhdessä.

Viljan epäilyä ja uskoa kuvataan romaanissa Kalevalasta ammentavan (pakanallisen) sekä raamattuun pohjautuvan kielen vuorottelun avulla. Raamatullisiin kuviin ja metaforaan luiskahtaa jotakin pimeää ja alkukantaista, samoin uskonkuvat laajenevat ja murenevat Viljan tajunnassa. Hedelmää versovasta madonnasta kehkeytyy huora, ja rehevän maan lapiointi muuttuu pakottavaksi tuskaksi. Tuutulaulu muuttuu tuonelan kuiskeeksi: "Tuuti lasta tuonelahan. Lasta lautojen sylihin" (s. 13.)

Kieli määrittää teoksessa sen, mistä voi uskonlahkon sisällä puhua ja mikä rajautuu ulkopuolelle. Aleksi yrittää lukiossa löytää kielen, joka liittäisi hänet sekä ulkomaailmaan sekä uskontoon, jättäisi tilaa omalle kehitykselle ja kasvulle, epäilyille ja tulkinnalle ilman syyllisyyttä. Kun Aleksi kirjoittaa aineen, jossa hän pohtii näitä kaikkia asioita, hän joutuu huomaamaan, että uskovainen opettaja ei ymmärrä häntä eikä hänen kieltään:

"Kaunokirjalliset ansiot ovat melko mukavat, niistä numero nousee huomattavasti. Hengellinen anti on kuitenkin melko löysä ja viihteellisyyteen taipuva. Jää vähän semmoinen vaikutelma, että kirjoittaja yrittää piiloutua tai kiertää tehtävänannon, uskon perusprinsiipeistä ei oikein saa otetta. Uskonelämässä taitaa olla tutkieskelun paikka. Kokonaisarvosana seitsemän." (s. 92.)

 Aleksi on yrittänyt ja epäonnistunut. Häntä ei edes haluta kuulla.

Rauhala käsittelee teoksessaan lestadiolaisuutta myös blogitekstien avulla. Netissä käyty keskustelu linkittää parin tarinan osaksi laajempaa yhteiskunnallista kehystä - kyse on jaetusta ja todellisesta ongelmasta. Blogiteksteissä yritetään anonyymiyden suojissa luoda turvallista ja vaihtoehtoista kieltä, joka mahdollistaisi kipeitten asioitten ja tabujen purkamisen lestadiolaisuuden sisällä. Kun anonymiteetti katoaa, myös valta kieleen häviää:

"Jäseniä valvotaan kaikkialla, heille jaetaan propagandaa ja heidän liikkeitään tarkkaillaan. Kontrolli ulottuu kieleen ja ajatteluun asti. On luotu oma kieli, jonka tarkoituksena on tehdä ajatusrikoksesta eli epäilemisestä ja kritisoimisesta mahdotonta." (s. 258.)
Kieli luo aitoja ja rajoituksia, paimentaa lahkon jäseniä kuin pelokkaita lampaita. Kieli ohjaa oikeaan ja valitsee heidän puolestaan.

Juuri kieli osoittautuu Taivaslaulun ongelmallisimmaksi elementiksi. Pääosin uudet kokeilut ja leikittelyt osuvat ja uppoavat, mutta tehokeinojen käytössä on aina riskinä valua liiallisen junttaamisen puolelle. Kaikki osiot eivät Taivaslaulussa ole yhtä onnistuineita kuin toiset, ja toisinaan liika kielilirkuttelu etäännyttää turhan voimakkaasti tarinasta. Kokonaisuus on kuitenkin hallittu ja vaikuttava.

Romaanin loppu on hieno sovitus sentimentaalista perinnettä ja tendenssiromaania. Parisuhteessa ongelmat ovat ratkaistavissa, mutta uskonlahkon sisällä ristiriidat saattavat olla mahdottomia. Mielestäni Taivaslaulu kyseenalaistaa aiheellisesti uskonlahkojen nauttimaa autonomiaa suomalaisessa yhteiskunnassa: lahkojen on  mahdollista antaa jäsenilleen psykologista apua, rankaista heitä sekä tarpeen tullessa eristää heidät perheestä ja sukulaisista. Lahkojen sisäiset instituutiot ja käytännöt eivät usein myöskään toimi yhdessä lainsäätelemien käytäntöjen kanssa, vaan niistä itsenäisinä. Lisäksi Rauhalan teos kiinnittää huomiota siihen, että raja hengellisen ohjauksen ja (henkisen) väkivallan välillä saattaa olla hyvinkin liukuva.

---
Taivaslaulu.
2013, Gummerus.
284 s.

lauantai 3. tammikuuta 2015

Murakami ei nappaa



Kirjojen dissaaminen on aivan oma nautintonsa. Mikään ei voita sitä tunnetta, kun saa veistellä kunnon teilauksen tai vaihtoehtoisesti naureskella kliseille yhdessä ystävänsä kanssa. En sano, etteikö yhdessä hehkuttaminenkin olisi ihan mukavaa, mutta kyllä minua eniten lämmittää juuri se, kun voi rehellisesti sanoa dissaavansa jotakin teosta tai kirjailijaa. Inhokkiteokset saatan jopa lukea kiireellä loppuun, jotta pääsen kailottamaan ääneen teoksen huonoutta lähipiirilleni. En väitä, että tämä olisi kovin suvaitsevaa tai kypsää käytöstä, mutta pirun hauskaa se on.

Erittäin nautinnollista dissaminen on silloin, kun saa olla eri mieltä ison ihmismassan kanssa. Bestsellerit ja palkitut teokset ovat erityisesti loistavia inhokkikandidaatteja, sillä silloin avautuu mahdollisuus meheviin väittelyihin ja kirjamaailman mediamyllytyksen kritisointiin. Aavistelin, että Haruki Murakamin Sputnik Sweetheart kenties pääsisi huonoimpien lukemieni kirjojen listalle, ja ah oh, eipä tarvinnut pettyä. Teos osoittautui täydelliseksi ja herkulliseksi dissausnautinnoksi, jota voin varauksetta suositella ihan kaikille. Dissattavaksi siis.

Kolmiodraama-asetelma teoksessa tuntuu suorastaan banaalilta leffashakespearelta. Mies ihastuu naiseen joka ihastuu naiseen joka ei osaa ihastua keneenkään koska huvipuisto ja jokin seksisotku (insert: monitulkinta). Sitten vielä vieraannuttava efekti vieraasta maasta, koska toinen ihminenhän (tai sukupuoli) on aina täysin käsittämätön uusi kulttuuri tai maa (!). Teoksessa ei ole siis juonellisesti mitään uutta tarjottavaa, ja kliseisiin ratkaisuihin turvaudutaan romaanin muillakin osa-alueilla.

Ensinnäkin tekijän sukupuoli näkyy teoksessa vähän liikaakiin. Yritän aina lukiessani rajoittaa sisäistä feministiäni ymmärtämällä ja tulkitsemalla vaihtoehtoisesti, mutta Murakamilla tällaiset toisintulkinnat eivät tulleet kysymykseenkään. Telaketjut kaivettiin siis heti esiin, sillä naiset kiihottuvat Sputnikissa nännit nöpöttäen, mieskertoja eksotisoi ja kaipailee kalu kovana ihastuksensa ruumista (mies ja nainenhan eivät vain voi olla ystäviä ilman kiimailua, sehän olisi mahdotonta). Mieskertojan ihastus, pöhkö ja outo Sumire, on kuin suoraan manic pixie dream girl -kaavalla tuotettu leffojen tohelo ja alati koheltava hipstertyttö, joka on juuri sopivasti awkward ja ihana ja siksi suorastaan kuin toisesta maailmasta. Kuten leffojenkin manic pixie dream girlit, myös Sumire olemassa ainoastaan mieskertojan kiimailuja ja henkistä kasvua varten.

Ja ihan kuin tässä ei vielä olisi tarpeeksi, niin mieskertoja tyrkyttää elämänohjeitaan ja selittää/manspleinaa kaiken mahdollisen ihastukselleen. Tyttörukka kun ei esimerkiksi tiedä miksi äiti on nimennyt hänet kukan mukaan tai mitä eroa on merkillä ja symbolilla. Mieskertoja myös sulavasti avustaa ihastustaan fiktion kirjoittamisessa (no okei, apua Sumire todella kaipaa) kömpelöin metafiktiivisin metaforin:

"Writing novels is much the same. You gather up bones and make your gate, but no matter how wonderful the gate might be, that alone doesn't make it a living, breathing novel. A story is not something of this world. A real story requires a kind of magical baptism to link the world on this side with the world on the other side." (s. 17)

Ilmeisesti oletuksena on, että lukijakin on yhtä aivoton ja kykenemätön oivaltamaan mitään kuin kuolailtu ihastuskin, sillä kahden maailman tematiikkaa hierotaan naamaan ja alleviivaillaan vähän väliä. Samanlaista turhautumista olen tuntenut esimerkiksi lukiessani Paolo Coelhoa. Kaikki on Sputnik Sweetheartissa liian valmiissa, tutussa ja turvallisessa paketissa.

Teos kietoutuu tukevasti yksinäisyyden ja kohtaamattomuuden ympärille. Jos teoksen sanoman haluaisi tiivistää yhteen virkkeeseen, niin se menisi jotenkin näin: Olemme kaikki vain radalleen juuttuneita sputnikkeja, emmekä koskaan todella kohtaa. Periaatteessa olisi siis riittänyt, jos olisin vain lukenut kirjan otsikon ja hetken pyöritellyt sitä päässäni - ei olisi tarvinnut lukea yli kahtasataa sivua yhdentekevää jorinointia. Toisaalta sitten olisin jäänyt paitsi tästä kaikesta dissausherkusta, sillä nyt tuskin maltoin aamulla päästä sängystä ylös kun jo oli pakko päästä Murakamin kimppuun. Päädyin vielä säännöstelemään kirjan luettavaksi luku päivässä, mutta oikeastaan viimeisen kolmasosan taisin lukea yhden päivän aikana. Pääsin myös jakamaan röhöttelyäni, kun mies innostui kyselemään että mille oikein nauran. Priceless.

Jos joku nyt haluaa ehdottaa, että "hei lue vielä se ja se Murakami, Kafka rannalla on niin hyvä" tms., niin kieltäydyn. Dissaamista arvostetaan nykyään ihan liian vähän, enemmän tykätään peukuttaa ja hehkuttaa yhdessä tai kokeilla loputtomiin, tyyliin "eh, en tykännyt yhdestäkään aikaisemmin lukemastani Donna Tarttin romaanista, mutta ehkäpä minun pitäisi antaa vielä tilaisuus 800-sivuiselle Tiklille" (VIRHE). Elämä on turhan lyhyt vastenmielisten teosten toistuvaan kokeilemiseen, eikä kaikkien tarvitse tykätä kaikesta. Murakami myy varmasti edelleenkin miljooniaa ilman, että minun täytyisi enää kiduttaa itseäni yhdelläkään ala-arvoisella metafiktiivisellä porttiteorialla. En minäkään kehota ketään lukemaan enempää Timo K. Mukkaa, mikäli Maa on syntinen laulu ei miellytä (tai Jean Rhysiä jos Kvartetti ei nappaa). Dissatkaa enemmän, hyvät ihmiset.

---
Sputnik Sweetheart.
Japaninkielinen alkuteos Sputoniku no koibito (1999),
Translated by Philip Gabriel.
Vintage Books, 2002.
229 s.